Alkusanat 4–5
Talkoohenkeä Pokrovassa 6–8
Teresa-kodin vaihtoehtojoulu 9–11
Vapaaehtoisuus – toisenlainen tapa toimia 12–15
Anti-depression Camp 16–19
Sananlaskuja ja runoutta 20
Uutiset 21
Kutsu/Invitation 22
Infokalenteri 23
Tekijä: mariko
Lue myös
Newsletter 2/2004
Toimittajan alkusanat – Editor’s Forewords 2
Uutisia 3
Kirjeitä Suomesta – Letters from Finland 8
Ecuadoria on mahdotonta mahduttaa pähkinänkuoreen 8
Kirjeitä maailmalta – Letters from around the World 10
EVS-vapaaehtoisena Islannissa 10
Tapahtumakalenteri 10
Lue myös
Harjoittele kieliä Maailmanvaihdon kielikahvilassa syksyllä
Haluaisitko harjoitella puhumista espanjaksi tai suomeksi rennossa ilmapiirissä? Oletko...
Joulukuussa Liettuaan vapaaehtoiseksi koulutuskeskus Šiloon (DL 31.8.)
Kiehtooko sinua oppimisen maailma? Haluaisitko perehtyä myös kehitysvammaisten lasten ja...
Newsletter 1/2004
Lue lehti / Read the magazine (issuu.com)
Kutsu vuosikokouksesn 3
Uutisia 4
Kirjeitä Suomesta – Letters from Finland 6–7
Finland’s Winter Time 6
This is What I Like about Finland 6
ICYE Mid-year Camp 2004 7
Kirjeitä maailmalta – Letters from around the World 8–11
EVS-vapaaehtoisena Italiassa 8
Kuulumisia Volgan mutkasta 9
Talviaikaa! 9
Kesäinen Maputo 10
Tapahtumakalenteri 11
Newsletter 1/2004
Lue myös
Saharan toisella puolen
Mitä sinulle tulee ensimmäisenä mieleen, kun joku mainitsee Nigerian? Sähköpostihuijaukset, korruptio, Boko Haram -terroristijärjestö? Kun kerroin Suomessa lähteväni Nigerian suurimpaan kaupunkiin Lagosiin vapaaehtoistyöhön, jotkut tuttavani ihastelivat, toiset varoittelivat terrorismista ja kidnappauksista. On pakko myöntää, että lähtiessäni Nigeriaan, itsellänikin oli omat ennakkoluuloni. Kuvittelin kohtaavani kehitysmaan, joka olisi kehityksessään vuosikymmeniä Eurooppaa jäljessä. Odotin näkeväni köyhyyttä ja kurjuutta, olin jopa varautunut turvallisuusriskeihin.
Lagos kuitenkin yllätti minut täysin. En kohdannut terroristeja eikä elämä nyt tuntunut järin turvattomaltakaan, joskaan arki Lagosin kaltaisessa suurkaupungissa ei tietenkään ollut täysin vailla haasteita. Takapajuisen kehitysmaan sijaan kohtasin hämmentävän suurkaupungin, jossa mielikuviemme Afrikka sekoittuu modernin suurkaupungin sykkeeseen. Lagos on noin 21 miljoonan asukkaan suurkaupunki, joka on väkiluvultaan paitsi Afrikan suurin, myös maailman neljänneksi suurin kaupunki. Kyseessä on todellinen megakaupunki, jonka mittaluokkaa on vaikea käsittää, ennen kuin sen näkee ja kokee itse.
Afrikkalainen metropoli
Lagosissa uusi ja vanha sekoittuvat toisinaan hämmentävällä tavalla. Lagos on tunnettu kaoottisesta liikenteestään, jossa liikennesääntöjä ei kukaan jaksa noudattaa ja mikä tahansa menopeli käy, kunhan sillä vain pääsee eteenpäin. Julkisen liikenteen bussit, “danfot”, ovat keltaisiksi maalattuja vanhoja pakuja, joiden takaosaan on asennettu penkit ja jonne tarvittaessa mahtuu yli kaksikymmentä matkustajaa. Rahastajat tapaavat roikkua bussin sivuoven ulkopuolella huutaen ilmoille bussin määränpäätä valmiina ottamaan kyytiin kenet tahansa halukkaan mistä kadunkulmasta tahansa. Bussiaikatauluja ei tunneta.
