Olin vapaaehtoistyössä kuusi kuukautta vuosina 2003–2004 Pohjois-Italiassa Alto Adigen maakunnassa.
Lapsuudenperheessämme teimme lähes joka kesä monen viikon automatkan Eurooppaan, joten matkustaminen on ollut minulle tuttua pienestä pitäen. Lukion jälkeen minulle oli selvää, että vietän välivuoden ulkomailla. Italia valikoitui kohdemaaksi siksi, että pidän Italiasta paljon. Halusin viettää siellä pidemmän aikaa muutoin kuin turistina ja vaihtoehtoinani olivat työskentely au pairina sekä vapaaehtoistyö.
Italia on monille tuttu maa, mutta kaikki eivät välttämättä tiedä tai tule ajatelleeksi, että se on valtiona melko nuori. Aiemmin alue koostui useista pienistä kaupunkivaltioista. Tämän vuoksi paikallistunne on monelle italialaiselle vahva, ja eri alueilla on omat tyypilliset ruokansa ja muut perinteensä, joista ollaan ylpeitä. Vapaaehtoispaikkani sijaitsi Pohjois-Italiassa lähellä Itävaltaa, ja alueella näkyi paljon saksalaisvaikutteita esimerkiksi rakennusten arkkitehtuurissa ja paikannimissä.
Vapaaehtoispaikkani oli kehitysvammaisten henkilöiden päiväkeskus. Keskuksen tarkoituksena oli tarjota kävijöilleen mielekästä toimintaa ja vahvistaa heidän kokemustaan yhteiskunnallisesta osallisuudesta. Lisäksi keskus järjesti muun muassa fysioterapeuttista kuntoutusta. Päivätoiminta tarjosi myös pienen hengähdyshetken kävijöiden perheille. Italiassa on nimittäin tavallista, että kehitysvammaiset henkilöt asuvat aikuisinakin vanhempiensa tai muiden sukulaistensa luona.
Vapaaehtoisjaksoni alussa keskustelimme henkilökunnan kanssa siitä, millaisiin tehtäviin voisin osallistua. Minulta kysyttiin harrastuksistani ja mielenkiinnon kohteistani, ja kerroin harrastaneeni itämaista tanssia sekä pitäväni leipomisesta. Niinpä aloin ohjata kerran viikossa pienen tanssituokion itämaisen musiikin tahdissa. Tanssin ja musiikin kieli on kansainvälinen, eikä siinä tarvita sanoja. 🙂 Lisäksi leivoimme kerran viikossa jotakin suomalaista leivonnaista. Italialaiset olivat aivan innoissaan korvapuusteista! Kardemummaa ei meinannut löytyä mistään kaupasta, mutta äitini lähetti sitä minulle Suomesta. Omien ohjausteni lisäksi osallistuin päiväkeskuksen muuhun toimintaan avustajana. Kävimme esimerkiksi kerran viikossa uimahallissa ja talvella pääsimme myös hiihtämään. Alppimaisemissa oli mukavaa hiihtää.
Tyypillinen päiväni alkoi aamuisella matkalla työkaverin kyydissä vapaaehtoistyöpaikkaan ”kotikylästä” yhdestä laaksosta toiseen. Matkalla ihailin vuoria, jotka näyttivät joka päivä erilaisilta riippuen auringonvalosta, pilvisyydestä sekä vuorokauden- ja vuodenajasta. Kun kaikki olivat saapuneet päiväkeskukseen, kokoonnuimme pöydän ääreen ja kävimme läpi päivän ohjelman. Se saattoi sisältää esimerkiksi askartelua aamupäivällä, lounaan, päivälevon ja iltapäivällä esimerkiksi leipomista, kävelyretken tai liikuntaa jumppasalissa. Noin kerran viikossa teimme retken johonkin lähikylään. Päiväkeskuksella oli omat minibussit, joihin sai kyytiin pyörätuoleja. Näin kaikki pääsivät mukaan.
Asuin toisen vapaaehtoistyöntekijän kanssa vanhassa kerrostaloasunnossa alueen isommassa kylässä. Kuljimme sieltä käsin työpaikkoihimme aamuisin. Talo oli monta sataa vuotta vanha eikä sen tekniikka ollut kaikilta osin ihan nykypäivää. Meillä ei esimerkiksi ollut keskuslämmitystä, ja päällä pystyi pitämään vain kahta sähköpatteria kerrallaan, muuten asunnosta menivät sähköt. Tämä toi asumiseen oman sivumausteensa. Itse pidin paljon tuosta vanhasta ja kauniista asunnosta, jonka keittiössä oli holvikatto.
Vapaaehtoistyössäni minua motivoi ennen kaikkea se, että sain kokea tekeväni jotain hyödyllistä ja paikassa vallitsi hyvä henki. Siellä vitsailtiin ja naurettiin paljon yhdessä ja työntekijät tekivät toisilleen pieniä jekkuja. Kun olen myöhemmin työskennellyt Italiassa, minulla on ollut sama tunne siitä, että työnteosta tehdään hauskaa.
