1980-luku: Maailman nuoriso toimintaan kohti maailmanrauhaa*
(*Otsikko Kotimaa-lehdessä ICYEn rauhankasvatusseminaarista 28.4.1981)
Vuosikymmenen alkuun mennessä erityisesti Yhdysvaltoihin suuntautuvasta vaihto-oppilastoiminnasta oli tullut kasvava liiketoiminnan ala Suomessa. Vaihto-oppilaiksi lähti yhteensä noin tuhat nuorta vuodessa 1980-luvun alussa. ICYE säilytti kasvunkin vuosina omaleimaisuutensa ja pysytteli erossa ihmismassojen vaihdosta. Halukkaita lähtijöitä kuitenkin riitti; kristilliseen nuorisovaihto-ohjelmaan hakijoita saattoi 1980-luvulla olla jopa sata nuorta vuodessa. ICYEn lähetettävien kiintiö pysytteli noin 40 henkilön tuntumassa vuosittain. Valinnassa painoivat lähtijän henkilökohtaiset valmiudet selviytyä vaihtovuoden vaatimuksista koulumenestystä ja kielitaitoa enemmän.
Aikakauden ICYE-aktiivit muistavat keskustoimiston osoitteesta Liisankatu 27 B, perinteikkään hautaustoimiston naapurissa. Toiminnan vahvistuessa kasvoi toimistokin, ja vuonna 1984 järjestöön perustettiin kasvatusasiain sihteerin toimi, jonka ensimmäisenä haltijana toimi Seppo Tunturi.
”Kouluvaihdon rinnalla vapaaehtoistyön rooli järjestön toiminnassa vahvistui ja moninaistui. Yhä useampi vaihtari vietti ainakin osan vuodesta vapaaehtoistyössä.”
Kouluvaihdon rinnalla vapaaehtoistyön rooli järjestön toiminnassa vahvistui ja moninaistui. Yhä useampi vaihtari vietti ainakin osan vuodesta vapaaehtoistyössä. ICYE laajeni kehitysmaihin ja 80-luvulla mukaan tuli uusia Latinalaisen Amerikan ja Afrikan maita sekä Intia. Kasvavat kontaktit kehitysmaihin vaikuttivat järjestön sisäiseen kulttuuriin ja ihmisten välisiin keskusteluihin. Puheenjohtaja Leena Packalén kuvasi vuonna 1985 Suomessa järjestetyn ICYEn yleiskokouksen tunnelmia: ”Täällä ehkä tärkeimmäksi asiaksi puhtaasti käytännöllisten kysymysten rinnalle on noussut maailman kahtiajako. Kolmannen maailman edustajat ovat esiintyneet hyvin yksissä tuumin. He halusivat tuoda esiin kysymyksen oikeudenmukaisuudesta kolmansia maita kohtaan. Mikä on näiden maiden nuorison rooli?” (Kotimaa-lehti 10.12.1985)
ICYEn kansainvälisen federaation sisällä Suomi oli nuorisovaihdon pieni suurvalta, joka oli sekä lähettäjänä että vastaanottajana kolmen suurimman maan joukossa. 1980-luvulla järjestettiin useita ICYEn kansainvälisiä yleiskokouksia Suomessa. Sähköisiä asiakirjoja edeltävällä aikakaudella kokouksia pystyttiin valmistelemaan ennakkoon varsin vähän, päätösten lobbaamisesta puhumattakaan. Paperitulva oli uuvuttavissa kokousmaratoneissa melkoinen ja vanhemmat kollegat neuvoivat kokousedustajaa pakkaamaan mukaan ennen kaikkea rei´ittimen, kertoi ICYEn pitkäaikainen pääsihteeri Marja Vuorinen Maailmanvaihdon 