Työskentelin vapaaehtoisena…
… 12 kuukautta Ecuadorissa vuosina 2013–2014. Asuin tunnin bussimatkan päässä Ecuadorin pääkaupungista Quitosta, lähellä Tumbacon aluetta, pienessä Collaquin kylässä, joka on osittain alkuperäiskansan asuttama syrjäseutuinen maalaiskylä. Aloitin vapaaehtoisjakson vanhainkodissa, josta siirryin lukukauden alkaessa vapaaehtoistyöhön kouluun, kotini välittömään läheisyyteen.
Vanhainkotia ylläpitivät katoliset nunnat ja siellä asui parisen kymmentä vanhaa naista, joilla oli mielenterveysongelmia tai muita rajoitteita, kuten liikuntakyvyttömyyttä. Kuulemani perusteella vanhainkoti oli perustettu nunnien toimesta sellaisille vanhuksille, jotka muutoin joutuisivat asumaan kaduilla. Heillä ei siis ollut omaisia. Viihdyin vanhainkodissa hyvin. Oli avartavaa huomata, kuinka pienestä nämä iäkkäät naiset tulivat iloiseksi. Vanhainkodissa kuuli niin naurua kuin itkuakin, mikä osoitti ehkä sen, kuinka paikka todellakin oli naisten vakituinen koti, jossa elämä koki, kuten muuallakin, monenlaista nousua ja laskua.
Naisia oli moneen lähtöön: Toiset olivat sosiaalisia ja tykkäsivät tanssahdella ja nauraa, vaikka eivät välttämättä sairautensa vuoksi kyenneet esimerkiksi kommunikoimaan puheella. Toiset viihtyivät enemmän omissa oloissaan, mutta saattoivat esimerkiksi pitää siitä että heitä piti kädestä pihalla istuskellessa. Oli niin ”känkkäränkkiä” kuin ilopillereitä ja usein nämä osat myös vaihtuivat. Kaikki vanhukset kuitenkin tuntuivat vanhainkodissa viettämäni ajan tullessa päätökseen itselle yhtä tärkeiltä ja rakkailtakin. Mietin usein monikohan heistä on yhä elossa ja mitä heille mahtaa kuulua tänä päivänä. Luotan kuitenkin siihen, että nunnat ja vapaaehtoiset pitävät vanhainkodin uusista ja vanhoista asukkaista hyvän huolen.
Arkiaskareisiini vapaaehtoisena kuului…
…vanhainkodissa avustaa vanhuksia ja auttaa heitä esimerkiksi istumaan puutarhaan. Lisäksi lakaisin ja pesin vanhainkodin huoneet ja petasin vanhusten sängyt. Autoin myös nunnia muissa erilaisissa tehtävissä ja pääsin jopa pohtimaan uusia toimintatapoja, sillä nunnia kiinnosti opiskelutaustani mm. sosiaalipsykologian parissa.
Koulussa opetin aluksi peruskoulun ensimmäistä luokkaa avustajan roolissa. Oli piristävää nähdä iloisia ja energiaa täynnä olevia pieniä lapsia kyselemässä kuka kumma oikein olen ja letittämässä ”auringonkeltaista tukkaani”. Ensimmäisen luokan opettamisen jälkeen siirryin opettamaan englantia myös muille luokille aina ensimmäisestä luokasta peruskoulun viimeiseen eli seitsemänteen luokkaan.
Kiinnostus kummallisesta maasta saapunutta opettajaa kohtaan muutti muotoaan sitä mukaa kun luokissa kivuttiin ylöspäin. Pienet lapset olivat kiinnostuneita välitunnilla leikkimisestä, kun taas teini-ikäiset olivat uteliaita kuulemaan esimerkiksi siitä, onko minulla poikaystävää tai missä Suomi sijaitsee. Englannin kielen opettelua kohtaan kiinnostus ei monillakaan ollut huipussaan, mutta esimerkiksi suomenkieliset sanat, joita välillä loppukevennykseksi opetin, jäivät kaikkien huulille. Olikin liikuttavaa kuulla usein työpäivän tultua päätökseen lasten huutavan perääni suomeksi: ”Moi moi ope!”
Sekä vanhainkodissa että peruskoulussa nautin erityisesti kohtaamisista vanhusten ja lasten kanssa. Sen lisäksi että tulimme eri maista, edustimme myös eri ikäluokkia, mikä oli avartavaa ja kiinnostavaa. Kun huomasi luoneensa mukavan suhteen niin lapsiin kuin vanhuksiin, oli olo palkitseva –tästä vapaaehtoistyössä onkin parhaimmillaan kyse. Koin, että sen lisäksi että opin paljon lapsilta ja vanhuksilta, myös he oppivat jotain minulta. Ehkä ainakin kaikille osapuolille jäi sellainen olo, että meitä yhdistää moni asia kaikista eroistamme riippumatta.
