Vietin vastikään kymmenen kuukautta Koperissa, pienessä slovenialaisessa merenrantakaupungissa. Päiväni täyttyivät vapaaehtoistöistä nuorisokeskuksessa, leffailloista kämppisteni kanssa, pitkistä iltakävelyistä sekä pohdiskelusta. Tuntemattomien katujen, sanojen, ihmisten, tapojen ja ruokalajien myllerryksessä ajatusten ylöskirjoittaminen tuntui välillä olevan ainoa keino estää aivojani ylikuormittumasta. Tämä oli ehkä tärkein ja tehokkain tapa pitää mieleni hyvinvoinnista huolta. Haluaisin jakaa muutamia vapaaehtoisjakson aikana syntyneitä, välillä hyvinkin itsestäänselviä, ajatuksia ja oivalluksia.
Täysin uuteen ympäristöön asettuminen on jännittävää. Olen luonteeltani hieman ujo ja varautunut, mikä korostuu etenkin silloin, kun tulen uutena valmiiksi muodostuneeseen porukkaan. Tämä oli juuri sellainen tilanne. Kaikki paikalliset työkaverini olivat kymmenen vuotta minua vanhempia, tunsivat toisensa ennestään ja heillä oli yhteinen äidinkieli. Luotto sopeutumiseen ei ollut kovin korkealla. Kestikin jonkin verran aikaa, että meistä tuli kavereita ja koin aidosti olevani osa yhteisöä. Ajattelin ennen, että uuden ihmisen kanssa täytyy “klikata heti” – vain se on merkki siitä, että ihmissuhteesta tulee hyvä ja kestävä. Välillä kuitenkin uusille hmisille, jopa parhaimmille heistä, kestää hetki aikaa lämmetä. Ehkä merkittävin ja tärkein osa sikäläistä sosiaalista elämääni oli yksi kämppiksistäni. Teimme töitä yhdessä, asuimme yhdessä ja alun kömpelyyden ja kiusallisuuden jälkeen vietimme myös melkein kaiken vapaa-aikamme yhdessä. Sanoisin, että hän on nykyään yksi parhaimmista ystävistäni. Missä tahansa muussa tilanteessa meillä tuskin olisi ollut tarpeeksi aikaa ja halua luoda kestävä ystävyyssuhde, tai ylipäätään edes tulla kavereiksi. Se on jännä ajatus.
Turvaverkon ja yhteisön luominen käytännössä tyhjästä oli katkeransuloista, koska tiesin tämän elämänvaiheen olevan väliaikaista. Koperissa rakentamaani elämään ei olisi läh töni jälkeen enää paluuta, koska kaikki nämä ihmiset, tunteet ja paikat olivat olemassa tällaisenaan vain tässä kontekstissa, tämän vapaaehtoisprojektin puitteissa. Toisaalta väliaikaisuus myös antoi minulle tunteen siitä, että millään mitä teen ei ole hyvällä tavalla yhtään mitään väliä. Niinpä oli myös helpompaa tarttua pieniin, arkisiinkin hetkiin ja arvostaa niitä enemmän, elää enemmän hetkessä, koska ajan tiesi olevan rajallista. Jokaviikkoinen pizzapäivä työkavereideni kanssa, kaduilla soiva ympärivuorokautinen jouluradio, lempikahvilani minttutee ja loputtomat Uno-korttipelit – asioita, joita tiesin jo silloin tulevani kaipaamaan kovasti.
Opin myös paljon nuorisotyön ja yhteisön tärkeydestä. Nuorisokeskuksessa järjestettiin viikoittain tapahtumia aina hevimetallikonserteista ilmajoogaan, ja oli ilo huomata, miten jokaiselle kävijälle löytyi jotain. Keskus on selkeästi kaikille paikallisille tärkeä ja merkityksellinen paikka, ja sille haluttiin antaa takaisin yhtä paljon kuin mitä se on muille antanut. Isompiin tapahtumiin värvätyistä apukäsistä ei koskaan ollut pulaa, ja pihan kunnostustöistäkin saatiin aikaiseksi koko kaupungin talkoot. Mieleen jäi myös nuorisokeskuksen edesmenneen baarimikon
muistoksi järjestetty hyväntekeväisyyskonsertti. Konsertissa esiintyivät baarimikon paikalliset lempibändit ja talo oli aivan tupaten täynnä niin, että iso osa joutui kuuntelemaan esiintyjiä ulkopuolelta. Kaupungin yhteisöllisyys ja tinkimätön naapuriapu oli jotain, minkä kokeminen ja läheltä seuraaminen kosketti minua syvästi.
Ehkä tärkeimmät oivallukset liittyivät kuitenkin minuun itseeni. En “löytänyt itseäni”, keksinyt elämälleni merkitystä tai tarkoitusta, päättänyt mikä haluan olla isona tai parantanut ongelmiani. Opin kuitenkin tuntemaan itseäni hieman paremmin. Opin, että olen vähemmän aamuihminen kuin luulin, että yöelämäkiintiöni on rajallinen ja täyttyy hyvin nopeasti, että onnellisuuteen tarvitsenlivemusiikkia, aamuyöhön asti kestäviä keskusteluita ja vuoria ympärilleni, että osaan ottaa johtajan roolin silloin kun sitä oikeasti vaaditaan ja että kaikkeen ei tarvitse mennä mukaan vain, koska pelkää jäävänsä jostain paitsi. Etäisyyden ottaminen kaikkeen tuttuun antoi minulle hieman enemmän tilaa kasvaa ja muuttua. Uudessa ympäristössä oli helpompi rikkoa itselleen välillä jopa huomaamatta muodostuneet raamit. Toivon, että saan palan tästä tunteesta mukaan myös seuraavaan elämänvaiheeseeni.
Teksti ja kuva: Helin Leini
Kuvassa ylä: Yksi ehdottomista lempiasioistani Sloveniassa olivat jylhät vuoristot erityisesti kuvankauniin Bohinj-järven alueella, josta tämä kuva on otettu. Lähdin usein viikonloppuisin vuoristoon selvittämään päätäni arjen keskellä ja Slovenian pienen koon vuoksi näistä alppimaisemista toisen kuvan välimerellisiin tunnelmiin, toiseen päähän maata, pääsikin autolla alle kahdessa tunnissa.
Juttu on ilmestynyt MaailmanVaihtoa – Volunteers’ Voices 1/2025 -lehdessä, joka käsittelee teemanaan mielen hyvinvointia kansainvälisessä vapaaehtoistyössä.