50-vuotisjuhlissa. Vammaisvaihto kuului 1980-luvun uusiin avauksiin. Japanin ICYEn tekemä aloite liittyi YK:n teemavuoteen, jonka innoittamana ICYE nimesi vaihtovuoden 1981–82 ’vammaisten vuodeksi’. Suomi oli ensimmäisten maiden joukossa aloittamassa uutta toimintaa Japanin, Ruotsin ja Sveitsin rinnalla. Seuraavina vuosina mukaan tuli muutamia ICYE-maita lisää. Suomesta vammaisvaihtoon osallistuivat jo ensimmäisenä vuonna kuurot vaihtarit Topi Sandholm ja Kimmo Leinonen, jotka lähtivät Yhdysvaltoihin. Seuraavana vuonna pyörätuolilla liikkuva Marita Tiri matkasi Australiaan ja kuuro Rainer Randell Yhdysvaltoihin. Kansainvälisen ICYEn piirissä pohdittiin, tulisiko vammaisvaihtoon osallistuville olla oma kiintiö vai pitäisikö heidät sisällyttää kunkin maan kokonaiskiintiöön. Valinnassa päädyttiin erilliskiintiöön, mutta kaikkeen muuhun toimintaan vammaiset osallistuivat muiden rinnalla. Moni icyeläinen piti heidän osallistumistaan leireille ja kokouksiin rikastuttavana kokemuksena. Vastuuntunto ja asioiden jakaminen ovat astuneet nuorten ryhmissä entistä enemmän etualalle yksittäisten, itsekkäidenkin ”hienojen” kokemusten tilalle, arvioi ohjelman kehittämiseen osallistunut Eeva Laukkanen Lapset ja yhteiskunta -lehteen vuonna 1981 kirjoittamassaan artikkelissa. Vammaisvaihtoa pyöritettiin viitisen vuotta.
”Erilaiset rauhanillat ja väkivallattoman konfliktinratkaisuntyöpajat olivat näkyvä osa järjestön toimintaa, olipa kyse pienimuotoisesta paikallistoiminnasta tai kansainvälisen federaation tapahtumista.”
YK:n rauhanlähettilään arvonimellä ICYE palkittiin vuonna 1987. Rauhanliike olikin kylmän sodan kahtiajaon ja ydinvarustelun hallitsemalla 80-luvulla kansalaisliikehdinnän megatrendi Euroopassa. Ajatus rauhanrakentamisesta oli toki ollut ICYEssä mukana alusta saakka, mutta 80-luvun vuosina rauhanaate saavutti myös valtakulttuurin. Aikakauden ICYE-toimintaa käsittelevien lehtijuttujen otsikoissa ”rauha” esiintyy kerta toisensa jälkeen. Erilaiset rauhanillat ja väkivallattoman konfliktinratkaisuntyöpajat olivat näkyvä osa järjestön toimintaa, olipa kyse pienimuotoisesta paikallistoiminnasta tai kansainvälisen federaation tapahtumista. Järjestön kulttuurille ominainen käytännönläheisyys ja henkilökohtaisuus korostuivat rauhanasiaa koskevissa icyeläisten kommenteissa. Liian idealistisiksi tai teoreettisiksi ei haluttu leimautua. ”Emme toimi maailmanparantajina vaan yritämme löytää käytännön ratkaisuja siihen, miten nuoret voisivat toimia”, totesi pääsihteeri Packalén vuonna 1985 eräässä lehtihaastattelussa. ”Henkilökohtainen kokemus eri maiden ihmisistä antaa vahvan perustan rauhantyölle”, sanoi puolestaan Ismo Heikinheimo Lapin Kansa -lehdelle vuonna 1982.
