Jo vapaaehtoiseksi lähtöä suunnitellessani minulla oli selkeänä mielessäni ajatus siitä, että aikani Intiassa tulisi olemaan ennen kaikkea oman itsenäistymiseni aikaa. Tulisin asumaan ensimmäistä kertaa poissa kotoa täysin uudessa ympäristössä ja kulttuurissa vieraiden ihmisten keskellä ja vieläpä kuusi kuukautta kerrallaan palaamatta edes jouluksi kotiin.
Hyppy tuntemattomaan pelotti kovasti, mutta olin vakaasti päättänyt haastaa itseni, kokeilla rajojani ja varsinkin oppia ja ymmärtää uusia asioita vieraasta maasta, kulttuurista ja elämästä yleensä. Enempää odotuksia minulla ei vapaaehtoistyöjaksoltani oikeastaan ollut; tavoitteenani oli loppujen lopuksi vain selvitä kunnialla puolesta vuodesta Intiassa.
Hyppy uuteen elämään
Asuin ja työskentelin Mysoressa, joka sijaitsee eteläisessä Intiassa Karnatakan osavaltiossa. Tämä vajaan miljoonan asukkaan kaupunki on maaseutumainen ja mielestäni ihana ja myös turvallinen paikka asua. Vapaaehtoistyöpaikakseni Mysoressa sain ilmapiiriltään ja työyhteisöltään hyvän CP-vammaisille lapsille tarkoitetun koulun, jossa järjestettiin lapsille opetusta sekä mm. puhe- ja fysioterapiaa. Pääsin asumaan isäntäperheessä toisen vapaaehtoisen kanssa vain muutaman kilometrin päässä työpaikastani. Isäntäperheemme eli erään vanhan pariskunnan kodista, jossa heidän lapsensa eivät enää asuneet, tuli minulle koti ja heistä ikään kuin vanhemmat minulle; kutsuinkin heitä kannadaksi äidiksi ja isäksi.
Kuvassa: Mysoren keskustan hulinaa.
Arki isäntäperheessä alkoi heti Mysoreen saavuttuani, ja se vaati erityisesti tiettyjen käytäntöjen hyväksymistä siitä huolimatta, etten voinut niitä täysin ymmärtää. Käskettiin muun muassa pesemään jalat aina ulkoa tullessa, varaamaan vähintään tunti aamuisin ruuanlaitossa auttamiseen, syömään oikealla kädellä, syömään paljon, säästämään vettä aina kun mahdollista ja ennen kaikkea tulemaan kotiin viimeistään iltakahdeksaksi. Nämä rutiinit kuitenkin toivat ajan kuluessa kaivattua turvaa ja säännöllisyyttä, joka aina hävisi siinä samassa, kun astuin kotipihan porteista ulos kaupungin hälinän armoille.
Normaali työpäiväni koostui yleensä 7–10-vuotiaiden ryhmän englannin kielellä tapahtuvassa opetuksessa mukana olemisesta, muutamien kuukausien jälkeen jo yksinkin opettamisesta. Usein vietin myös loppupäivän pienten lasten ryhmässä, jossa lähinnä leikittiin ja kerrytettiin englannin sanavarastoa kuvakirjojen ja lelujen avulla. Koulun lapset oli jaettu ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti kuuteen eri ryhmään ja jokaiselle oli oma vastuuopettajansa, joten luokassa oli lähes aina toinenkin aikuinen. Lisäksi koululla kävi paljon puheterapeuttiopiskelijoita sekä muita vapaaehtoisia työntekijöitä, jotka myös usein auttoivat oppitunneilla. Myös toinen ICYE:n vapaaehtoinen oli puolen vuoden ajan koululla töissä, joten sain myös tarvittaessa vertaistukea koko ajan. Töissä kävimme viitenä päivänä viikossa, ja koulupäivät alkoivat klo 10 ja päättyivät useimmiten klo 15.