Katumyyjät, streethawkers, puolestaan kulkevat ruuhkassa seisovien autojen välissä myyden kaikkea mahdollista aina plantainsipseistä Nigerian lippuihin ja pussilakanoihin. Baareissa soi afrikkalainen r’n’b, yleensä Wizkid, Olamide tai Burna Boy. Moskeijat kutsuvat rukouksiin tasaisin väliajoin, ja rukouskutsut sekoittuvat liikenteen meteliin samaan aikaan, kun läheisen bensa-aseman piha täyttyy rukoilijoista. Kirkoissa järjestetään jumalanpalveluksia joka päivä, toisinaan myös öisin ja keskellä viikkoa. Pienet kioskit, mallamit, myyvät joka kadunkulmassa kaikkea prepaid- liittymien puheajasta aina pyykinpesuaineeseen ja makeisiin.
Kaupungissa asuu niin paljon ihmisiä, että välillä sitä on vaikea edes käsittää. Kaupungin mittakaavaa tosin alkaa pikkuhiljaa hahmottaa, kun istuu hellepäivänä siinä Lagosin kuuluisassa liikenneruuhkassa ja normaalisti 30 minuuttia kestävään matkaan kuluukin sellaiset rattoisat kolme tuntia. Liikenteen sekavuuden lisäksi Lagosista puuttuu perusinfrastruktuuri, sillä esimerkiksi viemärijärjestelmää ei käytännössä ole ja jätehuoltojärjestelmä on puolestaan melko olematon. Jokainen voi vaan kuvitella, millaista tämä on yhdistettynä valtavaan, 21 miljoonan asukasmäärään. Lopputulos on väistämättäkin melko kaoottinen.
Toisaalta kaoottisuus ja puutteellinen infrastruktuuri eivät ole koko kuva, vaikka se ensisilmäyksellä siltä näyttäisikin. Lagosiin heijastuu vahvasti koko Afrikan mantereen viime vuosien huikea talouskasvu. Yhä useampi lagosilainen omistaa halvan älypuhelimen. Teleyhtiöt tarjoavat edullista mobiilidataa ja kaikki käyttävät Whatsappia ja Facebookia ja Snapchatia – ihan niin kuin Suomessakin. Halutessaan voi viettää päivänsä isossa ostoskeskuksessa, nauttia lattensa terassilla ja melkein unohtaa elävänsä Länsi-Afrikassa. Uusia ostoskeskuksia ja elokuvateattereita jatkuvasti lisää ja KFC-ravintoloita löytyy yhä useammalta nurkalta. Mobiilipalvelut yleistyvät koko ajan ja kotiovelleen voi halutessaan tilata ruokaa tai jopa Uberin.
”Lagosiin heijastuu vahvasti koko Afrikan mantereen viime vuosien huikea talouskasvu. Yhä useampi lagosilainen omistaa halvan älypuhelimen. Teleyhtiöt tarjoavat edullista mobiilidataa ja kaikki käyttävät Whatsappia ja Facebookia ja Snapchatia – ihan niin kuin Suomessakin.”
Vietin itse Lagosissa puolisen vuotta. Työskentelin Action Health Incorporated -nimiselle järjestölle (AHI), joka pyrkii edistämään nuorten seksuaalivalistusta sekä nuorten naisten oikeuksia Nigeriassa. Tämän lisäksi työskentelin myös Nigerian Punaiselle Ristille, jossa autoin monesti erityyppisissä hallinnollisissa tehtävissä esimerkiksi päivittäen järjestön jäsenrekisteriä. Toisinaan avustin erilaisissa koulutuksissa ja jotkut päivät taas vietin Punaisen Ristin ylläpitämässä orpokodissa auttaen henkilökuntaa hyvin arkisissa askareissa. Vapaaehtoistyöni AHI:lla puolestaan koostui pitkälti erilaisissa tutkimusprojekteissa avustamisesta ja raporttien kirjoittelusta. Työni ei kuitenkaan ollut vain toimistossa istumista: koskaan ei aamulla tiennyt, milloin olisi edessä kenttäpäivä. Kenttätyö erityisesti AHI:lla sisälsi kouluvierailuja, koulutuksia sekä matalan kynnyksen terveysasemien järjestämistä Lagosin slummeissa. Lagosin slummit lukeutuvat Afrikan suurimpiin ja jo pelkästään niiden näkeminen antoi perspektiiviä urbanisoitumisen haasteisiin kehitysmaissa. Vapaaehtoistyö kokonaisuudessaan tarjosi uusia näkökulmia kaoottiseen suurkaupunkiin ja auttoi ymmärtämään nigerialaista yhteiskuntaa syvemmin.