Kristillisillä piirteillä oli ICYEn toiminnassa edelleen vakiintunut asemansa. Leireillä pidettiin säännöllisesti iltahartaus ja veisattiin ruokavirsi. Jumalanpalvelukset kuuluivat vaihtarien lähtörituaaleihin ja järjestön merkkipäivän juhlintaan. Rukouspiiri toimi vielä pitkälle 1990-luvulle saakka. Aktiivit ko rostivat kuitenkin ekumeniaa, eikä kristillisyyden haluttu rajoittavan toimintaan osallistumista. Näkemykset järjestön perimmäisestä luonteesta jakoivat jäseniä jonkin verran. Osa heistä pohdiskeli onko ICYE pikemminkin osa vaihtoehtoliikkeiden kenttää: ”Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että Suomen ICYE olisi antautumassa jonkinlaiselle vaihtoehtoaikakaudelle. Vaihtoehtoliikkeet ovat kuitenkin pieni vähemmistö Suomessa – usein perin tarpeellinen vähemmistö – ja ne eivät aina edes nouse suomalaisesta kulttuurista vaan ovat pelkkiä kansainvälisen muodin oikkuja. Mutta toisaalta ICYE on itsekin vaihtoehtojärjestö: se tarjoaa mahdollisuuden kohdata maailma ja maailman ihmiset juuri sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat”, pohdiskeli puheenjohtaja Seppo Holm vuonna 1983 järjestön täyttäessä 25 vuotta.
Yleisen rauhanhyminän vaiennuttua vuosikymmenen loppua kohden elettiin taloudellista nousukautta ja alettiin puhua juppiaatteesta, yksilöllisyydestä ja kovien arvojen esiinmarssista. Jotkut icyeläiset alkoivat jo pohtia, mahtavatko urasuuntautuneet nuoret enää haluta käyttää kokonaista vuotta vapaaehtoistyön kaltaiseen ”hyväntekeväisyyteen”.
Sanna Rummakko
Etelä-Korea 1992-93
Järjestösihteeri 1998-2000
Katriina Similä: “Liisankadulla, samassa talossa kuin Matti Makkosen ruumisarkkuliike..”
Olen kotoisin Etu-Töölöstä, Fredan ja Arkadian kulma on suvun kantakoti. Olen kohta 50-vuotias ja työskentelen projektijohtajana kansainvälisessä kulttuuriperinnön konservointijärjestössä ICCROM:issa.
Ennen vaihtoon lähtöäni olin tavannut ICYE-vaihtareita Mustasaaressa, ja minulle oli jäänyt heistä mielikuva ”kulttuurishokissa ylpeästi uivina nuorina”. Heissä oli jotain erilaista, jotain suuren maailman halausta.. Olen so-siaalinen eläin, ja erilaiset heimot aina vetävät minut imuunsa. En ajatellut erityisen laskelmoivasti plussia ja miinuksia toiminnan kannattavuudesta.
”Ennen vaihtoon lähtöäni olin tavannut ICYE-vaihtareita Mustasaaressa, ja minulle oli jäänyt heistä mielikuva ’kulttuurishokissa ylpeästi uivina nuorina’.”
Olin lähtöhaastattelun jälkeen huolestunut, kun Packaleena tai joku muu raadin kauhistuttava jäsen kysyi olisiko paikkaa mihin en lähtisi vaihto-oppilaaksi. Vastasin ”Saksa!” niin nopeasti, että ajattelin heidän varmasti lähettävän minut Saksaan puhtaasti kouluttavin perustein. Minulla on monta hyvää saksalaista ystävää, mutta en vieläkään haluaisi mennä sinne vaihto-oppilaaksi.
Mutta ei minua Saksaan lähetetty. Kuultuani, että tulisin viettämään vaihtovuoteni Boliviassa, olin aivan eksistentiaalisesti hengästynyt. Menin Tukholmaan kesätöihin siivoojaksi ansaitakseni edes osan silloin suurelta tuntuneesta 9800 markan maksusta. Olin yrittänyt hätäpäissäni opiskella espanjaa ja osasin sanoa, että “isoisä on vanha” ja “lyijykynä on pöydällä”. Onneksi perheen isoisä oli vanha ja kynänkin sai aina keskustelunaiheeksi pöydälle.
Kuulosti romanttiselta seikkailulta mennä valokuvaaja Castron perheeseen Cochabambaan. Mielessä häilyi latinalaisen synkkä ja hieno sosiaalidokumenttivalokuvauksen pioneeri – joka kuitenkin paljastui Cochabamban keskustorilla passivalokuvaamoa pitäväksi hauskaksi perheenisäksi.
