Outi Sulopuisto työskenteli ICYE-vapaaehtoisena Japanissa puoli vuotta kaudella 2012–13. Millaisia muistoja Japanista jäi? Entä miten vapaaehtoiskokemus näkyy hänen elämässään nykyisin?
Lähtö Japaniin merkitsi minulle montaa asiaa: Oli hienoa päästä matkaan etenkin siksi, että harrastan aikidoa ja halusin oppia Japanin kielestä ja kulttuurista. Lähtö antoi myös lisäaikaa ennen vakituisesti työelämässä aloittamista ja oli keino pakottaa itseni epämukavuusalueelle. ”Oppia, oppia, oppia. Sehän tässä on tavoitteena”, kirjoitin ennen lähtöä muistutukseksi itselleni.
Lähtiessäni luulin osaavani kieltä auttavasti, mutta heti ensimmäisellä viikolla itkin turhautuneena japanin oppitunneilla. Puolen vuoden aikana opin kieltä kuitenkin niin paljon, että vapaaehtoistyöjaksoni lopulla pystyin juttelemaan paikallisjunassa tuntemattoman sedän kanssa. Tekstikirjakin tuntui helpolta.
”Haluaisin kertoa isäntäperheilleni ja työpaikoilleni, mitä minulle kuuluu ja eritoten kiittää heitä siitä, että he ottivat minut elämäänsä.”
Kun nyt katson japanin kielen muistiinpanojani, muistan niistä vain murtoosan. Kielitaidon rapistumisen myötä yhteyden pitäminen ihmisiin moniin ihmisiin on jäänyt, sillä käsillä huitominen ei kirjoittamiseen välity. Mykkyyteni harmittaa ja hävettää minua. Haluaisin kertoa isäntäperheilleni ja työpaikoilleni, mitä minulle kuuluu ja eritoten kiittää heitä siitä, että he ottivat minut elämäänsä.
Kun asuin isäntäperheessä Hiroshimassa minua ärsytti se, että minut vedettiin mukaan perheen uskonnolliseen elämään. En aluksi osannut tai tohtinut sanoa ei, enkä onnistunut siinä myöhemminkään. Uskonnollisissa seremonioissa, joista en ymmärtänyt juuri mitään, minut ohjattiin istumaan eturiviin ja laitettiin laulamaan mukana. Nykyisin mieleni täyttää kuitenkin kiitollisuus kaikkia kohtaan. Hyviä hetkiä, niin arkisia kuin juhlallisiakin, oli paljon, ja Japanissa pitämäni blogi auttaa muistamisessa!
Palasin Eurooppaan maaliskuussa 2013. Vietin Suomessa kaksi viikkoa ja lähdin sitten Itävaltaan, jossa asun delleen. Japanin kokemusten käsitteleminen sulautui siis heti seuraavaan sopeutumisprosessiin. Nousevan auringon maassa sain kokea aavistuksen siitä, millaista on olla täysin vieraassa ympäristössä lähes kielitaidottomana. Sellaisessa tilanteessa jokainen pieni hymy ja ystävällinen sana tuntuivat hyvältä. Olen nyt täällä Itävallassa itse ollut parhaani mukaan se hymy ja ”Mitä kuuluu?” -kysyjä. Omasta kuoresta täytyy kerta toisensa jälkeen tulla ulos, jos haluaa luoda kontakteja ihmisiin. On tärkeää olla ja tehdä yhdessä toisten kanssa, vaikka olisikin helpompaa jäädä omiin oloihin.
Tärkein asia, jonka epämukavuusalueelle joutuminen minulle opetti, oli olla pelkäämättä virheitä ja luottaa itseensä. Siitä on ollut täällä paljon hyötyä, sillä esimerkiksi kieltä puhuessa on ensisijaista tulla ymmärretyksi. On myös asennoiduttava siten, ettei luovuta heti, kun alkaa epäilyttää ja turhauttaa. Itseluottamuksen kanssa on edelleen päivittäin niin ja näin, mutta ilman puolta vapaaehtoistyövuotta Japanissa tuskin olisin vakituisessa työsuhteessa vieraassa maassa.
Teksti ja kuva: Outi Sulopuisto
Englannin opetusta ja isäntäperhe-elämää
Outi teki Japanissa vapaaehtoistyötä Hiroshimassa ja Suwassa. Ensimmäisessä hän lähinnä täytti lounaslaatikoita sosiaalisessa yrityksessä nimeltä Yomogi no Atelier ja jälkimmäisessä opetti englantia free schoolissa eli ns. vaihtoehtoisessa koulussa. Niin Hiroshimassa kuin Suwassa hän asui isäntäperheessä. Outi kirjoitti vapaaehtoistyöjaksonsa aikana kuulumisia Japanista blogiinsa, joka sijaitsee osoitteessa tapiirin.wordpress.com
Juttu on ilmestynyt MaailmanVaihtoa 2/2014 -lehdessä. MaailmanVaihtoa – Volunteers’ Voices on Maailmanvaihto ry:n kahdesti vuodessa ilmestyvä lehti, jossa julkaistaan järjestön toimintaan osallistuvien kirjoituksia. Artikkelit edustavat kirjoittajiensa kantaa.