Vapaaehtoistyöntekijällä ja hänen maailmalla kohtaamillaan ihmisillä on usein vastapuolen maahan ja kulttuuriin liittyviä stereotypioita. Missä määrin ennakkokäsitysten kannattaa antaa vaikuttaa vuorovaikutustilanteissa?
Teksti: Mia-Elina Aintila
Kuvat: Mia-Elina Aintilan albumista
Oli heinäkuun alun päivä vuonna 2011, kun istuin alas Atlantin ylittävälle lennolle Bogotásta Madridiin. Sieltä jatkaisin vielä takaisin Helsinkiin – kaupunkiin, josta olin vuotta aiemmin lähtenyt maailmalle ICYE-ohjelman kautta kohdemaahani Kolumbiaan.
Vierustoverinani istui nuori kolumbialaisnainen, joka oli matkalla Madridiin opiskelijavaihtoon. Lyhyen esittelyn ja muutaman sanan vaihtamisen jälkeen tyttö kysyi minulta: “Mistä olet kotoisin? En aksentin perusteella osaa sanoa oletko Espanjasta vai Kolumbiasta.” Tähän naurahdin yllättyneenä, että en toki ollut kotoisin kummastakaan maasta, vaan olin matkalla takaisin kotiini Suomeen.
Olin otettu, että vuoden aikana kertynyt espanjan kielen taitoni oli mennyt hetken täydestä natiivipuhujalle. Tytön erehdys oli tavallaan vielä ymmärrettävämpi ottaen huomioon, etten varmaan hänen silmissään myöskään ulkonäköni perusteella juuri poikennut tyypillisestä espanjan kielen puhujasta tummine silmineni ja hiukseni, auringonpaahteesta hyvin tarttunut rusketus vielä iholla. Minua ei kotimaassanikaan usein lähtökohtaisesti tunnisteta ainakaan tyypilliseksi etniseksi suomalaiseksi.
Tästä syystä oma vaihtokokemuksenikin poikkeaa varmasti jossain määrin tyypillisestä Suomi–Latina-lainen-Amerikka -vaihdosta. En kohdannut Bogotán kaduilla poikkeuksellisen paljon vierasnäköisyyden pällistelyä, mutta kysyttäessä kotimaatani hyvin yleinen sananvaihto, etenkin vapaaehtoisvuoteni alussa, sujui jotakuinkin seuraavasti:
Paikallinen: “Mistä olet kotoisin?” (¿De dónde es usted?)
M-E: “Suomesta.” (De Finlandia.)
Paikallinen: “Ai, Filippiineiltäkö?” (Ah, ¿Filipinas?)
M-E: “Ei, Suomesta. Se on Pohjoismaa.” (No, Finlandia. Es un país nórdico.)
Ehkä kaukainen Suomi on monelle kolumbialaiselle tuntemattomampi maa kuin Filippiinit, ehkä en vastannut keskustelukumppanin mielikuvaa suomalaisesta. Joka tapauksessa selitin aina kärsivällisesti, mikä sellainen maa kuin Suomi on. Oman kulttuuripiirin ulkopuolella liikkuessa pitkämielisyys kanssakäymisten suhteen kantaa pitkälle.
Hävettäviä stereotypioita
Toisella puolella maapalloa joutuu tänäkin päivänä helposti asemaan, jossa tajuaa olevansa usein ainoa maansa edustaja, jonka paikalliset ovat kohdanneet. Tietoisuus tästä asemasta herkästi korostuu, kun lähtee matkaan kulttuurien välistä vuorovaikutusta korostavan ohjelman kautta.
Itselläni ei matkaan lähtiessä ollut erityisiä intohimoja ryhtyä Suomi-lähettilääksi. Silti huomasin joutuvani tilanteisiin, jossa keskustelun keskiöön nousi kotimaani. Kysyjiä kiinnosti ilmasto, vuodenajat, ruoat, luonto, nähtävyydet tai tunnetut matkakohteet. Suomea ei välttämättä toisella puolella maailmaa osattu yhdistää juuri mihinkään paikallisille tuttuun, mutta yritin silti sinnikkäästi keksiä, mitä sellaiset erityisen “suomalaiset asiat” ovat.