Perheen kaksi tytärtä olivat samaan aikaan vaihtareina USA:ssa ja Saksassa. Perhe oli huolestunut siitä, että tyttäret halveksisivat kotiaan moisten sfäärien jälkeen joten koko vaihtovuoteni ajan kotitaloa paranneltiin vähän väliä ja uusia kodinkoneita osteltiin. Ainoa tyylinsä säilyttänyt oli isoisä Joaquin, entinen Cochabamban kaupunginpuutarhuri, joka muisti vielä, kun ensimmäinen piano tuotiin kaupunkiin. Lisäksi hänellä oli heitukka, 70-vuotias tyttöystävä Inez, jolle hän puhui hellittelysanoja quechuaksi puhelimessa ajatellen, ettei hänen tyttärensä, rouva Castro, ollut kuunteluetäisyydellä. Hän myös ajoi öisin kiimaisia kissoja katoilta väijyen pitkin taloa ja piti pahempaa mölinää kuin kissat konsanaan.
Menin Boliviaan poliittisesti aivan tietämättömänä, ja Lattareissa kuohui silloinkin. En hahmottanut Che Guevaraa sen enempää kuin Allendeakaan, mikä jälkeenpäin tuntuu hyvältä lähtökohdalta. Lienee terveellisempää lähteä hahmottamaan poliittisia kuvioita tavallisen perheen jokapäiväisen elämän kautta kuin lähteä matkaan moiset kartat päässä ja yrittää sovittaa perheparka paikalleen omissa mielikuvissaan.En odottanut Bolivian-vuoden kehittävän uraani merkittävästi. Olin kiikkumassa yliopistossa pääaineeni englanninkielen ja kansatieteen vaiheilla. Ajattelin, että olisi hyödyllistä mennä johonkin antropologiseen maailmankolkkaan ennen kuin hylkään englanninopettajan uraputken. Bolivia kuulosti hyvin antropologiselta. Myöhemmin kysyin pomoltani Perun UNESCO -projektissa, miksi hän oli valinnut juuri minut kyseiseen tehtävään. Hän sanoi, että jos selvisin hengissä vuodesta Cochabamban museossa, selviäisin varmaan Perussakin.
1980-luvun alussa Bolivia oli kuin toinen planeetta. Olin vapaaehtoisena Cochabamban museossa, ja sielläpä haastettiin Töölön tytön monet ennakko-oletukset. Museo sijaitsi yliopiston kampuksella. Sotilasjohto oli sulkenut yliopistot, mikä minua tietysti ällistytti: yliopistothan ovat itsenäisiä tiedon temppeleitä! Yliopiston portilla seisoivat tankit julistaen, että yliopisto oli suljettu. Ovelasti pääsin kuitenkin sisälle yliopistoon ja museoon näyttämällä HKL:n kausilippua, koska sotilaat tankin päällä eivät halunneet myöntää etteivät osanneet englantia, jota luulivat kortin tekstin olevan. Museon johtajana toimiva Sara Geraldine oli myös Englannin konsuli, ja konsulaattina museo oli ainoa toiminnassa oleva osa yliopistoa.
Nyt vuosikymmenien päästä huomaa kuinka monia perustuksia laskettiin vaihtovuonna. Oli korvaamattoman hienoa olla yhteydessä erilaisiin ulkomaalaisiin, jotka olivat ajautuneet Cochabambaan. Pelattiin Scrabblea tähtien alla, kaverit olivat kaikenikäisiä ja -näköisiä, väitöskirjaa tekeviä tai ei. Ei ollut ollenkaan merkittävää, olinko aloitteleva opiskelija Helsingissä, vaan sanomisiani arviointiin sellaisinaan. Tuli rohkeutta luottaa jämähtämättä kategorioihin.
”Silloin ei ollut Skypea tai muita halpoja kommunikointikeinoja. Soitin kotiin Fredalle tai he soittivat minulle lähinnä syntymäpäivinä tai jouluna.”
