Suomen ICYEn 70-luku – kasvun ja aatteellisen keskustelun vuosikymmen
Suomen ICYEn 1970-luvun kehityspiirteistä leimallisin on vaihto-oppilasmäärien, niin suomalaisten kuin ulkomaalaistenkin, huomattava kasvu. ICYEn stipendiaattien määrä oli 1970-luvulle tultaessa kasvanut merkittävästi ensimmäisen vuosikymmenen muutamista rohkeista pioneereista. 1960-luvun lopulla vaihtoon lähtijöitä oli jo kaksikymmentä vuodessa, ulkomaalaisten tulijoiden määrän jäädessä vielä alle kymmeneen. 1970-luvulla vaihtomäärät kuitenkin kasvoivat huomattavasti, sekä suomalaisten että ulkomaalaisten ”stipendiaattien” (kuten vaihto-oppilaita tuolloin kutsuttiin) osalta. Suomalaisia lähtijöitä oli keskimäärin 29 vuodessa, ja huippuvuonna 1979 lähtijöiden määrä oli 46. Ulkomaalaisten määrä kasvoi vastaavalla tahdilla, vaikka määrät jäivätkin lähtijöitä vähäisemmiksi.
Samalla vaihdon alueellisessa jakaumassa tapahtui muutoksia. Vaikka vaihto-oppilaita tuli Suomeen yhä määrällisesti eniten perinteisistä lähtömaista USA:sta ja Länsi-Saksasta, mukana oli nyt myös runsaasti uusia lähettäjiä, kuten Brasilia, Costa Rica, Uusi-Seelanti ja Japani. Lähtijöiden osalta tilanne oli sama, vaikka etenkin USA:n kohdalla lähtijöitä oli säännöllisesti enemmän kuin tulijoita.
”Suomen ICYEn 1970-luvun kehityspiirteistä leimallisin on vaihto-oppilasmäärien, niin suomalaisten kuin ulkomaalaistenkin, huomattava kasvu.”
Yhä useammalla suomalaisella stipendiaatilla oli nyt mahdollisuus tutustua kolmannen maailman arkeen. Huimien ilmastollisten erojen lisäksi myös yhteiskunnallisen tilanteen eroavaisuudet saivat osakseen huomiota. Tätä uudenlaisen globaalin tietoisuuden heräämistä kuvastaa Brasiliassa vaihto-vuoden 1975–76 viettäneen icyeläisen kommentti:
”Tuntuu muuten hölmöltä lukea Suomen Kuvalehdestä ihmisten itkua, kun mikään ei ole hyvin. Olisi aihetta suomalaistenkin vaikuttajien katsella välillä muu-takin kuin omaa pientä napaa. Latinalainen Amerikka huutaa apua ja kiehuu ja kuohuu pitkin mannerta. Saapi näkyä kuinka kauan.” (Lauri Hätösen kirje Brasiliasta, ICYE-info, Helmikuu 1976)
Vaihtomäärien kasvu lisäsi myös luonnollisesti ICYE-aktiivien työmäärää. Virpi ”Vipu” Iso-Mustajärvi aloitti 1975 ICYE-toimikunnan osa-aikaisena sihteerinä, ja myöhemmin hänestä tuli Suomen ICYEn ensimmäinen ko-kopäivätoiminen sihteeri. Samana vuonna ICYE muutti Kirkon Nuorisotyön Keskuksen tiloista omaan toimistoon Liisankadulle: rahaa kalusteisiin ei kuitenkaan ollut, joten niitä etsittiin lahjoituksina. Merkittäviä ICYEn toi-minnassa olivat aktiivien muodostamat aktiiviryhmät, jotka muun muassa hoitivat paikallista tiedotusta ja mainostusta, harjoittivat varainhankintaa ja järjestivät isäntäperhevierailuja sekä alueorientaatioleirejä lähteville vaihto-oppilaille. Aktiivista toimintaa oli muun muassa Tampereella, Jyväskylässä, Kuopiossa ja tietysti Järvenpäässä, joka Virpi Westin sanoin oli 70-luvun ICYE-pääkaupunki.
