Vierailuilla vanhusten kodeissa Ranskassa kasvoi myötätunto vanhuksia kohtaan ja halu tukea heidän hyvinvointiaan, kirjoittaa vapaaehtoisjaksostaan Minni Rönnberg. Hänen arjen kumppanuutensa ikäihmisten kanssa jatkuu nyt henkilökohtaisena avustajana.
”Toimiessani Euroopan solidaarisuusjoukkojen vapaaehtoisena Ranskassa (2022–2023) tutustuin sekä lopulta ystävystyin monen vanhuksen kanssa. Puolen vuoden vapaaehtoisprojektini keskittyi vanhusten yksinäisyyden ja syrjäytymisen ehkäisyyn viikottaisten käyntien sekä kuukausittaisten tapahtumien avulla. Kyseessä oli ryhmäprojekti: kymmenen nuorta Ranskasta sekä kymmenen nuorta muualta Euroopasta. Meidät jaettiin neljän henkilön ryhmiin: kaksi ranskalaista ja kaksi ulkomaalaista. Jokaiselle ryhmälle nimitettiin omat vanhukset.
Minun ryhmäni käynnit sijoittuivat vanhusten koteihin maaseudulla. Käynnit kestivät tunnista pariin tuntiin. Suurimman osan ajasta juttelimme, kahvittelimme sekä pelasimme kortti- ja lautapelejä. Toisinaan kävimme kävelyillä, leivoimme tai selailimme vanhoja valokuvia.
Projektin aikana kävin noin kymmenen vanhuksen luona. Käyntien alussa minulla oli vaikeuksia osallistua keskusteluun, sillä koin, että ranskan kielen taitoni olivat hyvin ruosteessa. En uskaltanut puhua, sillä pelkäsin tekeväni virheitä. Kuitenkin työskennellessäni ranskalaisen parini ja vanhusten kanssa, jotka eivät puhuneet englantia, oli minun pakko puhua ranskaa tullakseni ymmärretyksi – pelostani huolimatta. Puolen vuoden aikana kehityin huimasti puheen tuottamisessa ja nykypäivänä pystyn sujuvasti keskustelemaan ranskaksi sekä pidän siitä. Kiitän tästä vanhuksia, jotka olivat kiinnostuneita minusta ja siitä, mitä halusin sanoa. Virheistä puheessa he eivät välittäneet.
Monet vanhuksista olivat hyvin iloisia aina, kun astuimme ovesta sisään. He tervehtivät meitä hymyillen ja olivat kiinnostuneita siitä, mitä tällä kertaa tekisimme. Toiset heistä olivat varautuneempia ja vähemmän ekspressiivisiä tai sairautensa puolesta hieman poissaolevia. Kuitenkin mitä paremmin vanhuksiin tutustui, sitä selkeämmäksi käyntiemme merkittävyys kävi. Olimme useille viikon ainoa kunnollinen sosiaalinen kontakti. Lapset ja muut sukulaiset asuivat kauempana ja soittelivat silloin tällöin. Tai toisaalta sukulaisia ja ystäviä näki, mutta ei tarpeeksi.
Kävimme myös sellaisten pariskuntien luona, joista toinen sairasti esimerkiksi muistisairautta. Puolisoiden huomasi aina olevan huojentuneita, kun pystyimme olemaan seuraksi heidän kumppanilleen ja tuomaan jotakin uutta arkeen.
Kokemusten ja näkemysten vaihtoa sukupolvien välillä
Vanhuksia kiinnosti kotimaani ja kokemukseni, kuin myös oman tarinansa jakaminen minulle. Me vapaaehtoiset valmistelimme orientaatioviikoilla esitelmät maistamme. Omani oli kuvia Suomesta ja arjestani. Näytin tämän kaikille tapaamilleni vanhuksille ja he aina kehuivat Suomen metsiä ja järviä. Vanhukset puolestaan näyttivät minulle kuvia lapsistaan ja lapsenlapsistaan, omasta nuoruudestaan, tai lomamatkoistaan. He kertoivat ranskalaisista perinteistä, maaseudulla asumisesta ja maaseudun menneisyydestä. Eräs heistä opetti minulle myös ranskalaisen korttipelin.
Seuratessani vanhusten arkea läheltä opin myös, mikä heidän perspektiivinsä on ympäröivään yhteiskuntaan. Arjen mahdollisuudet ovat huomattavasti rajoitetumpia kuin nuoremmilla. Päivät ovat yksitoikkoisia, kun aktiviteetit saattavat olla vain television katselu, käynnit postilaatikolla ja ajoittaiset puhelinsoitot. Myös muuttuvan maailman rattaista tippuu helposti pois, kun tiettyyn järjestykseen on ehtinyt elämänsä aikana tottua. Sukupolvien välinen kokemusten ja näkökulmien jakaminen oli ainutlaatuinen lisä kulttuurilliseen vaihtoon.
Kasvanut ymmärrykseni vanhusten arjesta antoi minulle paljon myötätuntoa ketä tahansa vanhusta kohtaan, mutta myös halua muuttaa asioita. Suomeen palatessani aloitin osa-aikatyön vanhusten henkilökohtaisena avustajana, jotta voisin omalta osaltani auttaa ja jatkaa vanhusten voinnin kohentamista.
Vapaaehtoistyömme jälki oli ihanan välitöntä ja siten selkeää, mutta se tiivistyi korvaamattomiksi sanoiksi jäähyväisseremoniassamme. Projektin lopuksi järjestimme seremonian, jonne saapuivat jokaisen ryhmän vanhukset. Tapahtumassa kertasimme yhdessä vietettyä aikaa ja myös vanhuksetsaivat puheenvuoron. Eräs heistä sanoi: ”Kun saavuitte kerta toisensa jälkeen kotiini, hymyillen keltaisissa paidoissanne, olitte todellisesti arkeni auringonsäteet.”
Minni Rönnberg
Juttu on ilmestynyt MaailmanVaihtoa 1/2024 -lehdessä.