Ajatus vapaaehtoistyöstä oli muhinut päässäni jo kauan ennen abivuotta. Kirjoitusten lähestyessä tuntui, että nyt tai ei koskaan on alettava selvittää miten ja minne lähtisi. Muiden pitäessä eri aineiden lukupiirejä minä ja ystäväni Elsa tapasimme kirjastossa ja googletimme erilaisia mahdollisuuksia päästä vapaaehtoiseksi. Tässä vaiheessa Indonesia ei innostanut minua lainkaan. Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä maasta ja se tuntui olevan hirveän kaukana. Nyt olen kuitenkin onnellinen, että päädyimme juuri Indonesiaan.
Työpaikkamme sijaitsivat Keski-Jaavalla pienessä kaupungissa nimeltään Pati. Patin keskustasta ajettiin vielä puoli tuntia maaseudulle Winongiin, jossa minä ja Elsa asuimme.
Vapaaehtoistyötä koulussa ja päiväkodissa
Työnkuvaani kuului opettaa englantia Tarbiyatul Islamiyah -koulussa ja auttaa päiväkodissa. Koulu alkoi joka päivä seitsemältä aamurukouksella. Aamuisin vietin tunnin tai kaksi päiväkodin puolella, missä joskus harjoiteltiin kirjoittamista ja joskus askarreltiin tai tanssittiin. Aluksi pienet lapset pelkäsivät minua, monet eivät olleet koskaan ennen nähneet vaaleaa ihoa ja länsimaalaisille tyypillistä terävää nenää. Aika pian kuitenkin kaikki koulun lapset tottuivat minuun, ja aina oli joku kiipeämässä syliin, kun istuin lattialle.
”Ensimmäinen viikko sisälsi paljon uuden oppimista. Ensin järkytti kanojen läsnäolo kaikkialla: koulussa, kadulla, pihalla, välillä jopa sisällä.”
Ensimmäinen viikko sisälsi paljon uuden oppimista. Ensin järkytti kanojen läsnäolo kaikkialla: koulussa, kadulla, pihalla, välillä jopa sisällä. Myös rukousten määrä yllätti, vaikka olin ennen matkaan lähtöä lukenut islamista ja tiesin, että uskontoon kuuluu rukoilu viisi kertaa päivässä. Uskonnon läsnäolo kaikkialla oli kiinnostavaa. Suomessa kristinusko näkyy edelleen pyhäpäivinä, nimissä ja moraalissamme. Winongissa uskonto näkyi lähes jokaisessa puheenvuorossa, puhujan pyytäessä Jumalan siunausta sanomalleen sekä pukeutumisessa ja autojen tuulilaseissa lukevissa rukouksissa.
Tavallinen päiväni Winongin kylässä alkoi puoli kuudelta. Nousin, keräsin tarvikkeet suihkua varten ja lampsin keittiön läpi pesuhuoneeseen. Suihkun ottaminen toimi käytännössä niin, että kauhalla kauhottiin vesialtaasta jääkylmää vettä. Suihkun jälkeen oli aika syödä aamiaista, yleensä riisiä ja kalaa tai kasviksia. Aamiaisen jälkeen yritän vielä asetella hijabin eli hiukset ja kaulan peittävän huivin jotenkin järkevästi, mutta aina se ei tuntunut onnistuvan. Monessa koulussa vapaaehtoisen ei oleteta käyttävän huivia, mutta minun koulussani ainakin hiukset tuli peittää. Koin helpommaksi käyttää samanlaista huivia kuin paikalliset kuin viritellä hiuksia pipon alle. Huivin käyttö oli myös helppo tapa saada paikallisten kunnioitus: vaikka minulle ei ollut iso juttu käyttää huivia, he kokivat, että tosissani yritän tutustua heidän kulttuuriinsa.
Ystäviä opettajista
Majoituin isäntäperheessä, jossa ainoastaan isä puhui englantia. Kuitenkin ehdottomasti minulle läheisin oli perheen isoäiti, joka ei ymmärtänyt sanaakaan englantia. Hänen kanssaan paikkasin reikäisiä vaatteitani ja söin herkkuja. Indonesialaiset ovat hyvin huolehtivaisia ja varsinkin näin pienessä kylässä toisista pidettiin huolta. Sain monesti kyydin määränpäähäni joltain aivan tuntemattomalta, joka huomasi minun kävelevän tien reunassa (paikalliset eivät juuriakaan kävele), eikä opettajanhuoneessa koskaan tarvinnut olla nälkäisenä, sillä opettajat pitivät huolen, että minulla oli aina jotain syötävää.