”Merkittäviä ICYEn toi-minnassa olivat aktiivien muodostamat aktiiviryhmät, jotka muun muassa hoitivat paikallista tiedotusta ja mainostusta, harjoittivat varainhankintaa ja järjestivät isäntäperhevierailuja sekä alueorientaatioleirejä lähteville vaihto-oppilaille.”
Uusia ICYE-aktiiveja pyrittiin rekrytoimaan etenkin palanneiden vaihto-oppilaiden joukosta. Tätä tarkoitusta varten oli 1969 perustettu ICYNDEX, palanneiden vaihto-oppilaiden järjestö, joka aktivoi palanneita mukaan ICYEn toimintaan ja järjesti ohjelmaa ulkomaalaisille vaihto-oppilaille. ICYE-infon, Newsletterin edeltäjän, sivuilla käyty keskustelu heijastelee aikakauden huolenaiheita: miten kasvaville vaihto-oppilasjoukoille pystytään tarjoamaan heidän odotuksiaan vastaava vuosi ja miten saada lisää isäntäperheitä vaihto-oppilaille. Ainakin isäntäperheasian osalta painittiin siis hyvin samanlaisten ongelmien kanssa kuin nyt 30 vuotta myöhemminkin!
Ideologian tulkintojen ristiaallokossa
Vaihtomäärien nopeaan kasvuun liittyneiden käytännön kysymysten lisäksi ICYEn ideologian tulkinta aiheutti 70-luvulla kiivasta keskustelua. Vaikka vaihto-oppilaiden valinnassa ei enää korostettu kristillistä vakaumusta yhtä paljon kuin alkuaikoina, ”kiinnostus kirkolliseen ja seurakunnalliseen elämään sekä ekumeniaan” sekä aktiivisuus seurakuntatoiminnassa oli kuitenkin etu valintatilanteessa. ”C:n” merkitystä Suomen ICYEn toiminnassa haluttiin korostaa, ja sen katsottiin myös olevan tärkeä järjestöä kohtaan tunnettua luottamusta synnyttävä tekijä Suomessa:
”ICYEssä täytyy olla myös C. Ja se on otettava huomioon, sitä on seurattava.” (Panu Laukkasen raportti ICYEn European Council Meetingistä 8-16.2.1975)
”Vaihtomäärien nopeaan kasvuun liittyneiden käytännön kysymysten lisäksi ICYEn ideologian tulkinta aiheutti 70-luvulla kiivasta keskustelua.”
Kansainvälisen ICYEn piirissä Suomi edustikin vanhoillista käsitystä kris-tillisyydestä. Tämä johti ristiriitoihin ICYEn ideologian tulkinnassa monien Keski- ja Länsi-Euroopan ICYE-järjestöjen kanssa, joilla oli yhden aikalaisar-vioijan mukaan ”vallankumouksellinen” käsitys ICYEn tavoitteista ja toiminnasta. Suomen icyeläisten aatemaailmaa näyttäisi hallinneen maltillisempi, yhä vahvasti kristilliseen arvomaailmaan nojaava käsitys yhteiskunnallisesta muutoksesta.
”Minun mielestäni ICYE ei ole vasemmistolainen, eikä vallankumouksellinen järjestö kuten jotkut esittävät sen olevan. Asioista ICYEn piirissä on todellakin lähes yhtä monta mielipidettä kuin on ICYE-maitakin.” (Kimmo Rasila, kokemuksia ICYEn European Council Meetingistä Hollannista, toukokuu -76)
Aatteellinen keskustelu jatkui läpi 70-luvun, ja vuosikymmenen lopulla pyrittiin luomaan kompromissia ”aktivismin” ja kristillisyyden välillä yhdistämällä kristillisyys aktiiviseen toimintaan maailmassa havaittujen epäkohtien muuttamiseksi.