Jokapäiväistä oppimista
Puolessa vuodessa opin paljon: keittotaitoni kehittyivät huimasti ja opin kaulimaan lähes täydellisen chapatin, pesemään pyykkini käsin ja jopa nauttimaan tiskaamisesta kahdesti päivässä sekä kylmistä suihkusta aamuisin. Opin myös, että ilman vessapaperiakin todella voi elää. Oli jännittävää huomata, kuinka täysin erilainen elämäntapa voisi olla aivan yhtä mahdollinen ja tyydyttävä kuin arkeni Suomessa. Suuri osa uusista asioista olikin lopulta vain tottumiskysymyksiä.
Kuvassa: Intiassa matkustelu oli halpaa ja erittäin kokemusrikasta!
Näin useita vuosia paluun jälkeen voin todeta, että vapaaehtoistyökokemukseni on ollut hyödyksi erityisesti ammatinvalintani kannalta: aloitin sosiaalialan opinnot keväällä 2014, ja uskon olevani oikealla alalla. Työni CP-vammaisten lasten kanssa oli hyvin opettavaista ja palkitsevaa. Olen aina tullut hyvin toimeen lasten kanssa, mutta en koskaan kuvitellut, että minusta olisi opettamaan ketään. Kuitenkin vapaaehtoistyöjaksoni aikana löysin itseni yllättävän usein yksin luokan edestä toteuttamassa itse keksimääni matematiikan tai englannin kielen tehtävää taululle lasten osallistuessa innokkaasti viitaten. Lisäksi loppuvaiheessa opetin lapsille kannadankielisiä sanoja kuvakirjan avulla ja kommunikoin jo jopa enimmäkseen kannadaksi heidän kanssaan. Nykyään olen jo autuaasti unohtanut osaamani, mutta on hienoa tietää, että noinkin lyhyessä ajassa oli mahdollista oppia edes sen verran vierasta kieltä ja pystyä myös käyttämään sitä.
”Oli jännittävää huomata, kuinka täysin erilainen elämäntapa voisi olla aivan yhtä mahdollinen ja tyydyttävä kuin arkeni Suomessa.”
Yksin matkustamisen koin ehkä kaikista kasvattavimmaksi kokemukseksi. Siitä ja oikeastaan monesta muustakin Intiassa oppimastani asiasta kertoo pätkä blogikirjoituksestani tammikuulta 2013, jolloin kirjoitin kolmen viikon matkustelun jälkeen: ”Joululomalta palattuani amma sanoi, että olen kasvanut pituutta. Siltä mustakin tuntuu, ihmiset mun ympärillä näyttää entistäkin lyhyemmiltä, näen aina vain enemmän kerralla ja maa on jossain kaukana jalkojeni alla. Viime viikot ovat venyttäneet mua sellaisiin äärimmäisyyksiin, ettei niistä tosiaankaan ole entisiin mittoihin mahdollista palata. Olen todistanut itselleni, että kykenen, jos todella jotain haluan. Tein virheitä, laskelmoin väärin, valitsin vaikeampia polkuja, mutta selvisin pää pystyssä ja omilla jaloillani seisten. Enkä ehkä ole koskaan ollut yhtä ylpeä itsestäni kuin silloin, kun laskeuduin viime perjantaiaamuna junasta Mysoren asemalla rinkkoineni tukka pystyssä, selkä särkevänä ja kärsineen näköisenä. ’Mä selvisin!’”
Maria Hurmerinta
Vapaaehtoistyössä Intiassa kaudella 2012–13
International Cultural Youth Exchange -ohjelmassa (ICYE) työskennellään vapaaehtoisena 6 tai 12 kuukautta Aasiassa, Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa tai Oseaniassa. ICYE-vapaaehtoisena näet maailmaa ja pääset rakentamaan kulttuurien välistä ymmärrystä ruohojuuritasolla. Tutustu ja hae mukaan!