Indonesialaiset ovat mielestäni hyvin iloisia ja ystävällisiä. Vaikka päiväkodin lapset olivat nuoria, heissäkin näkyi auttavaisuus. Jos käteni eivät olleet oikeassa asennossa rukousta varten tai en ymmärtänyt, miksi joku lapsista itkee, joku oli aina selittämässä minulle ja kertomassa mitä tehdä. Varsinkin lapset ovat hyvin kiinnostuneita vaaleaihoisista ihmisistä ja tulevat mielellään kertomaan ”wow miss hidung kamu besar!” mikä tarkoittaa: ”vau sinulla on suuri nenä”. Aluksi tämä oli tosi outoa, mutta suuri nenä ja vaalea iho ovat Indonesiassa kauneusihanteita. Kaupassa voi bongata ihonvaalennusvoiteita ja nenänvenyttäjiä.
”Oppilaat myös luottavat vapaaehtoiseen aivan eri tavalla kuin asuntolan valvojiin tai opettajiin. Elsan kanssa kuulimmekin aina kahdeksannen luokan tyttöjen uusimmat ihastukset ja ysiluokan poikien metkuista.”
Elsa työskenteli yläasteella, jonne oli noin kaksi kilometriä matkaa minun koulultani. Koulun asuntolassa asuvat oppilaat aloittivat joka ilta läksyjen teon kahdeksalta, ja kiertelimme usein Elsan kanssa auttamassa tai vain juttelemassa oppilaiden kanssa. Vaikka ala-asteen lapset olivat älyttömän suloisia, pystyi yläasteen oppilaiden kanssa käymään ihan eritasoista keskustelua. Oppilaat myös luottavat vapaaehtoiseen aivan eri tavalla kuin asuntolan valvojiin tai opettajiin. Elsan kanssa kuulimmekin aina kahdeksannen luokan tyttöjen uusimmat ihastukset ja ysiluokan poikien metkuista.
Puoli vuotta oli juuri sopiva aika päästä sisään paikalliseen kulttuurin ja ystävystyä opettajien kanssa, sitten pitikin jo lähteä. Ensimmäiset kuukaudet olivat vaikeita kulttuurishokin vuoksi ja silloin tuli monesti ajateltua: ”onneksi olen täällä vain kuusi kuukautta”. Lähdön lähestyessä puoli vuotta alkoi kuitenkin tuntua aivan liian lyhyeltä. Uskon kuitenkin, että tuo aika oli minulle juuri sopiva ja pidemmän ajan jälkeen olisi varmasti ollut vaikeampaa lähteä.
Monipuolinen maa
Indonesia on aivan uskomattoman monipuolinen maa. On temppeleitä, koralleja, tulivuoria, rantoja ja sademetsää. Puhumattakaan uskontojen kirjosta. Vapaaehtoisena opin paikallisesta kulttuurista aivan valtavasti. Ihan vain turistina matkustaessa olisi tietysti ehtinyt näkemään paljon enemmän ja vierailemaan useammalla saarella, mutta paikallisten arki olisi jäänyt näkemättä.
Puolessa vuodessa ehdimme käydä neljällä Indonesian tuhansista saarista. Jokaisella saarella on omat perinteensä ja suurimmalla osalla myös oma alkukantainen kielensä. Asuimme Jaavalla, ja kontrasti jo Jaavan ja Balin välillä on huima, vaikka saaret sijaitsevat aivan vierekkäin. Aivan idässä Papuan saarella asuu alkuperäisasukkaita, jotka käyvät heimosotaa ja elävät alasti, kun taas lännessä Sumatran kärjessä asuu erittäin tiukasti sharia-lakia seuraavia muslimeja. Näiden välissä on miljoonia erilaisia ihmisiä ja kohtaloita.
Eniten Indonesiasta kaipaan ystäviäni ja oppilaitani. Kaipaan myös aikaisin heräämistä, rukouskutsuja ja ihmisvilinää. Onneksi Indonesiasta jäi vielä tutkimatta paljon, joten kun joskus palaan sinne, on näkemättä vielä vaikka ja mitä.
Jenni Valtere
ICYE-vapaaehtoistyössä Indonesiassa 2014–15
International Cultural Youth Exchange -ohjelmassa (ICYE) työskennellään vapaaehtoisena 6 tai 12 kuukautta Aasiassa, Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa tai Oseaniassa. ICYE-vapaaehtoisena näet maailmaa ja pääset rakentamaan kulttuurien välistä ymmärrystä ruohojuuritasolla. Tutustu ja hae mukaan!