Itä ja Länsi
Vaikka ICYEn toiminta laajeni 70-luvulla huomattavasti varsinkin kolmannessa maailmassa, rautaesirippu pysyi edelleen merkittävänä yhteistyötä rajoittavana tekijänä. Vaihtoyhteyksiä pyrittiin jossain määrin luomaan myös Itä-Eurooppaan, vaikkakin huonolla menestyksellä: Esimerkiksi syyskuussa 1970 Suomen ICYEn puheenjohtaja tiedusteli Unkarista maan mahdollisuuksia liittyä ICYEn piiriin, mutta vastausta ei saatu.
Vuodesta 1969 alkaen Suomeen tulleille vaihto-oppilaille tarjottiin kuitenkin mahdollisuus kurkistaa idän puolelle vuosittaisen Neuvostoliiton-matkan muodossa. Etenkin monelle amerikkalaiselle vaihto-oppilaalle (sekä heidän vanhemmilleen) astuminen ideologisen vihollisen maaperälle oli pelkoa herättävä ajatus. Kokemus saattoi kuitenkin olla, ICYEn parhaiden periaatteiden mukaisesti, maailmankuvaa avartava kurkistus vieraan kulttuurin todel-lisuuteen, propagandan ja ennakkoluulojen taakse:
”Vuodesta 1969 alkaen Suomeen tulleille vaihto-oppilaille tarjottiin kuitenkin mahdollisuus kurkistaa idän puolelle vuosittaisen Neuvostoliiton-matkan muodossa.”
”I would greatly urge anyone who has never been behind the iron curtain to travel there one day to see that the average Russian is not a super human, demon with an iron heart and a burning desire to conquer the world. He is just an ordi-nary person like anyone else.” (Uusiseelantilaisen vaihto-oppilaan Margaretin kirjoitus Neuvostoliiton-matkasta, ICYE-info, helmikuu 1976)
Mikko Lipsanen
Siviilipalvelusmies Maailmanvaihto ry:ssä 2008-2009
Lähteet:
Lauri Hätösen kirje Brasiliasta, ICYE-info, Helmikuu 1976
Kansainvälisen Kristillisen Nuorisovaihdon Suomen toimikunnan toimintaohje 1973
Questionnaire to all ICYE committees & cooperating organizations; Preparation for General Assembly 1979Panu Laukkasen raportti ICYEn European Council Meetingistä 8-16.2.1975 Matti Sippo, ”ICYE 60-luvulla”, ICYEn 30-vuotisjulkaisu (1978)
Panu Laukkasen raportti ICYEn European Council Meetingistä 8-16.2.1975
Kimmo Rasila, kokemuksia ICYEn European Council Meetingistä Hollannista, toukokuu -76
ICYE-info 3/1979
Hallituksen kokouksen pöytäkirja 14.12.1970
Uusiseelantilaisen vaihto-oppilaan Margaretin kirjoitus Neuvostoliiton matkasta, ICYE-info, helmikuu 1976
Rytköset ja Packalénit – ICYEn moniottelijat
Rytkösen ja Packalénin perheet olivat 1970- ja -80 -luvuilla monin tavoin mukana Suomen ICYEn toiminnassa. Heidän kertomustensa kautta aukeaakin näköala paitsi ICYEn 70-luvun kehitykseen, myös niihin moninaisiin roolei-hin joita ICYE-aktiiveilla on vuosikymmenien saatossa ollut.
Artikkeli perustuu Järvenpäässä 28.4.2008 tehtyyn haastatteluun, jossa haastateltavina olivat Heimo Rytkönen, Anneli Packalén ja Leena Packalén ja haastattelijoina Topias Hirvonen ja Mikko Lipsanen.
