Maailmanvaihto: Tiina Intiassa

Tiina Intiassa

Olin töissä noin 150 lapsen ala-asteella (Holy Angel´s School) maaseudulla, Pandithahallissa. Aluksi opetin matematiikkaa, mutta myöhemmin siirryin opettamaan ns. luovia aineita. Pidin päivittäin noin neljä oppituntia, jotka sain suunnitella vapaasti. Koen tehneeni merkityksellistä ja antoisaa työtä sekä koululle että itselleni. Sain paljon kokemusta mm. kulttuureja ylittävästä opettamisesta, taidepedagogiikasta sekä intialaisesta koulujärjestelmästä. Koin että minulla oli paljon opittavaa sikäläisestä koulusta, mutta myös paljon annettavaa heille. Rooliani ja työtäni koululla helpotti, että olen tehnyt opetustyötä jonkin verran aikaisemminkin ja että minulla on oma ns. spesiaaliala, draama- ja muu taidekasvatus.

Tiinan työpaikka Holy Angel´s School Pandithahallissa

Tarkoituksenani ei missään nimessä ollut hehkuttaa länsimaista opetustyyliä – tai edes vertailla opetustyylien paremmuutta. Näin tilanteen mahdollisuutena, jossa kumpikin osapuoli voi oppia toiselta. Näin ollen en nähnyt mielekkääksi yrittää leikkiä intialaista opettajaa, jota minusta ei koskaan tule, sillä silloin paikallinen opettaja hoitaisi hommat kotiin huomattavasti paremmin kuin minä. Vieraan kulttuurin edustajana näin tärkeimmäksi työkseni kulttuurienvälisen toiminnan ja kasvatuksen. Kirjoitin koululle myös pienen esseen/tutkielman luovasta oppimisesta omien opiskeluideni ja työkokemusteni perusteella. Tarkoituksena oli tutustuttaa erilaiseen metodiin, ei vertailla tai osoitella sormella. Olen pääosin tyytyväinen projektiini ja koen saaneeni paljon irti työstäni sekä ammatillisesti mielessä että ihmisenä.

Minulla ei ollut kovin tarkkaa kuvaa Intiasta ennen lähtöäni. Kaikki oli kuitenkin HYVIN erilaista niihin harvoihin ennakkokäsityksiin nähden, joita olin hankkinut lähinnä kirjoista ja televisiosta. Kulttuurin erilaisuuteen nähden koen sopeutuneeni hyvin intialaiseen elämänmenoon. Lähinnä ongelmaa tuotti ainainen oma erilaisuuteni. Joka paikassa oli aina se ulkomaalainen, valkoihoinen vieras. Kun itse oli jonkin ajan kuluttua jokseenkin tottunut intialaiseen arkeen ja elämään, olisi myös halunnut unohtaa oman erilaisuuden ja asettua osaksi sitä arkea ja elämää. Vaikka saattaa tuntua naurettavalta, alituinen katseiden ja supinoiden kohteena oleminen ei aina ollut ihan helppoa – saatikka mukavaa. Kerran jos toisenkin kaipasi Helsingin jouluruuhkaan: kulkea pipo päässä ihmisvilinässä kun kukaan ei huomaa! Sitä oli myös Suomen kulttuurilähettiläs vastatessa samoihin kysymyksiin kerta toisensa jälkeen. ”Well, Finland is not EXACTLY next to New Zealand…” Kun itse alkoi tottua maahan ei maa ollut vielä tottunut samaa tahtia minuun. Puoli vuotta kameroiden ja kysymysten ristitulessa loi ainakin ymmärrystä kovanluokan julkkiksia kohtaan.

Matkustaessa tilanne taas oli aivan toinen, sillä silloin sitä oli niin vahvasti turistin roolissa. Meillä oli normaalia enemmän aikaa omalle matkustelulle: syksyllä kaksi viikkoa ja koko tammikuu. Uskon saaneeni melko hyvän ja realistisen kuvan Intiasta, sillä olen nähnyt sekä lähietäisyydeltä perhe- ja työelämää maaseudulla että kattavampaa, ulkopuolisempaa kuvaa matkustellessa. Antoisinta ovat ehdottomasti olleet lukuisat keskustelut paikallisten kanssa junissa, busseissa, puistoissa jne. En kuitenkaan menisi sanomaan, että tunnen Intian. En edes uskalla sanoa, että tuntisin murto-osaa siitä. Puolessa vuodessa ehtii tosin aistia ja kokea jo jonkin verran ja luoda jonkinlaisen kuvan maasta. Tärkeintä on mielestäni kuitenkin mielikuvan jatkuva kehittyminen myös reissun jälkeen. Pystyn ankkuroimaan ja vertailemaan uutta informaatiota kokemusteni ja tietojeni perusteella aivan toisella tavalla kuin ennen matkaa.

Hyppy uuteen kulttuuriin tarkoittaa myös hyppyä uuteen rooliin. Kun oma kieli, pukeutumistyyli, tavat yms. riisutaan pois eikä lähellä ole ketään, joka ihan oikeasti tuntisi sinua, ovat identiteettikysymykset pinnassa. Jos on herkkänä ja kuuntelee omaa itseään, saattaa joutua melkoiseen identiteettipyörrytykseen. Siitä onkin paljon ammennettavaa jatkossakin!

Tulevaisuudensuunnitelmani eivät suoranaisesti ole muuttuneet vapaaehtoisjakson myötä, mutta ihmisenä koen kasvaneeni paljon. En halua sanoa muuttuneeni, sillä kyllä sieltä sama tyttö tuli takaisin kun sinne lähtikin. Tietynlainen kokonaisvaltaisempi suhtautuminen elämään ja maailmaan on ehkä ollut suurin kasvukohta. Huomaan ottavani arjen paljon rauhallisemmin, positiivisemmin ja yksinkertaisemmin. Rauhallisuuden ja elämänmyönteisyyden lisääntymisen ovat läheisetkin huomanneet. ”Kyllä teki Intia hyvää Tiinalle”, tuumasi mummokin.

Tiina ja ranskalainen vapaaehtoistyöntekijä Laure

Tiina Sohlman, Intia 2003–2004