Vuosi tuntui…
…monella tavalla kummalliselta ajanmääreeltä niin aikanani Ecuadorissa kuin sen jälkeenkin. Kirjoitin blogissanikin siitä, kuinka päivät tuntuivat olevan sekoitus ajan kiitämistä ja matelemista. Jo kuukauden jälkeen aika tuntui paljon pidemmältä ajalta, mutta vuosi kaiken kaikkiaan tuntui lopulta menneen silmänräpäyksessä.
Mietin Ecuadoria ja siellä kokemaani usein näinäkin päivänä ja sikäli tuntuukin, etten olisi sieltä oikeastaan koskaan lähtenytkään. Sen sijaan koen, että sydämeeni on muodostunut Ecuadorin muotoinen palanen. Tavatessani ihmisiä Latinalaisesta Amerikasta, etenkin Ecuadorista, innostun paljon. Koen ymmärtäväni heitä monin tavoin, vaikka Ecuadorissa syntymisen, varttumisen ja pidempään aikuisena elämisen sijaan olen viettänyt siellä vain vuoden. Iloitsen myös siitä, kuinka ”lattarit” innostuvat kuullessaan, että olen asunut Ecuadorissa ja puhun espanjaa.
Millaisista uusista asioista tuli tuttuja ja jokapäiväisiä?
Elämä Collaquissa oli todella erilaista kuin mihin olin Helsingissä ja Espoossa eläessäni tottunut. Kotini katto muodostui mm. autonrenkaista ja pellistä ja kodin ovet olivat aina auki. Sisälle pääsivät niin kulkukoirat kuin kanatkin. Kotini yläkerrassa sijaitsi kioski, jossa isäntäperheeni äiti möi kaikkea makeisista hänen itse kutomiin villasukkiin. Pölyisellä maantiellä vastaan saattoi tulla joko äkäinen kulkukoira tai lehmäpaimen karjansa kanssa. Kaikkialla soi iloinen cumbia ja kotiensa ovien edessä vanhat emännät keittivät isoja satseja paikallista ruokaa ja myivät annoksia ”dollaritolla”.
Ensimmäinen päivä oli suurin shokki. Väsyneenä ja kaikesta hiukan pöllämystyneenä tirautin kyyneleenkin, mutta sopeutuminen tuntui alkavan heti sen jälkeen, kun isäntäperheen ihana äitini totesi minulle, kuinka ”meillä ei ole juuri mitään, mutta paljon rakkautta meillä on jakaa.” Silloin ymmärsin, ettei minulla ollut tässä kodissa mitään hätää. Puoli vuotta myöhemmin, kun oma äitini tuli Suomesta käymään, huomasin, kuinka jopa rakastin uutta kotiani ja kylää. Äitini, joka oli nyt vuorostaan kulttuurishokin vallassa, iloitsi kuinka hienosti olin sopeutunut tyypilliseen ecuadorilaiseen maalaiselämään: autoin perheenäitiäni arjen askareissa, väistelin sujuvasti kulkukoiria, hyppäsin täynnä olevaan bussiin kuin kotonani Helsingissä ja puhuin perheelle ja koulun lapsille espanjaa.
”Perehtyessäni uuteen ympäristöön ja kulttuuriin, huomasin kommunikaation ja positiivisen asenteen olevan avainasemassa. Vaikka aluksi en osannut kieltäkään, jo se että vietin perheeni kanssa aikaa ja seurasin iloiten heidän touhujaan, sai minut ja heidät tottumaan toisiimme.”
Perheemme on ennenkin asunut ulkomailla, mutta varsin länsimaalaisesti. Paikallinen asuminen teki minulle todella hyvää, koska koen sopeutuvani nykyään monenlaisiin ympäristöihin nopeasti. Perehtyessäni uuteen ympäristöön ja kulttuuriin, huomasin kommunikaation ja positiivisen asenteen olevan avainasemassa. Vaikka aluksi en osannut kieltäkään, jo se että vietin perheeni kanssa aikaa ja seurasin iloiten heidän touhujaan, sai minut ja heidät tottumaan toisiimme. Lähtiessä sekä minä että isäntäperheen äiti itkimme ja kiittelimme toisiamme siitä että olimme saaneet tutustua toisiimme. Vapaaehtoisjakson aikana sain kokea hurjiakin kulttuurisia eroja uudessa kotimaassa, mutta jälkikäteen koen, että erilaisuuden syvempi ymmärtäminen saa minut ymmärtämään erilaisia ja erilaisista lähtökohdista tulleita ihmisiä myös Suomessa: en ehkä ole yhtä asenteellinen kuin ennen, vaan enemminkin joustava ja kärsivällinen.
Miten perehtyminen elämään ulkomailla vapaaehtoistyöntekijänä edistää ymmärrystä ja rauhaa ihmisten välillä?
Menin Ecuadoriin oppimaan. Halusin oppia espanjan kielen, mutta opin myös paljon käytännössä sellaista, jota teoriassa jo ymmärsinkin. Ihmiset ovat ihmisiä olivat he kulttuuritaustaltaan kuinka kaukana toisistaan tahansa. Iloitsimme samoista asioista, surimme samoja menetyksiä ja nauroimme samanlaisille vitseille ja sattumuksille. Pääsin jakamaan perheeni kanssa heidän ilonsa ja surunsa ja he puolestaan minun. Matkallani myös rakastuin silloiseen poikaystävääni, joka oli ecuadorilainen ja amerikkalainen. Tämä toki edesauttoi kiinnostusta ja ymmärrystä kulttuuria kohtaan.