Isäntäperheenä
Heimo Rytkönen kertoo Rytkösen perheen ICYE-yhteyden syntyneen 1970-luvulla halusta ryhtyä isäntäperheeksi ulkomaalaiselle vaihto-oppilaalle. He etsivät tietoa eri mahdollisuuksista, ja päätyivät lopulta ICYEen. Kalifornialainen vaihto-oppilas Mark asui Rytkösten perheessä 1978–79. Hän oli ensimmäinen vaihto-oppilas koulussaan Nurmijärvellä, eikä vaihto-oppilaita muutenkaan ollut tuohon aikaan Suomessa paljon. Mark antoi jon-kin verran englannintunteja Nurmijärven kansalaisopistossa, ja ICYE järjesti hänelle töitä sosiaalialan työpaikoissa. Hän työskenteli vapaaehtoisena muun muassa pari viikkoa Hämeenlinnassa kehitysvammaisten hoitokeskus Ilon-pisarassa ja kuukauden verran Uuden Valamon luostarissa.
Rytköset ovat myöhemmin käyneet kaksi kertaa vierailulla Markin luona Kaliforniassa. Toisella kerralla Mark jopa lähetti Rytkösille matkaliput, kun ei ollut saanut näitä muuten suostuteltua reissuun. Mark on käynyt Suomessa useita kertoja vaihtovuotensa jälkeen, edellisen kerran kesällä 2006 perheensä kanssa. Yhteys on siis säilynyt tiiviinä jo 30 vuotta.
”Rytköset ovat myöhemmin käyneet kaksi kertaa vierailulla Markin luona Kaliforniassa. Toisella kerralla Mark jopa lähetti Rytkösille matkaliput, kun ei ollut saanut näitä muuten suostuteltua reissuun.”
Packalénien perheessä on ollut vuosien mittaan kolme amerikkalaista, yksi japanilainen ja yksi saksalainen vaihto-oppilas. Perheen ensimmäiset, amerikkalaiset vaihto-oppilaat Nancy (vaihdossa 1974–75) ja Diana (vaihdossa 1975–76) kävivät koulua koko vaihtoajan. Steve, joka oli vaihdossa 70-luvun lopulla, asui osittain Packaléneilla, osittain kansanopistossa Keuruulla. Hän kävi myös työssä Mustalaislähetyksen lastenkodissa. Steve palasi vaih-tovuoden jälkeen Suomeen opiskelemaan yliopistoon ja väitteli myöhemmin tohtoriksi.
Anneli Packalén muistelee, että saksalainen vaihto-oppilas Taimi puhui jo tullessaan erinomaisesti suomea, jota hän oli opiskellut kotimaassaan. Hän asui syksyn Packaléneilla, mutta haaveena oli päästä Lappiin töihin. Tämä to-teutuikin, ja Taimi sai vapaaehtoispaikan Utsjoen vanhainkodista, jossa vietti loppuvuoden. Viimeinen Packalénien isännöimä vaihto-oppilas oli amerikkalainen cp-vammainen Kris, joka tuli Suomeen ICYEn vammaisvaihdon kautta. Hän kävi koulua kristillisessä kansanopistossa, ja vietti siellä myös suurimman osan viikoista. Anneli on myöhemmin vieraillut myös Krisin kotona Yhdysvalloissa.
Vaihto-oppilaana
Rytkösten kaksi lasta, Hanna ja Jussi, olivat 1980-luvun alkuvuosina yhtä aikaa vaihdossa ulkomailla. Jussi oli vaihto-oppilaana Japanissa, jossa hän kävi koulua ja osallistui myös lyhytkestoisiin sosiaalialan työprojekteihin. Heimo Rytkönen muistelee, kuinka hänelle tuli täytenä yllätyksenä se, että myös perheen tytär Hanna oli hakenut vaihtoon samaan aikaan kuin veljensä. Hän vietti vaihtovuoden Sveitsissä, ja yhteys sveitsiläiseen isäntäperheeseen on säilynyt tiiviinä samoin kuin Jussin kontaktit Japanin perheeseen.