Erilaista arkea
Asuin vapaaehtoistyöjaksoni ajan nigerialaisessa perheessä, johon kuului hostvanhempien lisäksi kaksi poikaa: kymmenvuotias Bolu ja 16-vuotias Tope. Elämä nigerialaisperheessä oli railakasta ja “täynnä elämää” ja se tarkoitti myös syväsukellusta nigerialaiseen kulttuuriin. Pääsin osallistumaan erilaisiin juhliin ja tapahtumiin lähes viikoittain. Arkeni muovautui nopeasti nigerialaiseen elämänmenoon sopivaksi ja se oli monessakin mielessä hyvin kaukana suomalaisesta arjesta. Oli sopeuduttava aivan toisenlaiseen elämäntyyliin, jossa monet Suomessa itsestään selvät arjen perusmukavuudet puuttuivat.
Jos toisinaan joutuikin joustamaan elintasossaan, vahva yhteisöllisyys tuntui korvaavan sen täysin mitoin. Jos kotona ei ollut sähköä, aina saattoi lähteä naapuriin hostperheeni kotiseurakuntaan, Yaban baptistikirkkoon, jossa koko perheen puhelimet, tabletit ja tietokone voitiin ladata jumalanpalvelusten aikana. Pahimman sähkö- ja polttoainepulan aikana kirjoitin jopa 30-sivuisen kandidaatintutkielmani juurikin tuon baptistikirkon penkkejä kuluttaen jumalanpalvelusten aikana afrikkalaisrytmien ja gospelin soidessa ympärilläni. Kaiken Lagosille tyypillisen kaaoksen keskellä nigerialaisten rento ja huoleton elämänasenne oli tarttuvaa – asioille oppi nauramaan ja monet kommellukset ohittamaan olkapäitä kohauttaen. Elämä Nigeriassa oli erilaista, muttei koskaan tylsää tai yksinäistä. Toisinaan tuntuikin kuin olisin asunut Nigeriassa vuosia puolen vuoden sijaan, niin kokonaisvaltainen ja intensiivinen kokemus tuo ajanjakso oli.
Vapaaehtoistyöjaksoni opetti minulle valtavasti. Oma maailmankuvani muuttui väistämättä, kun globaalit kehityskysymykset tulivat vastaan, eivät oppikirjoissa vaan normaalissa arjessani, ihan joka päivä. Vapaaehtoistyöni kautta pääsin näkemään yhteiskunnan monet kasvot ja opin elämään vieraassa kulttuurissa. Tämä muutti käsitystäni paitsi Nigeriasta myös koko Afrikasta. Aiemmin liitin mielessäni Afrikkaan ainoastaan köyhyyden, korruption, poliittisen epävakauden sekä infrastruktuuriin ja terveyteen liittyvät haasteet. Nigeria opetti minut paitsi ymmärtämään paremmin näiden haasteiden syitä ja taustoja, myös näkemään yhteiskunnassa haasteiden lisäksi myös mahdollisuuksia. Nigeria ja koko Afrikka ovat muuttumassa uskomattomalla vauhdilla ja yhtenä Afrikan talouden keskuksista Lagos on paikka, missä tämän muutoksen voi todella myös havaita. Nykypäivän Afrikka on muuttumassa ja Lagosissa voi jo nähdä häivähdyksen siitä, millaiseksi tuon maanosan tulevaisuus vielä kehittyykään. Olen iloinen siitä, että lähdin Nigeriaan ja kykenin muuttamaan omia ennakkoluulojani ja maailmankuvaani sekä opin ymmärtämään tuota itselleni aiemmin vierasta kulttuuria.
Iina Hiironen
ICYE-vapaaehtoistyössä kaudella 2015–16
Lue myös
Merkityksellisiä kohtaamisia ja ystävyyksiä elämään – vapaaehtoisena Japanissa
Olen Juhani ja matkani Maailmanvaihdossa alkoi yli kymmenen vuotta sitten....
Seikkailuja nousevan auringon maassa
Aloitin seikkailuni nousevan auringon maassa helmikuun viimeisenä päivänä. Noin kahden viikon tutustumisjakson jälkeen jätin Tokion taakseni ja suuntasin Kusatsuun, lähelle Kiotoa, ensimmäiseen vapaaehtoistyöpaikkaani eli lastentarha Tenki-muraan.