Silloin ei ollut Skypea tai muita halpoja kommunikointikeinoja. Soitin kotiin Fredalle tai he soittivat minulle lähinnä syntymäpäivinä tai jouluna. Eräässä vaiheessa äiti huolestui, kun ei ollut yli kuukauteen kuullut minusta mitään ja otti yhteyttä ICYE-Bolivian pomoihin. Minä vinguin, että ei ollut rahaa postimerkkeihin. Vähän ajan kuluttua saapui ilmoitus, että Cochabamban postitoimistoon oli tullut postiosoitus minulle. Vaihtarikollegat kerääntyivät kulmille odottaen jäätelöbaarisessiota, joka oli solidaarinen tapamme jonkun saadessa ylimääräistä rahaa suvulta. Sain äidiltäni 10 dollaria. Viitteessä luki ”postimerkkeihin”.
Luulen, että suurin kulttuurishokki osui isäntäperheelleni Boliviassa. Olin varmaan hauska mutta sietämätön vieras. Vaihtari on niin keskittynyt omaan kokemukseensa; joka hetki on ainutlaatuinen ja laatuvaatimukset rullaavat vaihtarin päivittäisen pulssin mukaan. ”Tämä on Minun Vuoteni!” Oltiin niin ylpeitä, että ei oltu “vain” turisteja vaan ymmärrettiin paikallista kulttuuria sisältäpäin. Puoli vuotta Boliviassa oltuamme lähdimme italialaisen Claudian kanssa Brasiliaan. Luulin ymmärtäväni Latinalaista Amerikkaa näin pitkän oleskelun jälkeen. Junasta Sao Paolon rautatieasemalle tölvähtäneenä ymmärsin heti, etten tiedä oikeastaan yhtään mitään.
ICYE-vapaaehtoistyö oli intensiivistä. Marssittiin rauhan puolesta – vaikka oltiinkin huolestuneita, voivatko vaihto-oppilaat osallistua. Marssiminen oli ikään kuin poliittista toimintaa eikä vaihto-oppilasviisumin kattamaa. Tietääkseni kukaan ei joutunut vankilaan, ainakaan rauhanmarssilta. Mehän olimme kaikki niin hauskoja ja omintakeisia! Miten taistelutovereita nyt kuvaisi… sama pätee kuin sotakokemuksiin tai hyviin bileisiin: kerrottuina tarinat kalpenevat! You had to be there.
Vanhoilla päivilläni olen yrittänyt tarrautua joihinkin hetkiin. Muistan, että olimme Tunturin Sepon kanssa 80-luvun alussa Ruotsissa ICYE-seminaarissa, jossa taitettiin peistä voimallisesti yökaudet jostain huipputärkeästä aiheesta. Muistan maisemat ja sessiot joissa muotoiltiin lauselmia, mutta en kuollaksenikaan muista taiston aihetta.
”Hauraasti ja idealistisesti ajattelen, että vaihtarius liittyi johonkin elämää suurempaan maailmanlaajuiseen veljeyteen.”
Hauraasti ja idealistisesti ajattelen, että vaihtarius liittyi johonkin elämää suurempaan maailmanlaajuiseen veljeyteen. Moskovan-retket Euroopan kattavine osallistujineen olivat käsittämättömän suuria operaatioita. Kuikka-Koposen kanssa Gorkin puistossa hokkareilla luistelut ovat legendaarisia. Tai Turkan kanssa Jyväskylään leirille liftaaminen ainoana osviittana Kansakoulun kartasto. Hauhon kielileiri. Sanoisin, että järjestötoiminta oli jatkuvasyöttöistä virikettä. Aina oli jotain uutta haastetta piipussa.