”Heimo Rytkönen muistelee, kuinka hänelle tuli täytenä yllätyksenä se, että myös perheen tytär Hanna oli hakenut vaihtoon samaan aikaan kuin veljensä.”
Heimo Rytköselle keskeinen motivaatio lasten lähettämisessä vaihtoon oli mahdollisuus kansainvälistyä ja avartaa näkökulmaansa siihen miten muualla eletään. Suomi oli vielä 70-luvulla kulttuuriltaan ja yhteiskuntarakenteeltaan hyvin homogeeninen valtio. Heimo kertookin huomanneensa vaihto-vuoden positiivisen vaikutuksen lapsissaan heidän palattuaan ulkomailta. Jussi esimerkiksi oli omaksunut Japanissa paikallisen kohteliaisuuskulttuurin ja kiitteli perheenjäseniä runsaasti kaikissa tilanteissa – mikä ei normaalisti kuulunut perheen tapoihin. Tämä huvitti Heimoa ”miellyttävällä tavalla”. Toisaalta myös amerikkalaisen Markin avoimuus jätti jälkensä Rytkösten perheeseen: aiemmin perheen lapsilla ei ollut tapana halata äitiään, mutta Mark esitteli tavan perheeseen ja se jatkuu edelleen.
Myös Packalénit halusivat antaa lapsilleen mahdollisuuden elää ja kokea toinen kulttuuri pelkkää lomailua syvemmin. He etsivät sopivaa järjestöä vaihtoa organisoimaan, ja päätyivät ICYEen, johon he törmäsivät ensimmäistä kertaa kristillisessä aikakauslehdessä. Matti Sippo, Järvenpään seurakunnan nuorisopappi, oli aktiivinen icyeläinen ja vaikutti myös vahvasti järjestön valintaan. Annelin isälle ajatus lapsenlasten lähettämisestä merten taakse oli aluksi outo ja pelottava. Kun kuitenkin selvisi, että isänmaallisuus ei ulkomailla karissut vaan ehkä jopa voimistui, isoisäkin antoi vaihto-ajatukselle siunauksensa.
”Vaihtokausi avasi uudella tavalla myös näköaloja keskieurooppalaisuuteen ja havahdutti maailmansotien ja niiden seurausten merkitykseen Euroopassa.”
Packalénien lapset ovat kaikki olleet vaihto-oppilaina. Perheen poika Jukka vietti vaihtovuoden 1974–75 Texasissa, Leena taas vuoden 1975–76 Saksan liittotasavallassa ja Pekka vuoden 1980–81 Uudessa-Seelannissa. Vaihto-oppilasaikana Saksan liittotasavallassa Leena Packalénin huomiota herätti erittäin vahva poliittinen kulttuuri, joka ilmeni muun muassa erilaisten kansanliikkeiden ja mielenosoitusten muodossa. 1970-luvun Suomessa varttunut 16-vuotias vaihto-oppilas oli tässä ympäristössä ”kuin Liisa Ihmemaassa”. Vaihtokausi avasi uudella tavalla myös näköaloja keskieurooppalaisuuteen ja havahdutti maailmansotien ja niiden seurausten merkitykseen Euroopassa.
Suomen ICYE 1970-luvulla
Sekä Rytkösten että Packalénien mielestä aatteellisuus oli 1970-luvun ICYElle tärkeä markkina-arvo. Sana ”kristillinen” järjestön nimessä avasi yllättävän paljon ovia, se oli jonkinlainen laadun ja luotettavuuden tae. Se vaikutti myös siihen, että vaihto-oppilaita rekrytoitaessa hakijat olivat jo jonkin verran valikoituneet järjestön nimen ja taustan mukaan. YFU ja AFS, kaksi muuta merkittävää vaihto-oppilasjärjestöä, nähtiin ICYEen verrattuna kaupallisina.
