1990-luku: Profloituminen vapaaehtoistyöhön keskittyväksi Maailmanvaihdoksi alkaa
1990-luvun alku oli kansainvälisesti suurten muutosten aikaa. Berliinin muurin murtuminen syksyllä 1989 ja Neuvostoliiton hajoaminen -91 muuttivat merkittävästä Euroopan karttaa. Vuosikymmenen loppuun mennessä kansainvälinen ICYE Federaatio oli luonut yhteistyösuhteet useisiin enti-iin neuvostotasavaltoihin. Suomalaisia nuoria oli vapaaehtoistyössä muun muassa Liettuassa, Ukrainassa ja Valko-Venäjällä. Suomen ICYE järjesti viimeisen perinteisen Moskovan matkan Suomessa ja eri Euroopan maissa vaihdossa olleille nuorille vuonna 1990. Matkaa suunniteltiin myös kevääksi -91. Tilanne Neuvostoliitossa muuttui kuitenkin niin epävarmaksi, että matka päätettiin perua. Vuosikymmenen aikana järjestettiin Suomessa oleville ulkomaalaisille vaihtareille muutaman kerran matka Pietariin.
Pitkään jatkunut keskustelu järjestön suhteesta kristillisyyteen tuli käännekohtaan, kun Kansainvälisestä Kristillisestä Nuorisovaihdosta tuli vuoden 1998 vuosikokouksen äänestyksellä Maailmanvaihto ry. Muutos seurasi useissa muissa ICYE-maissa samoihin aikoihin tapahtunutta nimenvaihtoprosessia.
Suomalaisten nuorten ja nuorisojärjestöjen oli mahdollista osallistua EU:n tukemaan nuoriso-ohjelmaan jo ennen vuonna 1995 tapahtunutta Suomen liittymistä Euroopan Unionin jäseneksi. Yhteistyössä Euroopan ICYEn kanssa Suomen ICYE toteutti ensimmäiset nuoriso-ohjelman tukemat seminaarit Suomessa vuonna 1994. Suomen ICYEn jäseniä osallistui aktiivisesti seminaaritoimintaan eri Euroopan maissa vuosikymmenen alkupuolelta lähtien.
”Suomen ICYE osallistui 90-luvulla erittäin aktiivisesti ICYEn kehittämiseen kansainvälisellä tasolla. Jussi Karkela oli Euroopan ICYEn hallituksen jäsen kuuden vuoden ajan vuoteen 1997 asti.”
Suomen ICYE osallistui 90-luvulla erittäin aktiivisesti ICYEn kehittämiseen kansainvälisellä tasolla. Jussi Karkela oli Euroopan ICYEn hallituksen jäsen kuuden vuoden ajan vuoteen 1997 asti. Samassa kokouksessa, missä Jussi luopui hallituksen jäsenyydestä, Marja-Riitta Rautaparta valittiin Euroopan ICYEn puheenjohtajaksi. Vuodesta 1997 vuoteen 1999 sekä kansainvälisen ICYEn että Euroopan ICYEn puheenjohtajuudet olivat suomalaisten naisten hallussa. Järjestön pääsihteeri Anni Koskela toimi yhden kaksivuotiskauden ICYE Federaation puheenjohtajana.
Vapaaehtoistyövaihto-ohjelmien kenttä koki valtavia mullistuksia vuosikymmenen puolivälissä EU:n nuoriso-ohjelman tukeman EVS-vapaaehtoistyön ja ETVO-ohjelman käynnistyttyä. Muutokset heijastuivat voimakkaasti Suomen ICYEn työhön. Euroopan ICYE-kumppaneiden mielenkiinnon keskittyä EVS:n myötä vapaaehtoistyöohjelmiin loppui vaihto-oppilaiden vastaanottamisen. Samoihin aikoihin kautta aikain suosituimmassa suomalaisten ICYE-vaihto-oppilaiden kohdemaassa USA:ssa ICYE lopetti toimintansa. Suomen ICYE päätti lopettaa kouluvaihto-ohjelmiin lähettämisen vuosikymmenen lopulla. EVS (European Voluntary Service) käynnistyi vuonna 1995 kokeiluluontoisena. Nuoret saivat mahdollisuuden osallistua täysin maksuttomaan vapaaehtoistyöhön toisessa Euroopan maassa EU:n tuella. Sisällöllisesti EVS oli alkuvuosina lähes identtinen ICYEn perinteisen vapaaehtoistyöohjelman kanssa, ICYEn Euroopan toimiston vaikutuksen ansiosta. Ryhdyimme osaltamme välittämään EVS-vapaaehtoisia Eurooppaan samalla kun ICYEn oman vapaaehtoistyövaihdon kohdemaiksi jäivät olosuhteiden pakosta vain Euroopan ulkopuoliset maat. Suomen ICYE lähetti ja vastaanotti ensimmäiset EVS-vapaaehtoistyöntekijät vuonna 1996. Vuosikymmenen lopulla Suomen ICYEn ohjelmiin osallistujista 2/3 oli EVS-vapaaehtoistyöntekijöitä. Suomen ICYE oli aktiivisesti mukana EVS-vapaaehtoistyön käynnistämisessä Suomessa. Kansainvälisen henkilövaihdon keskus CIMO hallinnoi ohjelmaa. KVT (Kansainvälinen Vapaaehtoistyö ry) ja ICYE antoivat asiantuntemuksensa käyttöön ohjelman koulutus- ja tukirakenteiden sekä verkostojen luomisessa. Järjestöt olivat myös päävastuussa eri koulutustapahtumien käytännön toteutuksesta EVS:n käynnistymisen ensimmäisinä vuosina.
