Havahdun herätyskellon kimeään ääneen, joka viiltää ilman kahtia ja katkaisee levollisen uneni. Vilkaisen kelloa. 1:55. Nousen kömpelösti pystyyn ja yritän navigoida itseni seisomaan kompastumatta sänkyäni ympäröivään hyttysverkkoon. Vilkaisen alaspäin päälläni olevia yövaatteitani. Kohautan olkapäitäni, nämä saavat kelvata. Tunnustelen kädelläni vieressäni olevaa hyllyä pimeässä huoneessa (taskulamppu, tässä, sadetakki, löytyi) ja suljen oven kevyesti perässäni.
Näin alkoi tavallinen työpäiväni puolen vuoden ajan. Sadekausi Costa Rican trooppisessa ilmastossa yltää alkukesästä loppusyksyyn ja se tarkoittaa päivittäisiä rankkasateita ja jopa tuhoisia syöksytulvia, mutta myös pesiviä kilpikonnia. Pesimäaikana kilpikonnia saapuu rannikoille tusinoittain joka yö, koska pimeässä ne ovat suojassa saalistajilta. Kilpikonnilla ei ole ihmisen kaltaista näköaistia, vaan ne seuraavat valoa. Tällä tavoin ne erottavat rannan ja meren, ja siksi kilpikonnien kanssa työskennellessä käytetään punaista valoa, joka niiden on vaikeampi erottaa.
Vietin kuusi kuukautta vapaaehtoisena kilpikonnien suojeluprojektissa Costa Rican länsirannikolla, pienessä Montezuman kylässä. Öisin otimme kolmen tunnin vuoroja muiden vapaaehtoisten kanssa ja kävelimme noin kilometrin mittaista rantaa edes takaisin toiveenamme bongata kilpikonnia. Jos näin kävi (ja yleensä kävikin, jopa useaan otteeseen yön aikana), liittyi kilpikonnien kanssa työskentelyyn tarkka rutiini.
Ensimmäinen sääntö: kilpikonna ei saa tietää, että olet paikalla. Naps, kirkkaat valot pois. Odota, että kilpikonna munii, ennen kuin kosket tai pidät kovaa meteliä. Kilpikonnan muniessa se on tilassa, jossa se ei havaitse ympäröivää maailmaa, joten silloin sen voi mitata pituus- ja leveyssuunnassa. Pesä avataan kevyesti kaivamalla ja munat otetaan sieltä varovasti. Ne tuntuvat pehmeiltä ja näyttävät limaisilta pingispalloilta, mutta jos muna menee rikki, sen sisukset muistuttavat kananmunaa. Muista laskea munat (suurin osa menee laskuissa sekaisin). Kun emo on hoitanut työnsä, annetaan sen palata mereen. Sillä ei ole aavistustakaan, että joku on juuri vienyt sen munat. Munat ovat kuitenkin turvassa. Ne viedään kasvattamoon (engl. ”hatchery”), jonne tehdään uusi, kilpikonnaäidin pesää jäljittelevä kuoppa, jonne munat laitetaan laskemalla ne samaan aikaan (koska suurin osa on mennyt sekaisin ensimmäisellä kerralla). Munia on yleensä noin 80–90.
Toinen sääntö: ole nopea. Aika, jonka munat viettävät ulkomaailmassa näiden kahden pesän välillä, tulisi olla mahdollisimman lyhyt. Jos ne ehtivät viiletä liikaa, se voi vaikuttaa kilpikonnien kehitykseen.
Kolmas sääntö: muista kerätä kaikki tiedot. Kilpikonnan mitat, munien määrä ja muut pesän kannalta olennaiset tiedot tulee kerätä paperiselle lomakkeella. Keskellä sadekautta hiekkarannalla tämä on yllättävän haastava tehtävä. Lomakkeiden avulla kerätään kuitenkin kilpikonnakannasta tärkeää tietoa. Niiden avulla myös tiedämme, milloin kilpikonnat tulevat kuoriutumaan ja milloin voimme päästää munista kuoriutuneet poikaset takaisin mereen.
Yötöiden ohella vapaaehtoisten päivät eivät kuitenkaan ole pelkkää rannalla loikoilua.
Minulle päivistä parhaita olivat ne, joina saimme vapauttaa juuri kuoriutuneita kilpikonnia. Luonnostaan kilpikonnat kuoriutuvat yöllä, mutta pesään jäi aina muutamia, jotka kaipasivat hieman apua. Tyhjensimme noin puolitoista kuukautta vanhan pesän ja vapautimme joskus jopa sadoittain kilpikonnan poikasia kerralla mereen.
Projektiin kuului myös yhteisöä auttavaa työtä, kuten rannan siivoamista ja julkisten paikkojen kuten leikkipuistojen tai lentopallokenttien korjausta. Rannan siivoaminen oli jaettu kahteen eri kategoriaan: ”muovi” ja ”eloperäinen”. Muovin siivouspäivinä keräsimme lyhyeltä rantapätkältä säkkitolkulla muoviroskaa ja muita tavaroita, jotka eivät kuuluneet rannalle. Eloperäistä jätettä kerätessä heittelimme risuja ja keppejä pois rannalta. Ne olivat rannan esteettisyyttä häiritsevä seikka, mutta myös rannalle tulevien kilpikonnaäitien tiellä. Ranta kuitenkin eli omaa elämäänsä, ja seuraavan nousuveden jälkeen saimme aloittaa työn taas alusta.
Aikani kilpikonnien kanssa opetti minulle paljon luonnonsuojelun tärkeydestä, mutta myös ihmisten yhteydestä luontoon. Vaikka asuimme talossa, jossa oli katto ja seinät, ikkunoiden paikalla oli ainoastaan hyttysverkko ja keittiömme oli terassilla, jonne saimme apinoista välillä apukokkeja (tai enemmänkin apua syömään). Rankkasateella makuuhuoneen keskelle muodostui lätäkkö, suihkussa oli torakoita tai muita kavereita (ei haitannut, varvastossut vaan jalkaan). Opin mitä tarkoittaa ”pura vida”, costaricalaisten yleisin ilmaisu. Suoraan käännettynä se tarkoittaa puhdasta elämää, mutta paikallisille se on elämäntyyli, rento ja lempeä asenne, jolla ihmiset elävät luonnossa ja osana sitä. ”Pura vida” oli arvokkain tuliaiseni.
Teksti: Saara Mäkiho, kuvat: Saara Mäkiahon albumi
Juttu on julkaistu MaailmanVaihtoa 2/2025 -lehdessä, osana artikkelia ”Vapaaehtoiset kestävän kehityksen ja luonnonsuojelun parissa”.