Leikkejä sisällä ja ulkona
Tenki-murassa pääsin leikkimään lasten kanssa niin sisällä kuin ulkona, ja joka päivä matkustimme lastentarhan bussilla lähialueille lounastamaan. Samalla tutustuin uusiin ja kauniisiin paikkoihin, kuten puistoihin ja Japanin suurimpaan järveen, Biwaan.
Asuin aluksi yksin, mikä ei helpottanut jo valmiiksi yksinäistä oloani uudessa kaupungissa. Tarkoituksena oli alun perinkin, että työskentelisin Japanissa kahdessa eri vapaaehtoistyöpaikassa, mutta mm. yksin asumisen takia kysyin noin puolentoista kuukauden vierähdettyä Japanin ICYEltä, kävisikö vaihto toiseen työpaikkaan aluksi kaavailtua nopeammin ja kyllähän se kävi.
Niinpä vapaaehtoistyöpaikkani vaihtui ja muutin isäntäperheeseen Kasugaihin, Nagoyan kupeessa sijaitsevaan kaupunkiin. Oloni helpottui huomattavasti, sillä enää ei tarvinnut olla yksin. Isäntäperheeni oli suuri ja lämminhenkinen, vaikka kielimuurin takia kommunikointi ei yltänyt sille tasolle, jolle toivoin.
Uusia juhlapäiviä
Uusi vapaaehtoistyöpaikkani oli lastentarha nimeltä Taiyo youchien. Siellä työskentelyä helpotti se, että – toisin kuin aiemmassa työpaikassani – melkein kaikki henkilökunnasta osasivat englantia enemmän tai vähemmän. Lisäksi tarhassamme työskenteli kaksi amerikkalaista englanninopettajaa, joten asioista oli helppo keskustella englanniksi.
Taiyo youchienissa pääsin kokemaan muutamia erikoisia juhlapäiviä, joita vietetään vain Japanissa. Yksi näistä oli Golden Week eli kultainen viikko, jolloin juhlittiin mm. lasten päivää, vehreyden päivää sekä keisarin syntymäpäivää. Lisäksi aivan uutena juhlapäivänä minulle oli Tanabata-päivä, joka liittyy tähtiin ja kuukalenteriin. Tanabata-päivänä juhlitaan Vega ja Altair tähtien kohtaamista linnunradan samalla puolella. Tällöin bambupuita koristellaan avaruuteen liittyvillä koristeilla.
”Taiyo youchienissa pääsin kokemaan muutamia erikoisia juhlapäiviä, joita vietetään vain Japanissa.”
Loppujen lopuksi kuusi kuukauttani Japanissa olivat todella antoisia: sain uusia kokemuksia ja kielitaitoni kehittyi. Lisäksi tapasin monia uusia ihmisiä, joihin olen pitänyt yhteyttä Suomeen paluuni jälkeenkin. Onneksi nyt on tuttuja, joiden luona voin vierailla seuraavalla kerralla, kun Japaniin eksyn.
Juhani Kabanen
ICYE-vapaaehtoistyössä Japanissa 2014
International Cultural Youth Exchange -ohjelmassa (ICYE) työskennellään vapaaehtoisena 6 tai 12 kuukautta Aasiassa, Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa tai Oseaniassa. ICYE-vapaaehtoisena näet maailmaa ja pääset rakentamaan kulttuurien välistä ymmärrystä ruohojuuritasolla. Tutustu ja hae mukaan!
Lue myös
Merkityksellisiä kohtaamisia ja ystävyyksiä elämään – vapaaehtoisena Japanissa
Olen Juhani ja matkani Maailmanvaihdossa alkoi yli kymmenen vuotta sitten....
Lämpöä, skoottereita ja ystävällisiä ihmisiä
On lokakuun loppu ja puolen vuoden mittainen vapaaehtoisjaksoni Taiwanissa lähestyy puoltaväliä. Nytkö jo? Todella, aika lentää siivillä.
Tuntuu kuin juuri olisin astunut ulos Kaoshiungin lentokentän ovista ja törmännyt huumaavaan kuumuuteen. Saapuessani Taiwaniin lämpötila oli noin 35 astetta ja kosteutta ilmassa kuin suihkukaapissa kuuman suihkun jälkeen. Säätiedote näytti lämpötilaksi 35 astetta, tuntuu 45.