”Vapaaehtoistyövaihto-ohjelmien kenttä koki valtavia mullistuksia vuosikymmenen puolivälissä EU:n nuoriso-ohjelman tukeman EVS-vapaaehtoistyön ja ETVO-ohjelman käynnistyttyä.”
1990-luvulla kehitimme myös KEPAn, KVTn, TINKUn ja Allianssin kanssa uuden, ICYEn ohjelmaa lyhyemmän ja kehitysmaihin suuntautuneen vapaa-ehtoistyöohjelman, jonka nimeksi tuli ensin Kehy-vaihto, myöhemmin Etelän vapaaehtoisohjelma – ETVO. ICYEllä oli päävastuu ohjelman käynnistämisessä ja aluksi käytännön koordinointikin oli toimistossamme (1995–96). Koordinointivastuun siirryttyä Kepaan ICYE toimi vuosia aktiivisesti ohjelman kehittämistyöryhmässä ja oli mukana vetämässä valintapäiviä sekä valmennuskoulutuksia. Yhteistyö ETVO-ohjelman ja EVS-vapaaehtoistyön puitteissa loi läheiset yhteydet KVT:hen. Verkostoituminen poiki monipuolista tiedotusyhteistyötä vuosikymmenen loppupuolella.
Mullistukset vaihto-ohjelmissa ja profiloituminen vapaaehtoistyöjärjestöksi vaikutti voimakkaasti järjestön naisistumiseen. Vaihto-ohjelmiin osallistujista vuosikymmenen puolivälissä lähes kolmannes oli miehiä. Vuosikymmenen loppupuolta lähestyttäessä miesten määrä alkoi vakiintua kymmenen prosentin paikkeille.
Talousongelmat vaikuttivat järjestön toimintaan lähes koko vuosikymmenen ajan. Vuosikymmenen alussa suomalaisten elämään vaikuttanut lama heikensi järjestön taloutta. Tiukassa taloustilanteessa jouduimme vääntämään kättä rahasta EVS-vaihtoa hallinnoivien tahojen kanssa, koska EVS-vaihto ei peittänyt järjestön kuluja ja muu ICYE-vaihto oli EVS:n käynnistymisen ja kouluvaihdon lakkautumisen vuoksi minimissään.
Vuosikymmenen aikana Suomen ICYEn toimisto muutti Lauttasaaresta keskustaan Lönnrotinkadulle, ja sieltä Hakaniemeen jossa seurana olivat niin upeat rantamaisemat kuin laitapuolen kulkijatkin.
Anni Koskela
Pääsihteeri 1994-
Nina Saalismaa
Honduras 1992-1993’
Hallitus 1996-2000 (pj 1997-2000)
Mika Salovaara: Kouluvaihtoa ja elämänkoulua
Olin kouluvaihdossa Saksassa Baden-Württembergin osavaltiossa vaihtovuoden 1993-94. Tuolloin ICYE:llä oli vielä kouluvaihto-ohjelma, jonka kautta vaihtoon lähti useita nuoria. Meitä Suomen ICYEn eli silloisen Kansainvälisen kristillisen nuorisovaihdon kautta Saksaan menijöitä oli viisi – neljä suomalaista ja yksi ruotsalainen. Me suomalaiset menimme kaikki koulu-vaihtoon ja ruotsalainen Anna, hieman vanhempana, suuntasi vapaaehtoistöihin.