Neljä vuodenaikaa, lumi, Lappi, sauna, Sibelius, peruna ja joulupukki… Kaikki hävettävän stereotyyppisiä Suomeen liitettyjä asioita, mutta siinä niitä huomasin toistelevani, kun minulta kyseltiin kysymyksiä, joille en aiemmin elämässäni ollut uhrannut juuri ajatusta. Näitä jutusteluja en silti pannut pahaksi, sillä huolimatta siitä, että ajatustenvaihto pyöri usein kotimaani vierauden ympärillä, tutummaksi käyvien ihmisten kanssa keskustelut pian alkoivat täyttyä myös tavallisesta arkeen tai muihin ajankohtaisuuksiin liittyvistä asioista.
Yritin itse olla soveltamatta kolumbialaisiin ennakkokäsityksiä ja tutustua sen sijaan avoimesti kuhunkin tapaamaani yksilöön. Usein paikalliset kuitenkin mielellään kertovat kulttuuristaan ja tavoistaan oma-aloitteisesti, joten kulttuuripuhetta tuli tästäkin näkökulmasta väistämättä tehtyä. Toisinaan paikallisten jutut vahvistivat ennakkokäsityksiäni “kolumbialaisista asioista”, toisinaan esimerkiksi nuoriso toimi varsin toisin.
Yksilönä vai maansa edustajana?
Olen tarkoituksella tässä kirjoituksessa jättänyt rakentamatta lukijalle kuvaa siitä, minkälainen on tyypillinen kolumbialainen ihminen kulttuuriperinteineen ja arvokkaine asioineen. Annan mieluummin seuraavan kohtaamasi kolumbialaisen kertoa omasta näkökulmastaan itsestään tai kotimaastaan ja sinun tehdä omat johtopäätöksesi.
Tyypillisellä tavalla etenevissä ja ennakkokäsityksiin pohjautuvissa kulttuurien välisissä keskusteluissa ei ole sinänsä mitään väärää, etenkään kun omien kokemusmaailmojen vertaileminen toimii ensikosketuksena ja edellytyksenä syvemmän vuorovaikutuksen syntymiselle. Kenelläkään ei ole velvollisuutta toimia kotimaansa imagonkohentajana, mutta matkalla saattaa huomata, että kotimaansa erityisominaisuuksien pohtiminen avaa oven myös parempaan itseymmärrykseen ja itsensä kartalle sijoittamiseen. Itselleni kävi juuri näin: maailmalla matkustelun jälkeen arvostan erityisen paljon Suomen kaunista luontoa ja yhteiskuntajärjestystämme.
Maailmanvaihdon kautta maailmalle lähdettäessä lähtijällä on hyvä olla mukana aimo annos halua haastaa omia ennakkokäsityksiä ja rohkeutta. Kun kohtaa vieraassa maassa erilaisista taustoista tulevia ihmisiä, on lähes väistämätöntä, että törmää puolin ja toisin myös ennakkoluuloihin. Tämä voi olla hyväkin asia, jonka kohtaamiseen vaaditaan rohkeutta. Kulttuurien väliset kohtaamiset ovat tilaisuuksia pohtia, mitä todella voi tietää ihmisistä muutamien yksittäisten taustatietojen perusteella ja toisaalta sitä, miten paljon ulkoiset tekijät vaikuttavat kokemuksiimme ja käsityksiimme. Valmiita vastauksia ei ole.
Kirjoittaja Mia-Elina Aintila on ollut vapaaehtoistyössä Kolumbian etelärajan tuntumassa ja toimii tätä nykyä Maailmanvaihdon aktiivina ja hallituksen jäsenenä.
Juttu on ilmestynyt MaailmanVaihtoa 1/2019-lehdessä.