Nuoria oltiin – nyt kaksoseni ovat saman ikäisiä kuin minä ICYEssä toimiessani ja hehän ovat vielä aivan pieniä – mutta haasteet otettiin vastaan tyylillä. Niin rahoitusongelmat, isäntäperheiden jatkuva puute kuin ”Missä on C ICYEssä?” -keskustelutkin. Oli tärkeää päästä nuorella iällä vastuullisille paikoille ja pyörittämään toimintaa, jonka kuviot hahmottuivat pienoisyhteiskuntana. Hienoa oli myös, että olimme kaikki niin erilaisia. Eihän ole mitenkään ihmeellistä, jos tulee toimeen itsensä kaltaisten kanssa. Sen sijaan on merkittävää jos pystyy rakentamaan jotain joskus sietämättömän erilaisten ihmisten kanssa.
Ehkä tärkeintä oli, että vuoden aikana ainoana tehtävänä oli selvitä hengissä toisessa kulttuurissa, olla rauhaa ja ystävyyttä rakentava. On ollut arvaamattoman arvokasta, että ei ollut paineita auttaa ja kehittää ketään. Oli tilaa ja aikaa yrittää ymmärtää Boliviaa ja bolivialaisia sekä minua itseäni sen kaiken keskellä. Tuntui aivan käsittämättömältä katsoa vierestä, kun aivan pystymetsästä reväisty idealistinen maailmanparantaja tuotiin paikalle kolmeksi kuukaudeksi, ja toimenkuvaan liittyi tavoite konkreettisesta tuloksesta niissä kuukausissa. Oli tuskaisaa katsoa auttajaa, joka ei käyttänyt hetkeäkään ”vain” yleiseen ymmärtämiseen vaan ryhtyi heti oikeuttamaan olemassaoloaan hyvillä teoilla.
Olen sittemmin jämähtänyt kansainväliseen työhön ja ICYEn aikaiset opit tulevat hyödyllisinä vastaan päivä toisensa jälkeen. On myös kiinnostavaa huomata, että erimaalaiset kollegat, joiden kanssa synkkaa erityisen hyvin, ovat vaihto-oppilastaustaisia. Olen ollut jo vuosikymmeniä Lattareihin liittyneissä töissä. Viime vuosina Aasia on osunut kiihtyvällä tahdilla lautaselleni, ja on kuin olisin uudestaan vaihto-oppilaana. Kerran sen läpikäytyään ei ole moksiskaan kun lähtee uusiin kulttuurishokkeihin. Vaihto-oppilas toivoakseni oppii jotain merkittävää kulttuurien kohtaamisesta elämänvaiheessa, jolloin se voi vielä vaikuttaa jonkunlaisiin perusvirityksiin asenteissa. Kai se oli vaihtovuoden tarkoituskin. Olen lähdössä ensi kuussa Cartagena de Colombiaan, jossa tapaan työn merkeissä Claudian, saman italialaisen, jonka kanssa liftattiin Brasiliassa 25 vuotta sitten, papuja kuljettavien rekka-autojen katoilla nukkuen. The more it changes, the more it remains the same.
Katriina Similä
Bolivia 1980–81
Hallituksen jäsen 1981–84
Muistoja kesäsirkuksesta
ICYEn perinteistä riemukkaimpiin kuului kesäsirkuksen nimellä tunnettu tapahtuma. Sekä lähtevien että kotimaahan palaavien vaihtareiden heinäkuiset kokoontumisajot Brysselin ja Berliinin lentokentillä jatkuivat 1980-luvun loppuun saakka. Lentokentälle matkustettiin busseilla eri puolilta Eurooppaa, ja siitä matka jatkui kohti vaihtovuoden määränpäätä – tai kotia. Seuraavassa kolme vanhaa ICYEläistä muistelevat kokemuksiaan kesäsirkuksesta, Virpi Virpi West/pääsihteeri 1975-79, Uusi Seelanti 1971-72, Katriina Similä/Bolivia 1980-81 sekä Marja-Riitta ”Marsu” Rautaparta/Saksa 1989-90.