”Isäntäperheiden hankkiminen tuotti ongelmia myös 1970-luvulla. Anneli Packalén houkutteli aikanaan ”puolipakolla” mukaan useita isäntäperheitä, sillä näiden hankkiminen oli usein vaikeaa.”
Isäntäperheiden hankkiminen tuotti ongelmia myös 1970-luvulla. Anneli Packalén houkutteli aikanaan ”puolipakolla” mukaan useita isäntäperheitä, sillä näiden hankkiminen oli usein vaikeaa. Oli tilanteita, joissa vaihto-oppilaille ei ollut löydetty isäntäperhettä edes heidän saavuttuaan Suomeen. Sama tilanne tuli joskus eteen myös suomalaisilla ulkomailla. Yhdessä tapauksessa Islantiin vaihtoon lähetetyn suomalaispojan vanhemmat nostivat oikeusju-tun, koska poika joutui olemaan jonkin aikaa Islannissa ilman perhettä. Heimo Rytkönen selvitti tapausta lakimiestuttavansa kanssa.
ICYEn hallituksessa oli 70-luvulla 6–7 jäsentä, ja järjestöllä oli yksi palkkaa nauttiva toimistonhoitaja. Heimo Rytkönen, joka on koulutukseltaan ekonomi, oli ICYEn hallituksessa mukana aikuisjäsenenä hoitamassa järjestön tilejä. Budjetti oli pieni eikä valtionapua saatu, mutta onneksi seurakunnalta tuli vuosiavustuksia. Vaikka taloudellisia resursseja oli vähän, akuutin rahapulan ei ainakaan muisteta missään vaiheessa kohdanneen ICYEtä.
Hallitukseen pyrittiin saamaan mukaan myös isäntäperheiden edustajia. Anneli Packalén oli juuri tässä roolissa mukana vuonna 1976. Kun Leena palasi vaihdosta, Järvenpäässä toimi aktiivisesti ICYEn alueryhmä, jonka kautta palanneita rekrytoitiin mukaan leireille, Moskovan matkoille sekä viemään ja tuomaan vaihto-oppilaita Eurooppaan. Leena lähti mukaan toimintaan ja myöhemmin hänet pyydettiin mukaan hallitukseen. Aikanaan hänestä tuli myös Suomen ICYEn ensimmäinen naispuheenjohtaja.
”Kun Leena Packalén tuli mukaan toimintaan 1976–77, ICYE:llä oli vahvoja aluejärjestöjä muun muassa Jyväskylässä, Tampereella, Järvenpäässä, Helsingissä ja Oulussa.”
Kun Leena Packalén tuli mukaan toimintaan 1976–77, ICYE:llä oli vahvoja aluejärjestöjä muun muassa Jyväskylässä, Tampereella, Järvenpäässä, Helsingissä ja Oulussa. Toiminta oli jaettu aluejärjestöjen ja johtokunnan kes-ken: aluejärjestöt vastasivat esimerkiksi lähtö- ja paluuleirien järjestämisestä. ICYEn työntekijät ja hallituksen jäsenet olivat hyvin nuoria, mutta kantoivat kuitenkin paljon vastuuta järjestön toiminnasta:
”Oli tilanteita, joissa hyvinkin vaikeita asioita joutui hoitamaan 25-vuotiaan ko-kemuksella ja auktoriteetilla. Mutta päivääkään en vaihtaisi pois! ICYEn kautta syntyi elinikäisiä ystävyyssuhteita paitsi maailmalla myös Suomessa.”