Kotikaupunkini Saksassa oli Achern. Se on pieni, noin kymmenen tuhannen asukkaan kaupunki Schwarzwaldissa, aivan Vuoristosairaalan naapurissa. Tai jos aivan rehellisiä ollaan, niin kyllä sitä välimatkaa taisi tunnin automatkan verran olla. Olin toivonut pääseväni isoon kaupunkiin, Berliini oli tuolloin toiveeni. Sen sijaan kaverini Hanna pääsi Berliiniin, vaikka oli toivonut pääsevänsä maaseudulle tai ainakin pienemmälle paikkakunnalle.
Suomeen palattuani kävin sattumalta katsastamassa Helsingin alueryhmän toimintaa. En muista milloin sitten jämähdin, mutta kun kielileirille 1995-96 haettiin tiimiläisiä, olin jo innolla mukana. Leiri pidettiin Ruotsinpyhtäällä. Aurinko kruunasi mahtavan leirin ja sen vuoden vaihtareista on tullut minulle hyviä ystäviä. Taisi olla sama syksy, kun Helsingin alueryhmän toiminta haluttiin virallistaa ja saada se Helsingin yliopiston oppilaskunnan alaiseksi järjestöksi. Marsun (Marja-Riitta Rautaparta) johdolla laadittiin perustamispapereita ja järjestettiin kaikenlaisia aktiviteetteja Suomessa oleville vaihtareille ja samalla tehtiin ICYEtä muutenkin kaikille tutuksi.
”Puuhailin kaikenlaista Helsingin alueryhmässä ennen kuin uskaltauduin mukaan Suomen ICYEn hallitukseen.”
Puuhailin kaikenlaista Helsingin alueryhmässä ennen kuin uskaltauduin mukaan Suomen ICYEn hallitukseen. Hallituksessa aloitettuani otin aika pian vastuun ICYEn taloudesta. Taloudenhoito tarjosi käytännön kokemusta omalta alaltani, sillä opiskelin HELIAssa talouden ja hallinnon koulutusohjelmassa laskentatoimea. Toiminkin talousvastaavana koko hallitusaikani. Tuolta kaudelta ovat mieleeni jääneet haasteelliset ajat, jolloin markat, eli euron edeltäjät, olivat tiukassa. Taloutta painoivat kansainvälisen ICYEn hallintomaksut ja EVS-ohjelman hankalat tilitykset. Menimme jopa niin pitkälle, että laskin toimiston palkat säästääksemme kirjanpitokuluissa.
”Hallitustyöskentely oli näin jälkikäteen muisteltuna yhtä pitkää kokousta, joiden aikana sai aina syödäkseen.”
Hallitustyöskentely oli näin jälkikäteen muisteltuna yhtä pitkää kokousta, joiden aikana sai aina syödäkseen. Tarjoilut olivat lähes aina samat: kahvia, teetä, leipää, juustoa, kurkkua ja jälkiruokana tarjottiin suklaapisarakeksejä. Aloittaessani hallituksen jäsenenä kokouskulttuurimme oli hyvin keskusteleva. Myöhemmin kokousten painopiste siirtyä epävirallisempaan suuntaan, kun tavaksi otettiin siirtyä läheisiin kuppiloihin kokouksen jälkeen. Pääpiirteittäin kokouksille oli kuitenkin vuodesta toiseen tyypillistä se, että asialistalla oli aina käytettävään aikaan nähden aivan liikaa asioita.
Yksi mieleenpainuvimmista päätöksistä, joita hallitusvuosinani tehtiin, oli ehkä ICYEn nimen vaihto. Muistan vielä yleiskokouksen, jossa nimenvaihdosta päätettiin. Paikalle oli saapunut muutamia ICYEn ”dinosauruksia”, mikä merkitsi sitä, että asia oli vakava ja tärkeä. Ehdotuksia oli tullut ja niistä keskusteltiin. Lopuksi äänestettiin suljetulla lippuäänestyksellä. Alussa ehkä hieman kummalliselta tuntunut ”Maailmanvaihto” on löytänyt paikkansa ja avartanut toivotulla tavalla ICYEtä kaikille avoimeksi järjestöksi muuttamatta kuitenkaan sen alkuperäisiä tavoitteita. Minun hallitusaikanani Maailman-vaihto päätti luopua kouluvaihto-ohjelmasta. Kouluvaihtoon kyllä vastaanotettiin, mutta ei enää lähetetty vaihto-oppilaita. Taustalla oli monen muun ICYEn kansalliskomitean työn painottuminen vapaaehtoistyöhön, EVS:n tulo ja halu erikoistua suhteessa suuriin kouluvaihtojärjestöihin. Muutos oli suuri ja lisäsi silloin Eurooppa-keskeisyyttä ja riippuvuutta EVS:stä.
