En ole koskaan pitänyt itseäni kansantarujen stereotyyppisenä suomalaisena. En ole samaistunut mielikuvaan vaatimattomasta suomalaisesta, joka vaikenee kahdella kielellä ja kursailee kahvipöydässä. Olen ollut se tyyppi, joka nauraa äänekkäästi myös silloin kuin ei pitäisi. Marssii tyytyväisenä valmiiseen pöytään ja syö kulhon pohjalta viimeisen dominon. Toitottaa kaverinkin ansiot naapurin rouvalle (”Shiis pröfessiönal, juu nou!”) ja ollut muutenkin aivan ylenpalttisen iloinen. Siis kerta kaikkiaan suorastaan ärsyttävä tyyppi.
”En ole samaistunut mielikuvaan vaatimattomasta suomalaisesta, joka vaikenee kahdella kielellä ja kursailee kahvipöydässä.”
Mikä lopulta määrittelee sen, kuka on suomalainen? Onko suomalainen se tummanharmaaseen villakangastakkiin kääriytynyt, joka samoaa Stockan herkkua kohden marraskuisessa räntäsateessa, tuodakseen kotiin oliivichiabattan ja pienpanimo-oluen ennen perjantain iltasaunaa. Vai onko suomalainen se kirkkaisiin vaatteisiin pukeutunut, joka puhuu kovaan ääneen puhelimessa, kutsuu koko sukunsa iltaisin syömään ja käy lauantaina salsaamassa muut pyörryksiin? Loppujen lopuksi suomalaisuutta on yhtä montaa laatua, kuin on suomalaisiakin.
Ei ole tarkoituksen mukaista, että jokin lautakunta ylhäältä käsin päättäisi, millaiseen muottiin toisen tulisi mahtua. Onko edes olemassa jotain sellaista, jonka tunnistaisi tutuksi vaikka toisella puolella maailmaa?
Ollessani vapaaehtoisena Costa Ricassa, sain ensimmäistä kertaa kokea, millaista on elää ulkopuolisena vieraassa kulttuurissa. Kävellessäni kaatosateessa kotiin eräänä iltana, ehdin viime hetkellä hypätä sivuun paikallisen TopGear -kandidaatin kaahatessa suojatien yli turhia hidastelematta. Luetellessani ääneen muutaman perinteisen suomalaisen muinaisjumalan nimen, löysin itsestäni puolen, jossa oli jotain hyvinkin tuttua. Huomasin arvostavani kaupunkiutopiaa, jossa autot pysähtyvät liikennevaloihin ja jalankulkijat toisella laidalla odottavat kiltisti valojen vaihtumista vihreäksi. Huomasin kaipaavani sitä, ettei kaduissa ole reikiä, bussit kulkevat ajallaan ja ravintolassa voi jakaa laskun ystävänsä kanssa ilman kaaosta. Viettäessäni iltaa äänekkäiden ekstroverttien keskellä huomasin ajattelevani, että haluaisin vain mennä yksin kotiin lukemaan kirjaa. Minä, kaikista ihmisistä. Huomasin kaipaavani ystäviäni ja ikävöin Havis Amandaa vappuaattona, jolloin villakangastakkikansa menee hetkeksi sekaisin ja hullaantuu yhteiseen karnevaaliin.
Tiedostan olevani suomalaisena etuoikeutettu, mutta vasta Costa Ricassa koin ensimmäistä kertaa itse erottuvani joukosta.
Tiedostan olevani suomalaisena etuoikeutettu, mutta vasta Costa Ricassa koin ensimmäistä kertaa itse erottuvani joukosta. Vaikka opin vuoden aikana puhumaan espanjaa varsin sujuvasti, olin aina se hieman yksinkertainen suomalainen, joka hymyilee paljon ja puhuu höpöjä. Tuntemattomille olin varakas länsimaalainen, joka luultavasti haluaisi tukea koulun taideryhmää tai ostaa lahjoja naapurin lapsille. Kaupungilla kävellessä oli mahdotonta selvitä määränpäähänsä ilman, että joku olisi pysäyttänyt minut tarjotakseen työpaikkaa, poikaystävää, Kolbi-liittymää tai tuorepuristettua appelsiinimehua. Ennen kuin olin vaihtanut ainuttakaan sanaa uuden tuttavuuden kanssa, kasvoni paljastivat jo, että olen jostain muualta.
Palattuani vuoden jälkeen kotiin Helsinkiin ja astuessani ensimmäistä kertaa bussiin, oloni oli muikea. Istuin näkymättömänä osana kesäisesti pukeutunutta massaa, eikä kukaan tiennyt, missä olen ollut. Hymyilin, sillä valeasuni oli täydellinen.
Teksti: Anna Ylitalo, kuva: Anna Ylitalon albumista
Kirjoittaja on Maailmanvaihdon kouluvierailija, joka haluaa kertoa Latinalaisesta Amerikasta, merikilpikonnista, seikkailuista ja erilaisuuden normaaliudesta.
3 x Costa Rica
Kolme vuotta sitten Anna Ylitalo oli 25-vuotias helsinkiläinen arkeologian opiskelija, joka valmistumisen häämöttäessä päätti painaa kaasun pohjaan, palauttaa gradun ja lähteä Costa Ricaan. Kuinka vuosi sujui? Anna avaa kuva-albuminsa.
1) Ensimmäiset puoli vuotta työskentelin merikilpikonnien suojeluprojektissa pienessä kylässä Costa Rican suurimman kansallispuiston
laidalla. Projektin päätyttyä muutin pääkaupunkiin San Joseen, jossa toimin kolmisen kuukautta kaupunkioppaana ja blogistina ChepeCletas -nimiselle yhteisölle. Sattuma puuttui peliin, kun selvisi, että kämppäkaverini serkku on myös arkeologi! Hän valmisteli parhaillaan omaa projektiaan ja muutamien nopeiden käännösten jälkeen vietin jäljellä olleet kolme kuukautta kaivauksilla ananasfarmin keskellä.
2) Vapaaehtoisjakso on ollut ehdottomasti yksi elämäni merkittävimmistä kokemuksista. En vaihtaisi kokemuksesta pois päivääkään, en niitäkään päiviä, kun on harmittanut tai olen tuntenut itseni turhautuneeksi. Vuosi kasvatti kärsivällisyyttä ja opetti suhtautumaan mitä ihmeellisimpiin sattumuksiin tyynellä olan kohautuksella. Sain paljon uusia ystäviä jakson aikana ja mihin tahansa nykyään menenkin, jossain on aina ystävä odottamassa. Kuva on Guanacasten Verdiazulin kilpikonnarannalta, jonne menimme tervehtimään ystävää.
3) Vuoden aikana ehdin asua useammassa isäntäperheessä ja tutustua heidän arkeensa tavalla, jota ei opi kirjoista. Granadillan Carmen, El Progreson Yirlani sekä San Josen Ana Gabriela tulevat kulkemaan mukana ajatuksissani vielä pitkään. Vuosi oli tarpeeksi pitkä aika uskomattomien kokemusten hankkimiselle, matkustamiselle ja ystävystymiselle. Kulkiessani lentokentän lähtöporttien toiselle puolelle tunsin haikeutta ja hämmennystä. Näin nopeasti vuosi kului. Kuva on minireissulta, jolla kävimme katsomassa Poas-tulivuorta.
Juttu on ilmestynyt MaailmanVaihtoa 1/2017 -lehdessä.