Maailmanvaihto: Anna Islannissa

Anna Islannissa

Tänään on 60. päiväni tuulisessa saarivaltiossa. ”Hip-hurraa!” huudahdan ja pompin lumikinoksessa. Niin, pohjoinen kaupunkini ei ollut nähnyt sellaista myrskyä kahdeksaan vuoteen, joka kahden viimepäivän aikana tuiskutti lunta paikoittain jopa puolitoista metriä! Eilen ilmanherrojen hiljettyä seikkailin katuvalojen loisteessa tutkien uuden näköistä kylääni. Päätiet oli ehditty aurata, joillain kaduilla oli jeepin jäljet ja osalla vain piskuinen polku, jota kulkea. Tuuli puhaltaa lumesta uskomattoman kauniita kinoksia talojen eteen, mistä se ei pääse jatkamaan matkaansa. Katsoin kameran linssin läpi, kuinka kyläläiseni kaivautuivat esiin lapiot käsissään omista kodeistaan ja lapset loikkivat katoilta alas. Vinhaa! Nytpä ymmärrän, miksi ovet aukeavat sisäänpäin.

Myrsky sai lastentarhankin hiljaiseksi. Vain 5/30 lapsesta teki lumeen kahluujälkensä kohti tarhaa. Tänään taas meteli talossa oli entisensä. On totta, ettei lasten kanssa tarvitse kieltä, aina voi näyttää esimerkkiä tullakseen matkituksi. Elekielellä taasen voi luoda jotain uutta yhteistä. Mutta tarvitsen kieltä itse oppiakseni kulttuurin. Tiedän mistä puhutaan, mutta vastaaminen jää vielä englannin varaan, vaikka ensimmäisiä yksinkertaisia lauseita olen viikon verran jokellellutkin. Andrés Önd (ala Aku Ankka) opettaa rikasta kielenkäyttöä joka ilta ennen nukkumaan menoa. Olen taiteellinen vastaava tarhassa, nyt vasta aloittelemassa uraani tutustumiskauden päätyttyä. Ensimmäisenä askarteluna suunnittelen ihka oikean aarrekartan tekemistä omille pienille merirosvoilleni. Lapset lastentarhassa suhtautuvat minuun tosi hyvin ja minulla onkin jo oma ihailijakerho siellä! Viihdynkin töissäni mainiosti. Ja kotona isäntäperheessä äiti ja isukki ovat tosi loistavia. Isäni on merikapteeni ja ehkäpä pääsen valaskaloja tapaamaan hänen kyydillään. Ja äitini kahvilassa saa parasta suklaakakkua ikinä!

175. päivä aarresaarella. On uskomatonta, kuinka paljon voi nähdä puuttomassa maastossa. Kiersimme tovereitteni kanssa autolla idän kiemuravuonoja korkeuksissa. Ohitimme piskuisia kalastajakyliä, joiden laidoilla kalanpäät kuivuivat ilta-auringossa, kymmeniä vesiputouksia, tuliperäistä höyryävää maastoa, kraatereita, majakoita, kuplivaa mutaa, maaston, jossa harjoiteltiin Kuuhun laskeutumista, vanhoista tulivuorista muodostuneen kaupungin, jäätiköitä ja jäätikköjärviä. Kun kaikki on kaivautunut esiin lumen kätköstä, linnut ovat palanneet ja aurinko saanut kaiken vihertämään, en voi enää pysyä paikallani. Peukalo pystyssä kuljen tien varteen odottaen uutta seikkailua. Seuraava kyytiin ottaja ihmettelee, kuinka osaan kieltä niin paljon. ”Kiitos lapsien ja isäntäperheeni”, vastaan ja sanon, että enemmänkin osaisin, jos olisin kielioppikirjaan vilkaissut. Lapsista on kasvanut rakkaita olentoja, joiden kanssa oppii ja yllättyy. Jokainen niistä olennoista on kasvanut päivä päivältä itsenäisemmäksi. Koetan hidastaa sitä vauhtia, ettei heidän tarvitsisi vielä pitkään aikaan luopua sylissä istumisesta, hassuttelusta tai pieneksi ja avuttomaksi tyytymisestä. On ihanaa kuulla jokapäiväiset 37 kertaa ”Annaaaa, tuu auttaan mua!” Ja autanhan minä, voi kuinka mielelläni autankin.

Anna Laitinen, Islanti 2003–2004