Olen kasvanut paljon ICYEn toiminnassa ja siksi olenkin kiitollinen siskolleni vinkistä hakea vaihtariksi. Tuo vuosi, ja se mitä se on antanut minulle, vaikuttaa yhä 14 vuotta paluuni jälkeen päivittäin elämääni. Tutustuin vuonna 2000 ICYEn Euroopan Assosiaation yleiskokouksessa partneriini, jonka kanssa olen ollut yhtä siitä lähtien. Myös moneen ystävääni olen tutustunut ICYEn kautta. Lisäksi vuosi antoi kimmokkeen ja rohkeutta lähteä ulkomaille. Olen ollut ulkomailla töissä vuodesta 2005, ensiksi Prahassa ja nyt Saksassa. Vuosi ja sen aikana tapahtunut kasvu on ehkä tärkeimpiä kouluja mitä olen käynyt.
Mika Salovaara
Saksa 1993-94
Hallitus 1996-2005 (pj. 2001-05)
Heini Lekander: Elämänmittaisia kokemuksia vapaaehtoistyöstä
Olen Heini Lekander, o.s. Siirola. Olen 34-vuotias. Olen asunut eri puolilla Suomea, lapsena muun muassa Kiskossa ja Sonkajärvellä. Tällä hetkellä asun Jyväskylässä. Ammatiltani olen diakoni ja opiskelen myös Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa. Minulla on virka Jyväskylän kaupunkiseurakunnan diakoniasihteerinä. Tällä hetkellä kuitenkin päällimmäisenä asiana ovat lähiaikoina syntyvät kaksoset, minun ja Timon ensimmäiset lapset.
Olin ICYE-vaihtarina Boliviassa vuonna 1998. Olin silloin valmistunut juuri diakoniksi. Lähdin poikkeuksellisesti tammikuussa ja palasin saman vuoden joulukuussa Suomeen. Palattuani asuin Helsingissä ja olin hyvinkin aktiivisesti pari vuotta mukana Maailmanvaihdon toiminnassa. Olin, mukana leireillä, toimin mentorina, suunnittelin ja järjestin tiedotusta sekä erilaisia tapahtumia ja toimin hallituksen puheenjohtajana vuonna 2000. Koska olin palannut Boliviasta talvella ja alussa olin työttömänäkin, oli kivaa olla mukana ICYEn kuvioissa. Sain uusia kavereita, oli hyviä bileitä ja sai puhua espanjaakin! Järjestötoiminnasta opin paljon, mistä on ollut hyötyä myöhemmin ihan työelämässäkin, koska olen joutunut vastaamaan muun muassa vapaaehtoistoiminnan koordinoimisesta ja tiedotuksesta, sekä toimijoiden koulutuksesta.
”Järjestötoiminnasta opin paljon, mistä on ollut hyötyä myöhemmin ihan työelämässäkin, koska olen joutunut vastaamaan muun muassa vapaaehtoistoiminnan koordinoimisesta ja tiedotuksesta, sekä toimijoiden koulutuksesta.”
Boliviaan lähteminen oli jännittävää, mutta olinhan asiaa jo kauan harkinnut ja siitä haaveillut. Hankin ennen lähtöäni sähköpostiosoitteen (se oli ihan uutta silloin 10 vuotta sitten!), mikä olikin hyvä tapa pitää yhteyttä perheeseen ja ystäviin. Isäni säilytti kaikki lähettämäni kirjeet, ja niitä on ollut hauska lukea jälkeenpäin. Lähtemiseen oli suurimpana syynä tarve pitää välivuosi opiskelujen jälkeen, mutta olihan siinä mukana myös seikkailunhalua. Ajatuksissani oli myös mahdollisesti hakeutua myöhemmin ulkomaille töihin, minkä takia halusin ensin kokeilla pidempää asumista toisessa maassa vaihtarina. Tuo vaihtoehto on edelleen olemassa, vaikka nyt lähtisimme enemmänkin mieheni työn vuoksi. Ehkä jonakin päivänä lähdemme vielä vuodeksi tai pariksi jonnekin.
