Onpa vaikea uskoa, että vapaaehtoisvuodestani Mosambikissa on kulunut jo kymmenen vuotta. Vaikka aikaa on kulunut, ja vuosi Afrikassa tuntuu välillä jopa epätodelliselta, ”tarinamaiselta”, muistan monia asioita, tilanteita ja tapahtumia edelleen yllättävänkin kirkkaasti. Näitä tarinoita olen kymmenen vuoden aikana kertonut ystäville ja tuttaville lukuisia kertoja, ja tiedän kertovani vielä monet kerrat.
Vietin vapaaehtoisvuoden vuonna 2014–2015 Maputossa, Mosambikin pääkaupungissa. Osallistuin ohjelmaan muutama vuosi yhteisöpedagogiksi valmistumiseni jälkeen. Asuin paikallisen perheen hoivissa ja työskentelin kadulla asuneille lapsille tarkoitetussa Centro Juvenil Ingrid Chawner -keskuksessa. Vuosi oli minulle mullistava monella tapaa. Alussa kulttuurishokki iski ennalta valmistautumisesta huolimatta niin rajusti, että ensimmäisten kuukausien aikana teki lähes joka ilta mieli pakata laukut ja lähteä takaisin Suomeen.
Kolmen kuukauden Maputossa asumisen jälkeen sain suru-uutisia kotoa. Vakuutuksen turvin pääsin osallistumaan läheiseni hautajaisiin Suomeen ja sain pienen hengähdyspaussin kulttuurishokin keskelle. Tuo tauko oli vapaaehtoisvuoteni käännekohta – Suomessa oleminenkaan ei oikein tuntunut hyvältä tai oikealta ratkaisulta, sillä olin vuosikausia haaveillut vuodesta Afrikassa. Palattuani parin viikon reissun ja itsetutkiskelun jälkeen Maputoon, palaset alkoivat loksahdella paikoilleen – Mosambikissa minun kuului olla ja ottaa kaikki irti ainutlaatuisesta kokemuksesta.
Vihdoin pääsin heittäytymään seikkailuun. Pääsin kiinni mosambikilaiseen arkeen, tutustumaan paikalliseen elämänrytmiin ja tapoihin, opettelemaan portugalia ja paikallista shanganan kieltä (shanganaa en kylläkään muista yllättävän kirkkaasti) sekä luomaan ystävyyssuhteita, joista osa on pysynyt elämässäni aina tähän päivään asti. Arki täyttyi töiden lisäksi capoeirasta ja marrabenta-musiikista sekä iltaseiskan uutisista hostäitini kanssa (jonka jälkeen aloin kuulemma puhua portugalia kuin monotoninen uutisankkuri) ja pitkistä keskusteluista hostperheeni kanssa. Vuoden aikana pääsin loikoilemaan Tofon rannalla, pesemään sangoittain nyrkkipyykkiä, matkustamaan pickupin lavalla useassa eteläisen Afrikan maassa, maistamaan outoja hedelmiä, ostamaan kanoja tulvassa hukkuneiden tilalle, juhlimaan yllätyssynttäreitäni Maputon yössä, eksymään yksin Inhambanen provinssissa ja tulemaan paikallisten ihanien ihmisten auttamaksi, valmistamaan maissijauhoja, seuraamaan Afrikan cupin futispelejä sekä sukeltamaan meduusojen kanssa. Vaikeasta vuodesta tuli lopulta elämäni antoisimpia.
Afrikkaan lähdön hetkellä itse vapaaehtoistyö tuntui jopa hieman sivuseikalta. Ennemmin pohdin, miten pärjään kielen kanssa, opinko paikalliset tavat ja sopeudunko uuteen ilmastoon ja ympäristöön. Opittuani elämään näiden haasteiden kanssa, pystyin keskittymään täysin palkein työntekoon.
Lopulta työ alkoi rytmittämään elämää ja arkea yhä enemmän ja tuntui päivä päivältä merkityksellisemmältä. Keskuksessa työtehtäviini kuului lasten tukiopettaminen matematiikassa ja maantieteessä, lasten kanssa ajan viettäminen sekä jatkuva patistelu joko pesulle, töihin, kouluun tai kirkkoon. Lasten asenne teki minuun suuren vaikutuksen – he ottivat minut vastaan uteliaina ja suhtautuivat maailmaan sekä uusiin eurooppalaisiin avoimesti. Lapset opettivat minulle päivittäin hetkessä elämisestä sekä ihmisten ja maailman moninaisuudesta, kun taas itse pyrin parhaani mukaan hyödyntämään omia kokemuksiani ja osaamistani sekä olemaan lapsille aidosti läsnä. Vuosi olikin täynnä molemminpuolista oppimista. Toisinaan oppiminen oli itselleni myös kivuliasta, kun kuulin kadulla asuneiden lasten karuista kokemuksista ja kohtaloista tai kun vierailin paikallisessa vankilassa tapaamassa keskuksen entistä asukasta. Toisinaan taas arki tuntui kevyeltä, kun pelasimme jalkapalloa ja korttia tai kun nauroimme yhdessä ja iloitsimme arjen pienistä asioista.
Vapaaehtoisvuosi ja Mosambik opettivat minulle paljon maailmasta ja ihmisyydestä. Se osoitti, miten samanlaisia ihmiset kaikkialla ovat – haaveet, tarpeet ja arjen huolet ovat hyvin samanlaisia, vaikka ympäristö ja puitteet voivat olla täysin erilaisia. Tämä oppi on kantanut sittemmin pitkälle sekä elämässä että työssäni sosiaalialalla. (Sivuhuomiona: myös työnhaussa vapaaehtoiskokemus on herättänyt kiinnostusta – vuosi vapaaehtoisena maailmalla näyttää CV:ssä varsin hyvältä.) Portugalin kielen opiskelu jatkuu yhä tänä päivänä, ja se on avannut ovia jo useamman kerran Brasiliaan, jonne tuskin olisin ilman vapaaehtoisvuoteni kokemuksia koskaan keksinyt lähteä. Lisäksi Mosambikista jäi käteen runsaasti konkreettisia muistoja, jotka koristavat kirjahyllyäni ja tuovat ripauksen Mosambikia arkeeni edelleen.
Kesälomalla 2018 palasin Maputoon. Oli koskettavaa nähdä vanhoja tuttuja ja kohdata entisiä katulapsia, jotka olivat jo varttuneet nuoriksi aikuisiksi. Ihmiset ottivat minut lämpimästi vastaan ja toivottivat tervetulleeksi takaisin kakkoskotiini. Kun minulta kysytään, ikävöinkö vielä Mosambikia, vastaus on helppo – pala sydämestäni jäi Maputoon kymmenen vuotta sitten ja tiedän varmuudella palaavani sinne vielä jonain päivänä.
Ylin kuva: Mosambikilla on 2 500 kilometriä rantaviivaa ja maailman kauneimpia sukellus- ja kalastusvesiä.
Emmi Hynninen