Vaikka omasta vapaaehtoiskokemuksestani on vierähtänyt jo tovi, viipyvät ajatukseni usein Nepalissa. Makoilen sängyssä, suljen silmäni ja muistelen nepalilaista arkeani: Sitä, kuinka aamulla herään saastepilvien ja älämölön keskeltä Kathmandussa. Iltapäivällä istun Pangan kylässä olkimatolla yhdeksänkymmentävuotiaan isoisoäidin kanssa, joka kertoo minulle tatuoiduista nilkoistaan newarin kielellä, jota osaan noin viiden lauseen verran. Illalla juhlitaan jatraa, festivaalia, varmaan jo kolmatta kertaa tälle kuulle.
Seuraavana päivänä hikoilen Terain alavilla mailla Etelä-Nepalissa metsästäessäni katseellani tiheän tummanvihreässä viidakossa lymyilevää tiikeriä. Viikonloppuna taas untuvatakkikaan ei tunnu riittävän, kun hytisen neljän kilometrin korkeudessa Himalajan vuoriston kahdeksankilometristen huippujen ympäröimänä.
Sellainen on Nepal. Noin kolmasosan Suomen pinta-alasta käsittävällä alueella asuu maastaan ylpeä kansa, joka puhuu yli sataa eri kieltä. Reilun puolen vuoden aikana ehdin vain oppia, kuinka vähän minä Nepalista vielä tiedänkään.
Uutta arkea koulussa ja kotona
Lukion viimeisenä vuonna päätin, että haluan ennen korkeakouluun jatkamista pitää taukoa koulunpenkkien kuluttamisesta. Siispä kevään lakkiaisten ja lokoisan kesäloman jälkeen pakkasinkin laukkuni ja matkustin Nepalin Kirtipuriin, jossa työskentelin apuopettajana Shree Vaishnavi Secondary Schoolissa.
Toimenkuvaani on kuului pääsääntöisesti englannintuntien pitäminen – niin yksin kuin paikallisen opettajan kanssa. Varsinaisen opettamisen lisäksi laadin myös tehtäviä ja kirjoitin pieniä englanninkielisiä tarinoita, joita pystyi hyödyntämään opetuksessa. Pääsinpä pariin otteeseen osallistumaan myös opettajainkoulutuksiin, joissa kerroin nepalilaisille opettajille Suomen koulujärjestelmästä.
”Nepalilaisen isäntäperheeni ansiosta pääsin sisälle tavalliseen paikalliseen arkeen.”
Opettamisen ja englannin kielen kiemuroiden lisäksi järjestin oppilaille myös kaikkea muuta mukavaa, kuten piirrustustunteja, tyttöjen jalkapalloharjoituksia tai erilaisia teemapäiviä.
Vapaaehtoistyöjaksoni aikana majoituin isäntäperheestä, josta tuli minulle hyvin läheinen: olemme yhä yhteydessä viikoittain. Ajattelenkin, että minulla on nyt kaksi perhettä: yksi Suomessa, yksi Nepalissa. Olen nepalilaiselle perheelleni hyvin kiitollinen: heidän ansiostaan pääsin sisälle tavalliseen paikalliseen arkeen ja uskonkin, että olisi ollut hyvin erilainen mikäli olisin majoittunut asuntolassa tai vapaaehtoistyöpaikan yhteydessä.
Maisemanvaihto opettaa enemmän kuin uskoisi
Vaikka kokemukseni Nepalissa oli vaikuttavampi kuin olisin uskaltanut toivoakaan, muistan, kuinka noin viikko ennen Nepaliin lähtöä koin oloni hyvin epävarmaksi. Mitä hyötyä minusta, kouluttamattomasta nuoresta, voi olla täysin erilaisessa kulttuurissa toisella puolella maapalloa? Enkö minä ole heille vain taakka?
Vaan onneksi lähdin, epäilyistä huolimatta. Nyt kokemusta viisaampana voin sanoa, ettei vapaaehtoistyö ole hukkaan heitettyä aikaa, ei vapaaehtoisen, isäntäperheen kuin vapaaehtoistyöpaikankaan puolesta.
Toki töissä oli niitäkin päiviä, kun oppitunnit menivät pelkäksi säheltämiseksi. Tuolloin teki mieli vain painua kotiin peiton alle nukkumaan. Ei huvittanut mennä kouluun, ei huvittanut yrittää puhua nepalia, teki mieli äidin jauhelihamakaronilaatikkoa, halusi skypettää suomalaisille kavereille, mutta sähköt ovat poikki eikä nettiin pääse. Se fakta, että oli ainoa länsimaalainen lähimaillakaan, tuntuu yhtäkkiä siunauksen sijaan kiroukselta.
Mutta niitä päiviähän nyt tulee aina, kaikille ja kaikkialla. Masentaa, mutta masennunpa sentään Nepalissa, argumentoin itselleni tuollaisina päivinä. Ne päivät ovat ohimeneviä – eikä pian enää muistakaan, että miltä sellainen masennus ja koti-ikävä tuntuvat.
Vaikka voin hyvällä omallatunnolla sanoa olleeni hyödyksi vapaaehtoistyöpaikassani, suurin ja merkittävin positiivinen muutos tapahtui kuitenkin minussa itsessäni. Vaikka olen edelleen pohjimmiltani sama ihminen eikä Suomeen palannut mikään boddhisattva, sytytti kokemus päässäni parikin uutta lamppua ja laajensi näkökenttääni ainakin yhdeksänkymmentä astetta. Positiivinen ajattelu ja kärsivällisyyteni ovat kehittyneet, ja olen oppinut, kuinka suhteellisia termejä vaikkapa köyhyys ja viisaus ovat. Ennen kaikkea olen oivaltanut, että kehitysmailla olisi meille länsimaalaisille niin paljon annettavaa eikä vain toisinpäin. Henkisen kasvun lisäksi opin myös monia konkreettisia taitoja – puhumaan kohtuullista nepalia sekä jonkun verran newaria, hindiä ja tamangia, kokkaamaan nepalilaista ruokaa, puimaan riisiä, lypsämään vuohia, tekemään olkimattoja ja vaikka mitä muuta.
Tuleville Nepaliin (tai muualle maailmaan) lähtijöille haluan vain sanoa, että menkää. Vuosi tai puolikas vieraassa kulttuurissa tulee antamaan jotain sellaista, jota on mahdotonta saavuttaa muuten kuin lähtemällä.
Roosa Kontiokari
Vapaaehtoistyössä Nepalissa kaudella 2014–15
International Cultural Youth Exchange -ohjelmassa (ICYE) työskennellään vapaaehtoisena 6 tai 12 kuukautta Aasiassa, Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa tai Oseaniassa. ICYE-vapaaehtoisena näet maailmaa ja pääset rakentamaan kulttuurien välistä ymmärrystä ruohojuuritasolla. Tutustu ja hae mukaan!