Vapaaehtoisen päivä Hanoissa

Herätyskelloni pirahtaa soimaan 6.45. “Suomessa on vasta aamuyö”, ajattelen unisena. Hanoi on kuitenkin jo herännyt, kadulta kuuluu liikenteen melua, autojen torvien tööttäyksiä, huutoja ja puhetta. Vietnamissa kaikki heräävät pirteinä kukonlaulun aikaan (kirjaimellisesti!), mutta vaikka olenkin viettänyt jo lähes kolme kuukautta täällä olen yhtä aamu-uninen kuin aikaisemmin.

Huonetoverini ovat vielä unessa, joten yritän hiipiä ulos mahdollisimman hiljaa. Asumme vapaaehtoisille tarkoitetussa asuntolassa, ja jaan huoneeni kolmen muun pitkäaikaisen vapaaehtoistyöntekijän kanssa. Yhteensä talossa asuu 20–30 vapaaehtoista, toiset viipyvät vain muutaman viikon, osa viettää koko vuoden Hanoissa. Meidän huoneemme sijaitsee viidennessä kerroksessa. Siinä on omat hyvät ja huonot puolensa: toisaalta emme häiriinny oleskeluhuoneesta kantautuvasta melusta, toisaalta 5. kerrokseen kiipeäminen monta kertaa päivässä on ajoittain uuvuttavaa.

Alakerran oleskelutilassa ei ole vielä ketään, olen yleensä aina ensimmäinen töihinlähtijä. Sytytän valot keittiöön, suljen silmäni ja lasken hitaasti viiteen. Aloitin tämän rituaalin, kun yhtenä aamuna vielä unenpöpperössä kömmin keittiöön ja yllätin kolme (isoa) rottaa kipittelemässä pöydällä. Olen päätynyt tähän uuteen järjestelyyn ihan vain omaa mielenterveyttäni säästääkseni ja olen toistaiseksi välttynyt tapaamasta rottia enää uudelleen. Torakat sen sijaan eivät paljon minun läsnäolostani välitä, joten niiden kiipeilyyn astiakaapissa olen joutunut tottumaan.

Aamupalan jälkeen nappaan polkupyöräni ja sukellan aamuruuhkaan. Autot, skootterit, bussit, polkupyörät, ihmiset ja joskus eläimetkin pyrkivät eteenpäin ruuhkaista tietä. Ensikertalaisen silmin liikenne vaikuttaa kaoottiselta, mutta vietettyäni täällä jo useamman kuukauden olen oppinut kolme tärkeintä liikeneesääntöä: 1) väistä isompaa ajoneuvoa, 2) pysy liikkeessä ja 3) huolehdi vain itsestäsi.

Toistaiseksi olen selvinnyt varsin mukavasti seitsemän kilometrin työmatkastani pyörällä ja olen jopa alkanut nauttia tästä mahdollisuudesta viettää hetki aikaa yksin, omia asioitani mietiskellen.

Aamupäivällä kokkausta

Työpaikkani on nimeltään Friendship Village. Se on “kylä”, joka tarjoaa asunnon, ruoan ja koulutuksen lapislle, jotka ovat synnynnäisesti vammautuneet. Työskentelen luokassa 2. Opettajani Miss Ha puhuu englantia melko hyvin, joten siinä suhteessa olen erittäin onnellisessa asemassa muihin vapaaehtoisiin verrattuna. Lisäksi hänestä on näiden kuukausien aikana tullut minulle enemmän ystävä kuin työkaveri, joten työnteko hänen kanssaan on todella mukavaa.

Tänään menen kuitenkin auttamaan “käytännön taitojen” luokkaan oppilaita, koska Miss Thao on pyytänyt minua avukseen aamupäiväksi. Aamupäivisin lapset opettelevat kokkaamaan. Lapset rakastavat kokkaamista (ja varsinkin ruuan syömistä jälkikäteen). Minun tehtäväni on lähinnä pitää järjestystä yllä ja keksiä kaikille jotakin tekemistä. Yleensä minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä olemme valmistamassa, mutta onneksi lapset tietävät mitä tehdä.

Tunnin jälkeen siivoamme luokan. Olen melko käytännöllinen ihminen ja minulle tuottaa kovasti vaikeuksia olla osallistumatta tiskaamis- tai siivousoperaatioon. Mis Thao kuitenkin haluaa, että lapset tekevät kaiken itse, koska heidän tulee oppia käytännön taitoja tulevaisuutta varten.

Matematiikkaa ja Ti-Ti Nalle -muistipeliä

Lounastauolla minä ja muut vapaaehtoiset kokoonnumme ruokasaliin syömään. Minä ja toinen pitkäaikainen vapaaehtoinen Tom olemme lupautuneet opettamaan henkilökunnalle englantia kolme kertaa viikossa lounastauolla. Oppilaamme eivät ole ihan aloittelijoita, joten tuntien suunnittelu ja pitäminen on osoittautunut minulle melko haastavaksi. Onneksi Tom on kotoisin Englannista, ja suunnittelemme ja pidämme tunnit yleensä yhdessä, joten toistaiseksi kaikki on sujunut varsin mukavasti.

”Lounastauolla minä ja muut vapaaehtoiset kokoonnumme ruokasaliin syömään. Minä ja toinen pitkäaikainen vapaaehtoinen Tom olemme lupautuneet opettamaan henkilökunnalle englantia kolme kertaa viikossa lounastauolla.”