Ensimmäiset tapaamani ihmiset eivät puhuneet lainkaan englantia. Autossa oli kuitenkin ilmastointi ja ihmiset hymyilivät ystävällisesti vaikkeivat puhettani ymmärtäneetkään. Matkalla aloitusleirille näin satoja skoottereita.
Kiinan kielen alkeita ja herkullista ruokaa
Aloitusleirillä sain mahdollisuuden tutustua muihin Taiwaniin saapuneisiin vapaaehtoisiin sekä mahtavaan taiwanilaisten vapaaehtoisten tiimiin, joka vastasi ohjelmasta vapaa-ajalla. Leirillä tutustuimme kiinan kielen alkeisiin ja harjoittelimme ääntämistä.
Tutustuimme myös kulttuuriin ja pidimme hauskaa. Tutustuimme esimerkiksi paikallisiin nähtävyyksiin, kävimme rannalla ja keilaamassa sekä maistelimme yömarketissa paikallisia herkkuja kuten osterimunakasta ja kananjalkoja. Viimeisenä iltana menimme koko porukalla bilettämään paikalliseen yökerhoon.
Leiriporukka muodostaa edelleen suurimman osan ystävistäni ja heidän kauttaan olen myös tutustunut moniin uusiin ihmisiin. Ystäviä ja tuttuja ja tutuntuttuja on kertynyt mukavasti. Joka illalle löytyy varmasti joku, jonka kanssa viettää aikaa.
Aloitusleirin jälkeen edessä oli muutto isäntäperheeseen sekä vapaaehtoistöiden aloittaminen. Toisin sanoen sopeutuminen normaaliin arkeen alkoi. Olo oli hieman haikea vauhdikkaan aloitusleirin loppuessa. Tylsäksi ei kuitenkaan arkeakaan voi kutsua.
”Olo oli hieman haikea vauhdikkaan aloitusleirin loppuessa. Tylsäksi ei kuitenkaan arkeakaan voi kutsua.”
Isäntäperheeseeni kuuluu isä, äiti, kaksi poikaa (17 ja 22 vuotta), 21-vuotias tytär sekä kissa Zizi. Vanhempi pojista opiskelee toisella paikkakunnalla, joten olen nähnyt hänet vain kolme kertaa. Tytär taas on vaihdossa Englannissa, joten häntä en ole edes tavannut.
Isäntäperheessäni on asunut neljä muuta vapaaehtoista ennen minua ja arki heidän kanssaan on mutkatonta. Saan mennä ja tulla milloin haluan ja apua löytyy aina tarvittaessa. Host-äitini kokkaa herkullista ruokaa ja tuo joka aamu leipomosta herkkuja aamupalaksi. Muutenkin ruoka Taiwanissa on herkullista, eikä kilojen kertymiseltä ole päässyt välttymään.
Isäntäperheeni kanssa olen myös päässyt viettämään erilaisia juhlia, kuten Moon Festivalia ja tuttavan isoja 80-vuotisjuhlia. Ensi kuussa on vuorossa jonkin tuttavan häät.
Tiistaisin jumppaa, keskiviikkoisin kaupungille
Vapaaehtoistyöpaikkani on St. Theresa Opportunity Center. Se on eräänlainen päivähoitopaikka ja koulu kehitysvammaisille lapsille ja aikuisille. Keskuksella on myös asuntoloita, joissa osa aikuisista asuu. Keskus sijaitsee maaseudulla ja työmatkani kestää tunnin suuntaansa koulun omalla bussilla. Pitkä työmatka ei haittaa, sillä sen voi aina käyttää nukkumiseen tai kiinan opiskeluun.
Olen tähän mennessä toiminut avustajana eräässä kuuden kehitysvammaisen aikuisen ryhmässä. Toimenkuvaani on kuulunut oppilaiden avustaminen päivittäisissä askareissa kuten ulkoilussa, syömisessä, liikuntatunneilla ja töiden tekemisessä. Ryhmäni oppilaat purkittavat työkseen helmiä ja pussittavat teetä. Valvomista tässä hommassa riittää, sillä kaikki eivät aina ymmärrä työn ideaa tai ovat hieman liiankin innokkaita, jolloin työnteosta ei tule mitään ja teet ja helmet lentävät ympäri huonetta.
”Parasta työpaikassani on sen positiivinen ilmapiiri ja kuinka kaikista oppilaista pidetään huolta yksilöllisesti.”