Mielestäni minulla oli melko realistiset odotukset vaihtovuotta kohtaan. Haastavinta oli asua isäntäperheessä, koska olin jo 16-vuotiaana lähtenyt musiikkilukioon toiselle paikkakunnalle ja oppinut asumaan itsenäisesti. Vaihtarivuosi oli valtavan monipuolinen ja tapahtumarikas vuosi. Minulla oli vuoden aikana kaksi isäntäperhettä, joista jälkimmäiseen pidän edelleen silloin tällöin yhteyttä sähköpostitse. Olin töissä saksalaisten rahoittamassa Naira-projektissa. Mielenkiintoista siellä oli muun muassa se, että toiminta perustui Paulo Freiren vapautuksen pedagogiikkaan, ajatuksiin, jotka olivat minulle tuttuja jo opinnoistani Järvenpäässä. Erityisesti on jäänyt mieleen 1998 järjestetty lasten marssi lapsityövoimaa vastaan. Samanlaisia marsseja järjestettiin silloin muissakin maissa.
Boliviassa on paljon juhlapäiviä ja kulkueita. Karnevaalien aikaan olin työpaikkani lasten kanssa kävelemässä kulkueessa La Pazin pääkadulla, Pradolla. Tällaista vaaleaa eurooppalaista heiteltiin vesi-ilmapalloilla niin, että olin kotiin päästyäni kuin uitettu koira! Osallistuin myös kahden työkaverini kanssa yliopiston avajaiskulkueeseen sosiaalityön opiskelijoiden ryhmässä. Tanssimme koko pitkän, monen kilometrin matkan, perinteistä ”kullawada”-tanssia. Pitkinä naisina minulle ja saksalaiselle Bettinalle eivät kuitenkaan paikalliset naisten asut sopineet, joten tanssimme miesten vaatteissa (ja varsinkin kengissä, molemmilla on 41 numeron jalat!) Taas oli paikallisilla hauskaa, kun he bongasivat meidät tanssimassa miesten vaatteissa!
Hienoa oli myös se, että sai tutustua muihin vaihtareihin. Opin monta asiaa esimerkiksi Turkista, Islannista tai Japanista. Boliviassa matkustaminen oli niin hidasta, että matkusteluun annettiin töistä enemmän aikaa. Yksi haaveeni toteutui, kun pääsin näkemään Machu Picchun. Neljän päivän inkavaelluksen maisemat olivat huiman upeita, vaikka toki käveleminen vuoristossa oli myös raskasta.
Bolivian ICYE toimi pääasiassa mielestäni hyvin. Jouduin käyttämään vakuutusta, sillä sairastin ameeban aiheuttaman taudin ja putosin hevosen selästä, mutta siihen liittyvät asiat hoituivat moitteettomasti. Tosin jotkut ICYEn paikalliset vapaaehtoiset taisivat osallistua toimintaan lähinnä eurooppalaisiin nuoriin tutustumisen takia – eurooppalaisethan ovat tunnetusti vapaamielisempiä kuin paikalliset nuoret. Kuulin jopa, että tytöt jaettaisiin valokuvien perusteella jo etukäteen.. Tiedä häntä, itsekin lankesin samaan ansaan. Toisaalta en sitten mennyt ihastumaan kovin vakavasti, toisin kuin ne, jotka ovat löytäneet puolisonkin vaihtarivuoden aikana.
”Vapaaehtoisena toimiminen voi tuoda monipuolista sisältöä elämään, sen kautta voi tutustua ihmisiin ja oppia uutta. On ollut mukava seurata, että vuosi vuoden jälkeen palanneista vaihtareista osa löytää paikkansa Maailmanvaihdon toiminnassa!”
Vaihtarivuosi on varmasti muuttanut minua. En osaa sanoa, mikä olisi merkittävintä. Ainakin olen pyrkinyt kutsumaan myös Suomessa vierailevia tai asuvia ulkomaalaisia kotiini. Kulttuurien välinen oppiminen ja keskustelu eri taustoista tulevien kanssa on edelleen minusta todella mielenkiintoista! Siinä joutuu peilaamaan myös omia arvojaan, tapojaan ja tottumuksiaan. Erilaisten kulttuurien välinen oppiminen ja erilaisuuden kunnioittaminen ovat niitä tärkeitä asioita, joita haluan tulevaisuudessa opettaa myös omille lapsilleni.
Myös vapaaehtoistehtäviin kannustaminen ja niihin osallistuminen on ollut minulle tärkeää. En osallistu ainoastaan työn puolesta, vaan olen aina ollut muutenkin mukana muun muassa eri järjestöjen toiminnassa tai tapahtumien talkootöissä. Vapaaehtoisena toimiminen voi tuoda monipuolista sisältöä elämään, sen kautta voi tutustua ihmisiin ja oppia uutta. On ollut mukava seurata, että vuosi vuoden jälkeen palanneista vaihtareista osa löytää paikkansa Maailmanvaihdon toiminnassa! Itselleni parasta ICYE-aktiivina oli mahdollisuus osallistua kansainvälisiin seminaareihin Strassbourgissa, Mosambikissa ja Meksikossa. Olen vielä viime vuosinakin tehnyt lähtevien valintahaastatteluja. Nuorisojärjestön toimintaan alan jo kuitenkin tuntea itseni vanhaksi, mutta niistä kokemuksista joita olen ICYEn toiminnassa saanut, olen kiitollinen ja iloinen koko loppuelämäni!