Haasteellista minulle oli se, ettei italian kielen taitoni ollut aluksi kovin hyvä. Työpaikassani vain yksi työntekijä puhui englantia, ja hänkin hyvin vähän. Toisaalta tämä myös motivoi oppimaan kieltä. Muutaman kuukauden kuluttua sanoin kämppikselleni, romanialaiselle vapaaehtoistyöntekijälle, että puhutaan mekin keskenämme italiaa englannin sijaan, niin opimme nopeammin. Näin teimme, ja puolen vuoden päästä puhuin jo sujuvasti italiaa.
Myös asuminen ja lähes kaiken vapaa-ajan viettäminen yhdessä toisen vapaaehtoistyöntekijän kanssa tuntui alussa hankalalta, sillä olin tottunut itsenäiseen elämään. Paikka, jossa asuimme, oli noin 2 000 asukkaan kylä maaseutuvaltaisella alueella eikä siellä ollut paljoa vapaa-ajantoimintaa meidän ikäisillemme. Viikonloppuisin pääsin onneksi tekemään pikku retkiä kauemmas.
Minulla ei ollut kokemusta kehitysvammaisten henkilöiden kanssa työskentelystä, minkä myötä sopeutumimnen työpaikkaan vei hieman aikaa. Kun tutustuin keskuksen tyyppeihin (”ragazzi” italiaksi), huomasin, kuinka mahtavia he olivat, ja nautin heidän seurastaan.
Opin vapaaehtoistyöjakson aikana valtavasti. Opin italian kieltä, mistä olen kiitollinen tänäkin päivänä. Opin myös italialaista viittomakieltä, sillä yksi keskuksen henkilöitä oli kuuro, ja Sain oman viittomakielisen nimen. Opin, ettei vaikeuksien edessä kannata luovuttaa heti, vaan katsoa tilannetta ja totutella siihen. Opin myös, kehitysvammaiset henkilöt ole sen kummempia kuin vammattomat ihmiset. Opin italialaisesta yhteisöllisyydestä ja kaikkien huomioimisesta. Ketään ei jätetty yksin.
Lähettäväksi järjestökseni Suomessa valikoitui sattumalta Maailmanvaihto. Kävin Maailma kylässä -tapahtumassa ja satuin huomaamaan siellä Maailmanvaihdon kojun. Juttelin edustajan kanssa ja päätin hakea Eurooppalaiseen vapaaehtoispalveluun (nykyinen Euroopan solidaarisuusjoukkojen vapaaehtoistyö). Ohjelma oli hakijalle siinä mielessä hyvä, että siinä ei tullut kustannuksia osallistujalle, vaan matkat, vakuutukset, asuminen, ruoka ja taskuraha sisältyivät ohjelmaan. Silloisella taskurahalla kustansi ihan mukavasti viikonloppureissuja Italian sisällä.
Vapaaehtoisena ulkomailla toimimiseen liittyy paljonkin vastuuta. Työpaikallasi edustat myös lähettävää järjestöäsi. Muille ihmisille edustat ehkä kotimaatasi. Jos törttöilee, tämä voi luoda negatiivista kuvaa Suomesta. Työpaikallani minulta kysyttiin, onko Suomessa vastaavia päiväkeskuksia kehitysvammaisille henkilöille ja miten ne toimivat. Monilla oli harhaluuloja suomalaisesta sosiaaliturvasta, kuten että valtio maksaisi lapsen kaikki kulut 18-vuotiaaksi asti.
Vapaaehtoisjakso vaikutti jonkin verran tulevaisuudensuunnitelmiini. Sen ansiosta esimerkiksi lähdin myöhemmin kesätöihin Italiaan ja ulkomaille opiskelemaan, tosin vähän lähemmäksi, Viroon. Kansainvälisyys ja kulttuurit kiinnostavat minua edelleen. Opiskelen tällä hetkellä sosiaalialaa ja voisin hyvin kuvitella työskenteleväni kehitysvammaisten henkilöiden parissa. Ilman vapaaehtoistyökokemusta en ole varma, olisiko minulla sama tunne.
Jaksoni aikana opin todella paljon italialaisesta kulttuurista, mutta yllättäen ehkä vielä enemmän romanialaisesta, kämppikseni ansiosta. Romania oli minulle ennen vapaaehtoistyöjaksoani melko tuntematon maa. Opin esimerkiksi, että alue, josta kämppikseni oli kotoisin, oli ennen toista maailmansotaa kuulunut Itävalta-Unkarille, ja siksi kämppiksenikin äidinkieli oli unkari. Olen myöhemmin vieraillut hänen luonaan Romaniassa, jonne tuskin olisin muuten mennyt, ja pidämme edelleen yhteyttä. Nykyisissä elämäntilanteissamme voimme mm. vertailla lastemme kasvua. Olen siis saanut elinikäisen ystävän.
Terveiseni: kannattaa ennakkoluulottomasti hakea ja lähteä vapaaehtoistyöhön! Eikä kannata lannistua pienistä vastoinkäymisistä. Juuri ne saattavat olla niitä asioita, joita muistelet myöhemmin kiitollisuudella.
Inka Granqvist
Ylimmässä kuvassa kotikyläni Cles.