Suomi ja ICYE-federaatio 1970-luvulla
Suomen ICYE oli sekä lähettäjänä että vastaanottajana yksi suurimmista kan-sainvälisen federaation jäsenistä. Saksassa oli myös vahva organisaatio, kun taas Hollannin ICYE oli ihan oma lukunsa. Leena Packalénin mukaan jär-jestöä pyörittämässä oli underground-porukkaa, joiden tempausten johdos-ta federaation kokouksessa jouduttiin vakavalla naamalla tekemään muun muassa seuraavanlaisia päätöksiä: ”Myös hollantilaiset joutuvat käyttämään maansa virallisia postimerkkejä lähettäessään kirjeitä, tupakka-askien vero-merkit eivät tähän tarkoitukseen kelpaa.”
”Yhdysvallat oli 1970- ja 80-luvuilla hyvin vahva jäsen ICYE-federaatiossa, samoin kuin Uusi-Seelanti. Leena Packalénin lähtiessä vaihtoon 70-luvulla juuri nämä maat olivat hallitsevia vaihtokohteita Keski-Euroopan lisäksi.”
Yhdysvallat oli 1970- ja 80-luvuilla hyvin vahva jäsen ICYE-federaatiossa, samoin kuin Uusi-Seelanti. Leena Packalénin lähtiessä vaihtoon 70-luvulla juuri nämä maat olivat hallitsevia vaihtokohteita Keski-Euroopan lisäksi. 1980-luvun alussa myös Afrikan maat ja Intia alkoivat tulla mukaan vaihtotoimintaan. Latinalaisen Amerikan maita oli pienimuotoisesti mukana jo 70-luvulla, mutta varsinaisen ”maihinnousun” ne tekivät 70-luvun lopulla ja 80-luvun alussa. Leena Packalén muistelee, että 1970-luvulla USA oli lähtevien vaihto-oppilaiden keskuudessa yhä ehdoton ykköskohde, ja muualle lähteviä pidettiin hieman ”erilaisina”.
Virpi West: Vaihto-oppilaasta pääsihteeriksi
Olin vaihtarina Uudessa-Seelannissa, Christchurchissä, 1971–72. Siellä toi-minta ja toimihenkilöt olivat yleensä Pohjoissaarella, Eteläsaaren toiminta oli ihan uutta. Enhän minäkään edes nähnyt toimikuntaa tai aktiiveja kuin tullessani ja lähtiessäni.
Vuosi oli upea! Kolmisen viikkoa ennen Suomeen paluuta aloin puhua matkasta isäntäperheelleni, ja he loukkaantuivat minulle – ilmeisesti he olivat kuitenkin pohjimmiltaan olettaneet, että kyseessä olisi joku siirtolaisohjelma! Myös pari opiskelupaikkani Canterburyn yliopiston professoria suhtautui lähtööni samoin.
”Monistamassa saimme käydä Poikien Keskuksen toimistossa. Silloinhan todella monistettiin vahaksien kanssa, valokopioita kun ei vielä ollut kuin muutamilla pankeilla. Puhelut omassakin maassa olivat kalliita Helsingin ulkopuolelle – ulkomaille soitettiin vasta kun oli tosi kyseessä.”
Olin aikanani ICYEn ensimmäinen päätoiminen pääsihteeri eli silloin ainoa palkattu (edeltäjäni olivat osa-aikaisia). Toimistokin oli ennen ollut pieni koppero Seurakuntatyön Keskusliiton tiloissa, mutta aloittaessani saimme oman toimiston Liisankadulta – tai yhden oikein ison huoneen, jossa ei aluksi ollut kuin rivi mappeja! Monistamassa saimme käydä Poikien Keskuksen toimistossa. Silloinhan todella monistettiin vahaksien kanssa, valokopioita kun ei vielä ollut kuin muutamilla pankeilla. Puhelut omassakin maassa olivat kalliita Helsingin ulkopuolelle – ulkomaille soitettiin vasta kun oli tosi kyseessä. Vaihtareiden vanhemmat soittivat koko aikanani vain muutaman kerran. Mieleenjäävin oli kalifornialainen jenkki-isä, joka kyseli ummet ja lammet tulevasta Moskovan-matkastamme. Kuulin hänen äänestään, että jokin asiassa vaivasi. Vasta kun tiedustelin asiaa suoraan, hän kysyi, onko matkamme todellinen tarkoitus tehdä nuorista kommunisteja! Naurahdin ja kerroin, että jos siihen kykenisin vajaassa viikossa olisi työnantajani varmasti joku toinen ja palkkanikin aivan eri tasoa! Isä oli helpottunut ja nuori pääsi mukaan.