Heini Lekander (o.s. Siirola)
Bolivia 1998
Hallitus 1999 -2001 (pj 2000-01)
Virpi Harilahti-Juola: Kuinka naiivista maailmanparantajasta tuli realistinen idealisti
Suomesta Hondurasiin
Lähdin Suomesta Hondurasiin heinäkuussa 1999. Olin hakenut ja päässyt vapaaehtoiseksi työntekijäksi katulapsiprojekti Casa Alianzaan vuodeksi. Vapaaehtoistyövuosi oli ollut haaveissani ja suunnitelmissani pitkään ja nyt tuntui olevan aika toteuttaa se. Sen lisäksi, että halusin tutustua ja oppia ymmärtämään itselleni entuudestaan vierasta kulttuuria ja sen ihmisiä, nimenomaan vapaaehtoisuudessa oli se jokin porkkana, joka minua houkutteli mukaansa. Halusin realisoida omaa mielikuvaani avustustyöstä ja sen mahdollisuuksista auttaa. Halusin kohdata sen autettavan, tässä tapauksessa katulapset, joista olin kuullut ja lukenut lehdistä ja joita olin katsellut televisiosta turvallisen matkan päästä ja kaukaa. Halusin myös kokeilla itseäni ja omia rajojani; sitä mihin pystyisin omana itsenäni ja mihin sijoittuisin itselleni vieraassa ympäristössä. Vielä näiden lisäksi etsin vastausta omaan itse itselleni esittämääni kysymykseen: Miten voin auttaa?
”Pojat ovat sellaisen elämän asiantuntijoita, mistä minulla on tähän saakka ollut vain aavistus ja roppakaupalla kuviteltua tietoa. Tuntuukin, että opin koko ajan valtavasti – onhan minulla parhaat opettajat, mitä olla saattaa! Vaikka monia niistä oppimistani asioista ei toivoisi kenenkään tarvitsevan oppia tai varsinkaan elää osana omaa elämäänsä. Mutta niiden ollessa kuitenkin olemassa ja osana niin monien elämää – pahempaa olisi ummistaa niiltä silmänsä tai olla välittämättä.” (Ote kenttäpäiväkirjasta, 2000)
”Kokonaiskuva alkoi laajentua vasta, kun tunnustin ja tunnistin oman tietämättömyyteni ja siirsin puheenvuoron kaduilla eläville lapsille ja nuorille itselleen.”
Ennen lähtöäni Hondurasiin katulapset olivat minulle hyvin vieraita, toisenlaisia. He kuuluivat ’muihin’ ’meidän’ sijasta. Kun en tiennyt, olin paljolti arvailujeni, omien päätelmieni ja mielikuvieni varassa. Päätelmistä ja mielikuvista tuli kuitenkin totta siinä vaiheessa, kun tietämättömyys alkoi tuntua epämiellyttävältä. Sen jälkeen luulin tietäväni, koska halusin tietää. Kokonaiskuva alkoi laajentua vasta, kun tunnustin ja tunnistin oman tietämättömyyteni ja siirsin puheenvuoron kaduilla eläville lapsille ja nuorille itselleen.
Avun tarjoaminen ja vastaanottaminen
Auttamisenhalu ja osallistuminen katulapsityöhön asettivat minut jo alusta saakka auttajien puolelle. Olin itsekin osa sitä työtä ja prosessia, joka teki kaduilla elävistä lapsista ja nuorista autettavia ja avun kohteita. Muiden mukana tarjosin lapsille jotain muuta katujen tilalle ja pyrin muuttamaan jotain aikaisempaa ”pahaa” tai ”huonoa” uuteen ”hyvään” ja ”parempaan”.
Hyvän elämän määritelmiin liitetään onnen, vapauden sekä hyvän ja pahan käsitteet. Onnen ja onnellisuuden tavoittelun voidaan katsoa kuuluvan olennaisena ja erottamattomana osana ihmisten elämään. Auttaja helposti ottaa hyvän elämän määritteet omasta elämästään ja ympäristöstään ja olettaa niiden sopivan myös autettavan elämän muuttamiseksi. Auttaja haluaa muuttaa autettavan pahan tai huonon elämän jälleen hyväksi. Autettavan elämän jo olemassa olevat mahdolliset hyvät ja onnellisuutta tuottavat asiat saattavat jäädä kokonaan huomioimatta.