♦♦♦♦
Virpi West:
70-luvun loppupuolella kesäsirkuksen kokoontumispaikkana oli Frankfurt. Matka tapahtui yleensä ensin Helsingistä Tukholmaan, josta jatkettiin junalla Ruotsin icyeläisten kanssa Kööpenhaminaan ja napattiin loppumatkalle mukaan myös Tanskan lähtijät. Frankfurtissa oloaika ei ollut pitkä: lähtevät vaihtarit matkasivat eteenpäin joko tulopäivänä tai yhden yön jälkeen. Henkilökunta vietti paikalla kaksi yötä, jotka vierähtivät henkilökunnan ja/tai vaihtarien kesken pidetyissä palavereissa. Mitään varsinaista ohjelmaa vaihtareille ei järjestetty, tarkoitus oli lähinnä vain saada heidät jatkoyhteyden mukana kohdemaihin.
Samalla reissulla mukaan otettiin pohjoismaiset vaihdosta palaajat. Juna, jolla Tanskan suuntaan matkattiin, pysähtyi asemalla saksalaisella täsmällisyydellä vain kaksi minuuttia, ja tuossa ajassa piti kyytiin saada yli 100 vaihtaria kaikkine matkatavaroineen. Saksan ICYEn edustajat yrittivät useita kertoja neuvotella rautatieviranomaisten kanssa pysähtymisajan jatkamisesta, kun sama ongelma kohdattiin joka vuosi uudestaan. Viranomaiset eivät kuitenkaan taipuneet, ja juna pysähtyi yhä täsmälleen 2 minuuttia. Niinpä kehitettiin seuraavanlainen strategia: vaihtarit hajautettiin asemalaiturin koko pituudelle ja junan pysähtyessä osa ryntäsi sisään vastaanottamaan laukkuja jotka laiturille jääneet heittivät ikkunoista junaan. Näin kaikki vaihtarit tavaroineen saatiin junaan alle kahdessa minuutissa.
Kesäsirkuksessa oli Suomen ICYEstä mukana lisäkseni aina 2-3 avustajaa. Erikoisin avustaja oli Valamon luostarin munkki. Hän tuli mukaan, koska 70-luvulla ICYE järjesti keväisin vaihtareille vapaaehtoisen työleirin (n. 10pv), joka pidettiin usein Valamossa. Kyseinen kielitaitoinen munkki toimi heidän yhteyshenkilönään, ja ilmoittautui sitten myös vapaaehtoiseksi mukaan kesäsirkukseen.
♦♦♦♦
Katriina Similä:
Mentiin bussilla Brysseliin, jossa velloi väkeä kuin herännäiskokouksen teltassa. Boliviaan lähtevät/palaavat hälytettiin yhtäkkiä kriisikokoukseen. Boliviassa oli ollut sotilasvallankumous sillä välin kun lähdimme Suomesta ja päädyimme Brysseliin – ja mitäs nyt tehtaisiin? Muistaakseni bolivialaiset palaavat vaihtarit eivät olleet moksiskaan – vallankumouksia nyt sattuu harva se päivä – ja lähtivät hetimiten etsimään viimeisiä eurooppalaisia kaljoja. Italialaiset lähtijät (joille minut valittiin tulkiksi, koska olin opiskellut yhden lukukauden italiaa) nostivat nyrkkinsä pystyyn ja vakuuttivat seisovansa barrikadeilla bolivialaisten veljiensä kanssa. Luulen, että taiston yksityiskohdat olivat yhtä hämäriä heille kuin tulkillensakin. Skandinaavit, minä ja lilaan puettu ruotsalainen, olimme hieman sanattomia moisen haasteen edessä. Saksalaiset lähtijät olivat vetäneet taskustaan laskimet ja yrittivät arvioida kuinka paljon järjestön täytyisi palauttaa rahaa heille, jos menisimme Limaan asti (lentosuunnitelman mukaan), mutta emme sitten saisi kulkulupaa Boliviaan. Ja tämä kaikki ennen kuin edes vaihto-vuosi alkoi! Opin jo silloin, että ei ole ongelma jos on kansallisia tai kulttuurillisia erityispiirteitä – pääasia että tullaan toimeen ja saadaan jotain aikaan.