Muistaakseni aloitin palkkatyöt ICYEllä 1975 ja lopetin ne 1979. Vaihtarien määrä kasvoi sinä aikana rajusti. Aloittaessani vaihtareita taisi olla alle parikymmentä ja lopussa jo nelisenkymmentä. Samoin lisääntyi vaihto-op-pilasvuoden ohjelma Suomessa monipuolistui: aloittaessani oli maassa vaih-tareille pari vuosittaista tapaamista, osin matkojen yhteydessä. Kun lopetin, oli valtakunnallisia ”leirejä” jo useampia; kielileirit, hiihtoleirit, teemaleirit, työleirit, evaluaatioleirit. Nämä ICYE maksoi matkoineen. Lisäksi olivat Moskovan-matkat ja alueryhmien järjestämät tapahtumat.
”Alueryhmistä aktiivisin oli varmaankin Järvenpää. Monet kysyivätkin maamme rajojen ulkopuolella esimerkiksi osoitelistoja tutkittuaan, onko Järvenpää kovinkin suuri ja tärkeä kaupunki.”
Alueryhmistä aktiivisin oli varmaankin Järvenpää. Monet kysyivätkin maamme rajojen ulkopuolella esimerkiksi osoitelistoja tutkittuaan, onko Järvenpää kovinkin suuri ja tärkeä kaupunki. No, olihan se ICYE-pääkaupunki! Var-maan osaltaan johtuen ICYEn historian alusta maassamme seurakuntaopiston (Luther-opiston) ja Simo Palosuon hoivissa.
Vaihtareilla oli hauskaa myös yhteisellä matkamme, yleensä Saksaan, josta Amerikan charterit lähtivät. Mukana oleville parille vapaaehtoiselle avustajalle ja minulle ne tiesivät laiva- ja junamatkaa, joka kesti liki viikon. Mukana oli Suomen lähtevien ja palaavien lisäksi Ruotsin vaihto-oppilaat, ja loppumat-kasta vielä tanskalaisetkin – parhaimmillaan pitkälti toistasataa nuorta. Perillä Saksassa yötkin kuluivat lähes kokonaan staff-meetingissä. Mutta olivat ne kyllä hauskojakin. Ja upeita avustajia löytyi aina jostakin, erikoisin oli var-maan Valamossa palvellut amerikkalainen munkki-veli!
Virpi West
Uusi-Seelanti 1971-72
Pääsihteeri 1975-79
Materiaali on kirjasta Hallittuja kulttuurishokkeja jo viisi vuosikymmentä – Suomen ICYEn / Maailmanvaihto ry:n 50-vuotisjulkaisu (2008): Maailmanvaihto ry, Suomen ICYE, on yksi maamme vanhimmista nuorisovaihtojärjestöistä. Vuonna 2008 se juhlisti 50-vuotismerkkipäiväänsä. Näiden vuosikymmenien aikana Suomen ICYE on muuttunut kristillisestä vaihto-oppilasjärjestöstä yleishumaaniksi vapaaehtoistyöohjelmia järjestäväksi Maailmanvaihdoksi. Silti toiminnan ydinajatus on säilynyt samana: sillat kulttuurien välille rakentuvat arjen kohtaamisissa. Näistä kohtaamisista kertoo julkaisu.
Muut materiaalit juhlajulkaisusta:
1950- ja 1960-luku
1980-luku
1990-luku
2000-luku
>> Lue 50-vuotisjuhlajulkaisu kokonaisuudessaan (Issuu.com)