Oppilaamme ovat kaikki todella mukavia, ja välillä tunnit menevät yleiseksi keskusteluksi. Kaikki oppilaamme ovat kuitenkin todella motivoituneita ja innokkaita, joten vaikka opettaminen ei minun kutsumustyöni olekaan, nautin silti siitä, että tiedän oppilaiden todella arvostavan opetustamme.

Iltapäivällä opetamme luokassa matematiikkaa. Suurin osa ajasta menee tehtävien kirjoittamiseen oppilaiden vihkoihin. Yritän myös (yleensä tuloksetta) komentaa oppilaita istumaan paikoillaan ja olemaan heittelmättä toisiaan pyyhekumeilla ja liituväreillä. Aluksi luulin, että ongelma on kielitaitoni puute, ja että lapset eivät ymmärtäneet käskyjäni, mutta nyt opittuani vietnamiksi tärkeitä lauseita (“Istu alas, Tee tämä tehtävä, Älä tee sitä! Pyydä anteeksi”) olen käsittänyt, että kielellä ei ole väliä vaan äänensdävy ratkaisee. Niinpä englanninkieliset käskynikin ovat alkaneet (ajoittain) mennä perille.

Viimeinen tunti on lapsilla yleensä vapaata aikaa. Minut raahataan heti pelaamaan suuren suosion saavuttanutta tuliaistani Suomesta: Ti-Ti Nalle -muistipeliä. Eräs lapsista yrittää saada minut samanaikaisesti kokoamaan kanssaan palapeliä. Opettaja laittaa musiikkia soimaan tietokoneelta, ja yhtäkkiä luokka on täynnä hälyä ja ääntä. Tunnin lopuksi harjottelemme vielä muutaman kerran pää-olkapää-polvet-varpaat-koreografiaa lasten kanssa. Tarkoitus on esittää se naistenpäivän juhlassa, ja minulla on ollut hauskaa ideoidessani uusia liikkeitä koreografiaan. Lapset alkavat osata sen jo aika hyvin!

Koulupäivän päätteeksi jään auttamaan vielä Miss Hata puutarhatöissä. Friendship Villagen alueella on runsaasti tilaa erilaisille istutuksille, ja jokaisella opettajalla on myös oma pieni kasvimaa, jossa he voivat viljellä kasveja omaan käyttöönsä. Minusta on mukavaa jäädä työpäivän päätteeksi juttelemaan Miss Han kanssa, ja kasvimaan kitkeminen hoituu samalla kätevästi.

Kotiin auringon laskiessa

Pyöräilen kotiin auringon laskiessa ja ostan matkalla tutulta rouvalta eksoottisia hedelmiä. Rakastan hedelmiä ja täältä on helppo ostaa edullisesti niistä mitä eksoottisimpia. Ainoa ongelma on, että aina en tiedä kuinka ne tulisi syödä.

Kotona päivällinen on jo valmis, mutta vastustan vielä ruoan houkutusta ja suuntaan joogatunnille vastapäiseen taloon. Suomessa jooga kuului ainoastaan satunnaisesti harrastuksiini, mutta täällä olen löytänyt sen ihan uudella tavalla. Kävisin mieluusti vaikka päivittäin joogatunneilla, jos vain aikatauluni antaisi periksi.

Joogatunnilla kaikki jo tuntevat minut ja uteliaiden katseiden sijaan saan vastaani iloisia käden huiskautuksia ja tervehdyksiä. Tunnin jälkeen jään vielä juttelemaan joogaopettajani kanssa. Hänen tyttärensä opiskelee Suomessa, joten hän on erityisen kiinnostuut kuulemaan asioita Suomesta ja kertomaan minulle myös tyttärensä opiskeluista.

Illalla valmistelemme vielä Tomin kanssa seuraavan päivän englannin tuntia. Lisäksi suunnittelemme muiden vapaaehtoisten kanssa seuraavan viikonlopun reissua. Sitten kapuan huoneeseeni.

Suomalaisena kaipaan ajoittain omaa rauhaa ja joskus on uuvuttavaa, kun talosta ei tahdo löytyä paikkaa, jossa saisi viettää hetken yksin, vain itsensä kanssa. Toisaalta varmasti suurin syy siihen, etten ole vielä juurikaan potenut koti-ikävää on se, että olen jatkuvasti ystävieni ympäröimänä. Jos jokin asia mietityttää, harmittaa tai surettaa, aina löytyy joku, joka jaksaa kuunnella.

Vaikka kaikki talomme asukkaat ovat kotoisin muualta kuin Vietnamista, elämme silti vietnamilaiseen tapaan yhteisöllisesti. Vaihdamme vielä päivän kuulumiset huonetoverieni kanssa ennnen kuin hiljaisuus laskeutuu huoneeseemme ja vaivun uneen öiseltä kadulta kantautuvia ääniä kuunnellen.

Pauliina Myöhänen
Vapaaehtoistyössä Vietnamissa 2014–15

International Cultural Youth Exchange -ohjelmassa (ICYE) työskennellään vapaaehtoisena 6 tai 12 kuukautta Aasiassa, Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa tai Oseaniassa. ICYE-vapaaehtoisena näet maailmaa ja pääset rakentamaan kulttuurien välistä ymmärrystä ruohojuuritasolla. Tutustu ja hae mukaan!