Mi casa su casa

Kolmekymmentä vuotta sitten lukioikäisellä Mona Taipaleella siinsi mielessä välivuosi ulkomailla. Vuosi Hondurasissa oli alku polulle, joka johdatti työskentelemään sosiaali- ja kulttuurialojen yhdyspinnoilla. Tärkeäksi muodostuivat vapaaehtoiskokemukset ja isäntäperheen kanssa muodostettu yhteys.

Teksti ja kuvat: Mona Taipale

Henkilö ratsastaa hevosella tiellä aurinkoisessa maisemassa.

Minä lukutaito-projektin aikana siirtymässä kylästä toiseen hevosella. En ollut ennen ratsastanut. Hevosen nimi oli El Gigante eli jättiläinen. Minulla päällä Suomi 75 v -paita.

Kolmekymmentä vuotta sitten, tammikuussa 1992, valmistauduin ylioppilaskirjoituksiin. Mielessäni kuitenkin siinsi jo niitä seuraava aika, kouluputken jälkeinen vapaaehtoistyövuosi Hondurasissa, Väli-Amerikassa. Olin löytänyt Maailmanvaihdon (silloin ICYE) esitteen lähikirjastosta: innostuin ja hain heti. Lähtiessäni tiesin maasta suurin piirtein vain sen, mitä olin tietosanakirjasta lukenut. Internetiä ei ollut eikä Väli-Amerikasta uutisoitu Suomessa paljoakaan.

Lähdin matkaan heinäkuussa 1992 kahden muun suomalaisen vapaaehtoisen kanssa. Pitkän lentomatkan jälkeen saavuimme perille Hondurasin pääkaupunkiin, Tegucigalpaan. Muistan näkymän lentokoneen laskeutuessa pilvien alapuolelle sekä sen, miltä ilma tuoksui koneesta ulos astuttaessa. Vastassa oli isäntäperheeni isä. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta ystävällisesti tuikkineilla silmillään hän toivotti minut tervetulleeksi. Isäntäperheeseeni kuului äiti, isä ja neljä lasta, joista kolme vanhinta asui jo omillaan. Nuorin, ikäiseni tytär, oli ICYEn kautta vapaaehtoistyössä Sveitsissä. Vanhemmat asuivat eri osoitteissa ja käytännössä jaoin arjen äitini Hildan kanssa.

Hilda työskenteli kansainvälisissä tehtävissä. Työ oli vaativaa ja epäsäännöllistä ja sisälsi paljon matkustelua. Hilda oli nähnyt maailmaa ja hänellä oli samanikäinen tytär.Hän ymmärsi Euroopasta tullutta, oman elämän kynnyksellä ollutta elämännälkäistä nuorta. Hän antoi olla rauhassa ja auttoi tarvittaessa. Koin olevani kotona. Mi casa su casa, sanoi Hilda ja luotti minuun.

Aloitin työt lastenkodissa Tegucigalpassa. Olen aina tykännyt lapsista ja opin heidän kanssaan espanjan kielen nopeasti. Puolivälissä vuotta minulle tarjoutui mahdollisuus aloittaa apulaisena lukutaitoprojektissa maaseudulla. Tartuin tilaisuuteen ja vaihdoin työpaikkaa. Projektiin osallistuneet olivat lukutaidottomia aikuisia, jotka opiskelivat radio-ohjelman avulla. Me ohjaajat kiersimme pieniä kyliä seuraten heidän oppimistaan. Maaseudun todellisuus oli hyvin erilainen kuin pääkaupungissa. Kylät olivat tiettömien teiden päässä ja kuljimme usein jalan ja hevosilla ja yövyimme ties missä.

Työtä vaihtaessani muutin pois isäntäperheestäni, mutta tapasin heitä edelleen säännöllisesti. Aina tavatessa kävin Hildan kanssa keskusteluja Väli- ja Etelä-Amerikan oloista ja elämästä.