Tiistaiaamupäivä on jumppapäivä ja keskiviikkoisin käydään kaupungilla asioimassa, puistossa tai hammaslääkärissä. Kaikki pääsevät mukaan, vaikka kulku onkin usein aika hidasta. Iltapäivisin oppilaat laulavat karaokea, tanssivat, piirtävät tai katsovat elokuvia.
Työpaikallani on aiemminkin ollut vapaaehtoisia ICYE:n kautta ja siellä ollaan hyvin joustavia vapaaehtoisten kanssa. Saan esimerkiksi itse päättää, missä ryhmässä työskentelenm ja vapaata matkustamiseen saan pyydettäessä.
Parasta työpaikassani on kuitenkin sen positiivinen ilmapiiri ja kuinka kaikista oppilaista pidetään huolta yksilöllisesti. Monella muulla paikalla olisi varmasti paljon opittavaa työpaikaltani. Suurin osa henkilökunnasta ei kuitenkaan puhu lainkaan englantia ja kommunikointi onkin joskus kehonkielen varassa. Suuremmilta ongelmatilanteilta on kuitenkin vältytty ja väärinymmärryksistä selviää usein hymyilemällä.
Kotikaupunkina Tainan
Vapaa-aikaani vietän tapaamalla kavereita ja matkustelemalla ympäri Taiwania. Matkustaminen Taiwanissa on helppoa, sillä välimatkat ovat lyhyitä. Junia ja linja-autoja kulkee melko usein. Työpaikkani on myös hyvin joustava matkustelun suhteen, joten pitkän viikonlopun viettäminen matkustaen on mahdollista. Näin olen päässyt tapaamaan myös Taipeissa asuvia ystäviäni.
Taiwanissa on pienestä pinta-alastaan huolimatta paljon nähtävää. On suurkaupunkeja, kyliä, maaseutua, metsää, vuoria ja hiekkarantoja. Kulttuuri on monimuotoista ja nähtävänä on niin huikeita temppeleitä ja museoita kuin alkuperäisasukkaiden tanssiesityksiäkin.
Tainanissa, jossa asun, on paljon mahdollisuuksia vapaa-ajan viettämiseen. Yömarketit ovat yksi omista suosikeistani. Ne ovat iltaisin noin kello 19–01 auki olevia toreja, joilta voi ostaa ruokaa, juomia ja erilaista tavaroita kuten vaatteita ja kenkiä erittäin edullisesti sekä pelata erilaisia pelejä kuten ilmapallon ammuntaa. Yömarketit ovat erittäin suosittuja ja ovatkin hyvin ruuhkaisia erityisesti perjantai- ja lauantai-iltaisin.
Myös karaokepaikkoja, ostoskeskuksia, keilahalleja, elokuvateattereita ja baareja löytyy. Olen myös löytänyt tieni yliopiston ulkomaalaisille järjestämille kiinan kursseille. Tällä hetkellä käynkin kahdesti viikossa kiinan tunneilla. Tekemistä riittää!
Huono puoli Tainanissa on hyvin ruuhkainen liikenne ja melko saastunut ilma kaupungissa. Kävelyteitä ei juurikaan ole aivan keskustaa lukuun ottamatta. Helpoin mutta myös vaarallisin tapa matkustaa Tainanissa paikasta toiseen on skootteri. Paikalliset käyttävät liikkumiseen lähes ainoastaan skoottereita.
Linja-autollakin kuitenkin pärjää. Busseja kulkee noin puolen tunnin välein ja niiden käyttö on erittäin helppoa, mutta ajoittain hyvin hidasta ruuhkaisina aikoina. Taipeissa kulkeminen on helppoa toimivan ja kattavan metron ansiosta.
Oikeassa paikassa
Vielä kolmen kuukauden jälkeenkin lokakuun lopussa lämpötila on kolmessakymmenessä, mutta ilmankosteus on laskenut huomattavasti ja lämpötila tuntuukin oikein miellyttävältä. Pitkähihainen on tähän mennessä ollut päällä tasan viisi kertaa illalla myöhään, kun 25 astetta on tuntunut turhan viileältä.
Alle 20 asteeseen lämpötila täällä Tainanissa ole vielä kertaakaan laskenut. Talvella lämpötila tulee putoamaan kuulemma 10 asteeseen, mutta melko hitaasti se talvi tuntuu kuitenkin tulevan.