♦♦♦♦
Marsu:
Lähdin kotoa Sonkajärveltä sunnuntaina 16.7.1989 suuren suvun ja tunnekuohun saattelemana Helsinkiin. Kesäsirkukseen lähtö alkoi 18.7. perinteikkäästi Tuomiokirkon Kryptassa pidetyllä jumalanpalveluksella. Saarnassa todettiin, että tänä vuonna oli kulunut 50 vuotta toisen maailmansodan alkamisesta ja samanlaisen katastrofinvälttämiseksi oli syntynyt muiden muassa ICYE osana rauhanliikettä. Saarnan piti yhden lähtijän isä ja lähtöpuheen toisen lähtijän äiti – yhteisöllisyyden tunne välittyi koko ryhmään.
Senaatintorilla pakkasimme rinkat bussiin ja vilkutusten, kyynelten ja sateen keskeltä suuntasimme kohti Turkua. Ensimmäinen yö nukuttiin laivassa ja Tukholmasta kyytiin nousi lisää vaihtareita. Päivä ajettiin läpi Ruotsin ja illalla saavuttiin Tanskaan, metsän keskelle viikinkileiriin. Edessämme avautui suuri aukio, kaksi taloa, telttoja, paljon ihmisiä ja keskellä valtava nuotio, jonka päällä käristyi kokonainen iso sika! Pikavierailijoina emme saaneet käyttää suihkua, vaan yöpalan jälkeen punkkasimme pari tuntia laverilla ja aamuvarhaisella jatkettiin matkaa.
Pistäydyimme Kööpenhaminassa jättämässä ja ottamassa kulkijoita. Porukan nuokkuessa bussi huristi läpi Tanskan ja Pohjois-Saksan upeiden maisemien. Torstai-iltana 20.7. olimme perillä Frankfurtin kesäsirkuksessa, toisin sanoen majoituimme valtavaan nuorisomajaan, johon oli organisoitu saksalaisen täsmällisesti eri maista tulleiden ryhmien muodonmuutokset. Meitä oli yhteensä 250, joten kärsivällisyyttä tarvittiin. Lentokentälle lähti ja sieltä tuli jatkuvasti vaihtareita – vanhat lähtivät ja uudet tulivat hämmentävällä tahdilla. Pääsimme jopa suihkuun ja ehdimme jopa pistäytyä kävelyllä lämpimässä loppukesän yössä.
Perjantaiaamuna nousin taas bussiin, mutta nyt matkasimme saksalaisten ohjauksessa omalle kielileirillemme. Tässä vaiheessa hidas siirtyminen oli tehnyt tehtävänsä. Yhteinen väsymys nauratti kaikkia ja uusien ystävien kanssa lähdimme uteliaana kohti vaihtovuoden seikkailuja.
Frankfurtissa tapahtumaa kutsuttiin mini-kesäsirkukseksi, joten järjestelyä oltiin ilmeisesti jo lopettelemassa. Seuraavana kesänä matkat hoidettiin toisin: minäkin olisin päässyt kolmessa tunnissa Helsingistä Saksan kielileirille..
Materiaali on kirjasta Hallittuja kulttuurishokkeja jo viisi vuosikymmentä – Suomen ICYEn / Maailmanvaihto ry:n 50-vuotisjulkaisu (2008): Maailmanvaihto ry, Suomen ICYE, on yksi maamme vanhimmista nuorisovaihtojärjestöistä. Vuonna 2008 se juhlisti 50-vuotismerkkipäiväänsä. Näiden vuosikymmenien aikana Suomen ICYE on muuttunut kristillisestä vaihto-oppilasjärjestöstä yleishumaaniksi vapaaehtoistyöohjelmia järjestäväksi Maailmanvaihdoksi. Silti toiminnan ydinajatus on säilynyt samana: sillat kulttuurien välille rakentuvat arjen kohtaamisissa. Näistä kohtaamisista kertoo julkaisu.
Muut materiaalit juhlajulkaisusta:
1950- ja 1960-luku
1970-luku
1990-luku
2000-luku