”Se että osaa irrottautua katselemaan kaikkea hiukan ulkopuolelta auttaa myös. Miten täällä toimitaan? Mitä täällä rakastetaan? Mistä täällä surraan? Mitä täällä juhlitaan ja mitä kieltä puhutaan?”
Jotta sopeutuu hyvin erilaiseen kulttuuriin ja ympäristöön, on osattava päästää irti tietyistä totutuista toimintatavoista ja asenteista. Oma tapa tehdä ja nähdä asioita ei ole ainoa oikea tyyli. Kulttuuri, jossa elää on ollut olemassa siitä huolimatta, tekeekö itse asiat eri tavoin. Maailmassa ei todellakaan ole yhtä oikeaa tapaa tehdä ja toimia, vaan lukemattomia näkökulmia. Se että osaa irrottautua katselemaan kaikkea hiukan ulkopuolelta auttaa myös. Miten täällä toimitaan? Mitä täällä rakastetaan? Mistä täällä surraan? Mitä täällä juhlitaan ja mitä kieltä puhutaan?
Itse opiskelin tuohon aikaan yliopistossa myös antropologiaa, mikä antoi hiukan välineitä katsella maailmaa ”neutraalimmin silmin”, unohtaen oman taustansa. En kuitenkaan tarkoita, että tulisi unohtaa itsensä, päinvastoin: oli myös ilo nähdä kuinka kiinnostuneita kaikki olivat suomalaisesta kulttuurista ja tavoista. Koen, että me kaikki opimme toisiltamme paljon ja että se että olin sinut omien juurieni kanssa, auttoi myös ymmärtämään miksi toimin tietyissä asioissa eri tavalla.
Vapaaehtoisjakson jäljet elämässäsi nyt?
Paluustani Suomeen tuli elokuussa kuluneeksi viisi vuotta. Muistan ensimmäinen kuukauteni Suomessa olleen shokki, sillä tuntui, että maiden välinen ero pärähti kasvoilleni vasta paluun aikana. Sopeutuminen takaisin taittui kuitenkin äkkiä, heti kun tutut rutiinit alkoivat: palasin yliopistolleni tekemään maisterinopintoja ja aloitin työn globaalikasvatuksen parissa. Tämä oli minulle terapeuttinen lasku, sillä pääsin puhumaan minulle tärkeästä kokemuksesta työkseni.
Lisäksi sain viimeistellä sosiaalipsykologian ja kulttuuriantropologian sivuaineitani, joissa käsiteltiin eri kulttuureja. Pääsin siis puimaan kokemustani vielä teoriankin tasolla. Perheeseeni oli tullut poissaoloni aikana lisäystä, sillä siskoni oli saanut jo toisen brasiliassuomalaisen pojan. On ilo, että perheessäni myös muilla on kokemusta Latinalaisesta Amerikasta ja saan olla kummi kahdelle brasilialaissuomalaiselle pojalle. Valmistuin valtiotieteiden maisteriksi kesällä 2017 ja olen työskennellyt neljä vuotta media-alalla. Muistelen lähes päivittäin Ecuadorin aikojani, puhun kokemuksesta paljon niille joita se kiinnostaa ja reissaan yhä paljon.
Alpakkavillapaitojen lisäksi Ecuador näkyy arjessani lähinnä muuttuneena tapana katsella maailmaa: meitä on täällä moneksi ja siihen on hyvä tottua. Kaikkia ihmisiä voi ymmärtää, ja mitä enemmän vietämme mahdollisimman erilaisten ihmisten kanssa aikaa, sitä ymmärtäväisemmiksi tulemme toisiamme kohtaan. Työssäni olen saanut toimia esihenkilönä ja sielläkin kiinnostus ihmisiin on ollut avainasemassa. Tykkään tavata mahdollisimman paljon eritaustaisia ihmisiä, koska opin heiltä suunnattoman paljon. Koen, että jos kiinnostuu ihmisistä, he huomaavat itsekin olevansa kiinnostavia. Tämä on mielestäni tärkeää siksi, että meillä kaikilla on annettavaa toisillemme ja sitä kautta myös koko maailmalle.
Karoliina Kupari
Karoliina työskenteli Ecuadorissa ICYE-vapaaehtoisena. Tutustu Ecuadorin ICYE-vapaaehtoistyöpaikkoihin ICYE-federaation hakukoneesta. International Cultural Youth Exchange -ohjelmassa (ICYE) työskennellään vapaaehtoisena 6 tai 12 kuukautta Aasiassa, Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa tai Oseaniassa. Osallistujana näet maailmaa ja pääset rakentamaan kulttuurien välistä ymmärrystä ruohonjuuritasolla. Tutustu ja hae mukaan!