Yhteenvetona voin sanoa, että Taiwan on minulle juuri oikea paikka, enkä voisi edes kuvitella parempaa.
Tiia Järvenmäki
ICYE-vapaaehtoistyössä Taiwanissa kaudella 2014–15
Lue myös
Merkityksellisiä kohtaamisia ja ystävyyksiä elämään – vapaaehtoisena Japanissa
Olen Juhani ja matkani Maailmanvaihdossa alkoi yli kymmenen vuotta sitten....
Kouluarkea vapaaehtoistyössä Indonesiassa
Ajatus vapaaehtoistyöstä oli muhinut päässäni jo kauan ennen abivuotta. Kirjoitusten lähestyessä tuntui, että nyt tai ei koskaan on alettava selvittää miten ja minne lähtisi. Muiden pitäessä eri aineiden lukupiirejä minä ja ystäväni Elsa tapasimme kirjastossa ja googletimme erilaisia mahdollisuuksia päästä vapaaehtoiseksi. Tässä vaiheessa Indonesia ei innostanut minua lainkaan. Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä maasta ja se tuntui olevan hirveän kaukana. Nyt olen kuitenkin onnellinen, että päädyimme juuri Indonesiaan.
Työpaikkamme sijaitsivat Keski-Jaavalla pienessä kaupungissa nimeltään Pati. Patin keskustasta ajettiin vielä puoli tuntia maaseudulle Winongiin, jossa minä ja Elsa asuimme.
Vapaaehtoistyötä koulussa ja päiväkodissa
Työnkuvaani kuului opettaa englantia Tarbiyatul Islamiyah -koulussa ja auttaa päiväkodissa. Koulu alkoi joka päivä seitsemältä aamurukouksella. Aamuisin vietin tunnin tai kaksi päiväkodin puolella, missä joskus harjoiteltiin kirjoittamista ja joskus askarreltiin tai tanssittiin. Aluksi pienet lapset pelkäsivät minua, monet eivät olleet koskaan ennen nähneet vaaleaa ihoa ja länsimaalaisille tyypillistä terävää nenää. Aika pian kuitenkin kaikki koulun lapset tottuivat minuun, ja aina oli joku kiipeämässä syliin, kun istuin lattialle.
”Ensimmäinen viikko sisälsi paljon uuden oppimista. Ensin järkytti kanojen läsnäolo kaikkialla: koulussa, kadulla, pihalla, välillä jopa sisällä.”
Ensimmäinen viikko sisälsi paljon uuden oppimista. Ensin järkytti kanojen läsnäolo kaikkialla: koulussa, kadulla, pihalla, välillä jopa sisällä. Myös rukousten määrä yllätti, vaikka olin ennen matkaan lähtöä lukenut islamista ja tiesin, että uskontoon kuuluu rukoilu viisi kertaa päivässä. Uskonnon läsnäolo kaikkialla oli kiinnostavaa. Suomessa kristinusko näkyy edelleen pyhäpäivinä, nimissä ja moraalissamme. Winongissa uskonto näkyi lähes jokaisessa puheenvuorossa, puhujan pyytäessä Jumalan siunausta sanomalleen sekä pukeutumisessa ja autojen tuulilaseissa lukevissa rukouksissa.
Tavallinen päiväni Winongin kylässä alkoi puoli kuudelta. Nousin, keräsin tarvikkeet suihkua varten ja lampsin keittiön läpi pesuhuoneeseen. Suihkun ottaminen toimi käytännössä niin, että kauhalla kauhottiin vesialtaasta jääkylmää vettä. Suihkun jälkeen oli aika syödä aamiaista, yleensä riisiä ja kalaa tai kasviksia. Aamiaisen jälkeen yritän vielä asetella hijabin eli hiukset ja kaulan peittävän huivin jotenkin järkevästi, mutta aina se ei tuntunut onnistuvan. Monessa koulussa vapaaehtoisen ei oleteta käyttävän huivia, mutta minun koulussani ainakin hiukset tuli peittää. Koin helpommaksi käyttää samanlaista huivia kuin paikalliset kuin viritellä hiuksia pipon alle. Huivin käyttö oli myös helppo tapa saada paikallisten kunnioitus: vaikka minulle ei ollut iso juttu käyttää huivia, he kokivat, että tosissani yritän tutustua heidän kulttuuriinsa.