”Ihmiset, jotka elävät kaupungissa, mutta sen laitamilla. Ovat köyhiä, mutta eivät silti kaikki kuulu samaan sosiaaliluokkaan – köyhien keskuudessakin on varakkaampia, köyhempiä ja äärimmäisen köyhiä.
Sisällä kotona ei välttämättä varsinaisesti vietetä paljon aikaa. Ulkona ovat työ, koulu, sukulaiset, kaverit, naapurit jne. Kaduilla pojat pelaavat jalkapalloa ja auttavat myyntiin tarkoitettujen tavaroiden kantamisessa. Tytöt myyvät tortilloja ja mangoja. Pienet lapset ja vielä ihan vauvat seuraavat äitiään ja siskojaan töihin. Lapset istua nököttävät jalkakäytävillä, nukkuvat pahvilaatikoissa tai juuttikangassäkkien päällä. Katu onkin hyvin lähellä kotia. Kaduilla ollaan töissä, käydään ostoksilla, tavataan ystäviä ja naapureita. Iso osa elämästä tapahtuu kaduilla ja muissa julkisissa tiloissa kuten esimerkiksi toreilla, katukuppiloissa ja puistoissa.
Niinpä matka kotoa kaduille on lyhyt. Kaduille on helppo lähteä, viettää aina hiukan pidemmän aikaa ja lopulta jäädä sinne kokonaan.” (Ote kenttäpäiväkirjasta, 2000)
Katulapsiprojekti Casa Alianza haluaa auttaa ja tarjota kaduilla eläville lapsille ja nuorille vaihtoehdon ja mahdollisuuden lähteä ja jättää kadut. Koko toiminta perustuu lasten hyväksymään apuun: lapsilla on mahdollisuus valita ja päättää omaa elämäänsä koskevista asioista. Casa Alianza tekee siis erittäin arvokasta työtä ja on työllään saavuttanut paljon. Kaikkia lapsia ei koskaan saada pois kaduilta, eivätkä kaikki edes halua pois sieltä. Kaikki eivät myöskään etsi samanlaista apua, eivätkä kaikki edes halua, että heitä autetaan. Monenlaiselle avulle on siis oikeutuksensa ja tarvitsijansa. Auttajien ja autettavien kohtaaminen tai kohtaamatta jääminen ovat myös aina yhtä ajankohtaisia aiheita.
Voiko katu olla koti?
Omassa suhtautumisessani katulapsiin oli helppo huomata erilaisia vaiheita ja muotoja. Alussa sääli, hämmennys ja epävarmuus olivat päällimmäisiä tunteita heitä kohtaan. Tilanne tuntui liian epätasapainoiselta, enkä tiennyt, miten minun olisi missäkin tilanteessa pitänyt suhtautua, tehdä tai sanoa. Alussa myös suutuin, järkytyin ja ”moralisoin” helposti muita työntekijöitä, koko järjestöä ja katulapsia itseään. Vähitellen, kun lapset, nuoret ja muut työntekijät tulivat tutummiksi, omakin suhtautumiseni muuttui ja opin katselemaan asiaa useammasta eri näkökulmasta. Tein päivät töitä järjestön tiloissa ja vapaa-ajalla tapasin usein lapsia ja nuoria kaduilla ja puistoissa. Näkökulmani alkoi pikkuhiljaa kääntyä aikuisista ja heidän mielipiteistään lapsiin ja nuoriin. Halusin oppia tuntemaan heidät ja tietää heidän taustastaan. Aloin myös ensimmäistä kertaa ajatella, että ilmiössä ja elämänmuodossa on oltava jotain positiivistakin ja tavoittelemisen arvoista lapsille ja nuorille itselleen. Lasten ja nuorten kertomukset, heidän halunsa palata aina uudestaan kaduille ja heidän kanssaan viettämäni aika Casa Alianzan ulkopuolella horjuttivat aikaisemmin omaksumaani hyvin ongelmakeskeistä kuvaa katulasten elämästä.