Vaihtovuoteni aikana kiinnostuin yhteiskunnallisista asioista ja koen, että vuosi loi suuntaa myöhemmille elämänvalinnoilleni. Tutustuin muun muassa köyhillä asuinalueilla tehtyihin yhteisötaidehankkeisiin, joissa taidetta tehtiin yhteisön ehdoilla, heidän kanssaan ja heitä varten. Päämääränä oli ihmisten voimauttaminen ja osallistaminen oman elinympäristönsä kehittämiseen. Tämä taustoittaa sitä, että olen tehnyt työurani sosiaali- ja kulttuurityön yhdyspinnoilla.

Vaihtovuoden loputtua jäin vielä syksyksi Hondurasiin ja tein työtä mm. englantia opettaen.

Palattuani Hondurasista Suomeen pidin aktiivisesti yhteyttä Hilda-äitiini kirjeitse. Hän lähetti minulle vuosittain Agenda Latinoamericana -kalenterin ja valokuvia. Jossain kohtaa yhteys kuitenkin katkesi muuttojen ym. johdosta. Facebookin yleistyttyä liityin palveluun löytääkseni Hildan. Mikä onni ja ilo, kun muutaman harhayrityksen jälkeen löysin oikean Hildan!

Henkilö seisoo kasvien keskellä ja hymyilee kameralle, hän pitelee käsissään koria, jossa kahvinpapuja.

Cortando café eli kahvia poimimassa.

Olemme tavanneet kerran vapaaehtoisvuoteni jälkeen, New Yorkissa vuonna 2017. Tapaaminen oli tunteikas. Tuntui kuin vuosia välissä ei olisi ollutkaan. Tapaamisen aikana tajusin olevani samanikäinen kuin Hilda silloin, kun muutin hänen luokseen. Olen onnellinen, että sain kerrottua hänelle kasvokkain, miten tärkeä hän oli minulle tuolloin ja miten iso merkitys hänellä oli vapaaehtoisvuoteni onnistumiseen ja koko tulevan elämäni suuntaan.

Olen pitänyt aktiivisesti yhteyttä myös muihin Hondurasissa olleisiin vapaaehtoisiin. Internetin ansiosta olemme löytäneet toisemme uudelleen ja vuodesta 2017 tavanneet joka vuosi (pandemiavuosia lukuun ottamatta) jossain päin Eurooppaa. Kesälle 2022 olemme suunnitelleet tapaamista Hondurasiin, mutta sen toteutuminen näyttää epävarmalta maan turvallisuustilanteen ja pandemian johdosta. Hondurasissa olen käynyt vain kerran vapaaehtoisvuoteni jälkeen, seminaarissa 1990-luvun lopulla.

Vapaaehtoisvuoteni on ollut mielessä erityisesti nyt, kun oma tyttäreni lähti samanikäisenä saman järjestön kautta vapaaehtoistyöhön Ranskaan. Maailma on kolmessakymmenessä vuodessa muuttunut paljon ja yhteydenpito on helppoa. Ei tarvitse sopia monta viikkoa etukäteen, milloin soitetaan eikä puhelu maksa 24 mk/minuutti kuten Hondurasiin aikanaan. Kotoa lähtemisen, uuteen sopeutumisen ja selviytymisen kokemus sen sijaan on samankaltainen. Suosittelen vapaaehtoistyövuotta lämpimästi kaikille!

Kaksi henkilöä seisovat vierekkäin ja hymyilevät kameralle, yhdellä on käsi toisen olalla.

Minä ja Hilda New Yorkissa huhtikuussa 2017.

Juttu on ilmestynyt MaailmanVaihtoa 1/2022 -lehdessä.

Lue myös

Terveisiä maailmalta: Ammattikoulussa avustamista ja futistreenien ohjaamista

Mitä kuuluu Maailmanvaihdon vapaaehtoistyöntekijöille? Kaksi heistä jakaa terveisiään. Joya Ferrinini...

Terveisiä maailmalta: Suomesta Keniaan ja Intiasta Suomeen

Mitä kuuluu Maailmanvaihdon vapaaehtoistyöntekijöille? Kaksi heistä jakaa terveisiään. Laura Korhonen...

Terveisiä maailmalta: Suomesta Filippiineille ja Georgiasta Suomeen

Mitä kuuluu Maailmanvaihdon vapaaehtoistyöntekijöille? Kaksi heistä jakaa terveisiään. Mariam Darbaidze...