”Toisaalta elämä kadulla näyttäytyy kauniina. Se on vapaata, kun ei ole ketään vaatimassa mitään eikä kukaan käske tekemään mitään. Voi tehdä mitä haluaa ja miltä tuntuu – voi liikkua paikasta toiseen mihin aikaan tahansa. Kaduilla lapset myös auttavat toisiaan. He suojelevat toisiaan ja varastavat yhdessä. Mutta myös silloin, kun on kylmä, lapset ovat yhdessä, jotta kaikilla olisi hiukan vähemmän kylmä. He ahtautuvat vieri viereen nukkumaan esimerkiksi ovisyvennyksiin tai myymäläkatosten alle. Tai kun he ovat nälkäisiä ja yksi joukosta löytää tai saa ruokaa jostain – kaikki jaetaan muiden kanssa. He osaavat ja haluavat pitää itse itsestään huolen.” (Oseguera Santeli, 2000)
Muutaman kuukauden kuluttua kuitenkin väsyin niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tunsin myös turhautumista kieliongelmien suhteen ja toivottomuutta työn ”tuloksettomuuden” takia. Välillä tunsin suoranaista epätoivoa idealismini takia; se kun tuntui rapisevan pala palalta ja kaikenlainen auttaminen ja kulttuurienvälinen ymmärtäminen ja suvaitsevaisuus kuulostivat vain kauniilta sanahelinältä.
Tämän vaiheen jälkeen vasta alkoivat ne todelliset oivallukset, jotka yhdessä koettelemusten ja kokemuksien kanssa auttoivat minua hahmottamaan ympärillä olevaa yhteiskuntaa ja kulttuuria kokonaisvaltaisemmin. Aloin pelkän havainnoinnin sijasta ymmärtää. Sain vähitellen myös takaisin vanhan idealismini, joskin aivan uudessa muodossa.
Kun ajattelen koko Hondurasissa viettämääni sekä sitä edeltävää ja sen jälkeistä aikaa, saavat omat syksyllä 1999 kirjoittamani päiväkirjamerkinnät aivan uuden merkityksen. Kuinka todeksi osoittautuivatkaan silloin muistiin merkitsemäni ajatukset: ”Annan, mutta annan sen niin, että samalla saan itse”.
” Ja vaikka työ saattaa tuntua välillä hyvinkin turhauttavalta, kun tuntuu, etteivät työn tulokset tai työn tarkoitus näy missään, niin ehkä se näkyy juuri niissä pienissä hetkissä. Niissä hetkissä, kun näkee lasten hymyilevän. Kun näkee, että heillä on hyvä olla, heillä ei ole nälkä, he eivät ole koko päivänä tai viikkona haistelleet kertaakaan liimaa tai kukaan ei ole lyönyt heitä mustelmille. Ja aina silloin tällöin joku todella jättää kadut ja haluaa oppia lukemaan, kirjoittamaan, käymään koulua tai tekemään töitä jossain muualla kuin kaduilla. Työn taustalla on toki toive auttaa lapsia saamaan enemmän mahdollisuuksia elämässään, mutta päivittäinen työ on kuitenkin tarjota mahdollisuuksia niihin pieniin hyvän olon hetkiin. Työtä tehdään tässä ja nyt – ei ensi vuotta, viikkoa tai edes huomista varten.” (Ote kenttäpäiväkirjasta, 1999) Tämä on auttajalle ehkä yksi vaikeimmista asioista hyväksyä.
”[Tulevaisuus] On jotain mitä odottaa. Tulevaisuus voi olla erilainen. Menneisyys vaikuttaa tulevaisuuteen ja on olemassa, mutta huominen voi olla erilainen kuin eilinen.” (Ronal 16v, 2000)
Virpi Harilahti-Juola
Hondurasissa 1999-2000
Lainaukset Pro gradusta ”Voiko katu olla koti? Kulttuuriantropologinen tutkimus hondurasilaisista katulapsista ja katulasten avustusjärjestö Casa Alianzasta”
Materiaali on kirjasta Hallittuja kulttuurishokkeja jo viisi vuosikymmentä – Suomen ICYEn / Maailmanvaihto ry:n 50-vuotisjulkaisu (2008): Maailmanvaihto ry, Suomen ICYE, on yksi maamme vanhimmista nuorisovaihtojärjestöistä. Vuonna 2008 se juhlisti 50-vuotismerkkipäiväänsä. Näiden vuosikymmenien aikana Suomen ICYE on muuttunut kristillisestä vaihto-oppilasjärjestöstä yleishumaaniksi vapaaehtoistyöohjelmia järjestäväksi Maailmanvaihdoksi. Silti toiminnan ydinajatus on säilynyt samana: sillat kulttuurien välille rakentuvat arjen kohtaamisissa. Näistä kohtaamisista kertoo julkaisu.
Muut materiaalit juhlajulkaisusta:
1950- ja 1960-luku
1970-luku
1980-luku
2000-luku