Ystäviä opettajista
Majoituin isäntäperheessä, jossa ainoastaan isä puhui englantia. Kuitenkin ehdottomasti minulle läheisin oli perheen isoäiti, joka ei ymmärtänyt sanaakaan englantia. Hänen kanssaan paikkasin reikäisiä vaatteitani ja söin herkkuja. Indonesialaiset ovat hyvin huolehtivaisia ja varsinkin näin pienessä kylässä toisista pidettiin huolta. Sain monesti kyydin määränpäähäni joltain aivan tuntemattomalta, joka huomasi minun kävelevän tien reunassa (paikalliset eivät juuriakaan kävele), eikä opettajanhuoneessa koskaan tarvinnut olla nälkäisenä, sillä opettajat pitivät huolen, että minulla oli aina jotain syötävää.
Indonesialaiset ovat mielestäni hyvin iloisia ja ystävällisiä. Vaikka päiväkodin lapset olivat nuoria, heissäkin näkyi auttavaisuus. Jos käteni eivät olleet oikeassa asennossa rukousta varten tai en ymmärtänyt, miksi joku lapsista itkee, joku oli aina selittämässä minulle ja kertomassa mitä tehdä. Varsinkin lapset ovat hyvin kiinnostuneita vaaleaihoisista ihmisistä ja tulevat mielellään kertomaan ”wow miss hidung kamu besar!” mikä tarkoittaa: ”vau sinulla on suuri nenä”. Aluksi tämä oli tosi outoa, mutta suuri nenä ja vaalea iho ovat Indonesiassa kauneusihanteita. Kaupassa voi bongata ihonvaalennusvoiteita ja nenänvenyttäjiä.
”Oppilaat myös luottavat vapaaehtoiseen aivan eri tavalla kuin asuntolan valvojiin tai opettajiin. Elsan kanssa kuulimmekin aina kahdeksannen luokan tyttöjen uusimmat ihastukset ja ysiluokan poikien metkuista.”
Elsa työskenteli yläasteella, jonne oli noin kaksi kilometriä matkaa minun koulultani. Koulun asuntolassa asuvat oppilaat aloittivat joka ilta läksyjen teon kahdeksalta, ja kiertelimme usein Elsan kanssa auttamassa tai vain juttelemassa oppilaiden kanssa. Vaikka ala-asteen lapset olivat älyttömän suloisia, pystyi yläasteen oppilaiden kanssa käymään ihan eritasoista keskustelua. Oppilaat myös luottavat vapaaehtoiseen aivan eri tavalla kuin asuntolan valvojiin tai opettajiin. Elsan kanssa kuulimmekin aina kahdeksannen luokan tyttöjen uusimmat ihastukset ja ysiluokan poikien metkuista.
Puoli vuotta oli juuri sopiva aika päästä sisään paikalliseen kulttuurin ja ystävystyä opettajien kanssa, sitten pitikin jo lähteä. Ensimmäiset kuukaudet olivat vaikeita kulttuurishokin vuoksi ja silloin tuli monesti ajateltua: ”onneksi olen täällä vain kuusi kuukautta”. Lähdön lähestyessä puoli vuotta alkoi kuitenkin tuntua aivan liian lyhyeltä. Uskon kuitenkin, että tuo aika oli minulle juuri sopiva ja pidemmän ajan jälkeen olisi varmasti ollut vaikeampaa lähteä.
Monipuolinen maa
Indonesia on aivan uskomattoman monipuolinen maa. On temppeleitä, koralleja, tulivuoria, rantoja ja sademetsää. Puhumattakaan uskontojen kirjosta. Vapaaehtoisena opin paikallisesta kulttuurista aivan valtavasti. Ihan vain turistina matkustaessa olisi tietysti ehtinyt näkemään paljon enemmän ja vierailemaan useammalla saarella, mutta paikallisten arki olisi jäänyt näkemättä.
Puolessa vuodessa ehdimme käydä neljällä Indonesian tuhansista saarista. Jokaisella saarella on omat perinteensä ja suurimmalla osalla myös oma alkukantainen kielensä. Asuimme Jaavalla, ja kontrasti jo Jaavan ja Balin välillä on huima, vaikka saaret sijaitsevat aivan vierekkäin. Aivan idässä Papuan saarella asuu alkuperäisasukkaita, jotka käyvät heimosotaa ja elävät alasti, kun taas lännessä Sumatran kärjessä asuu erittäin tiukasti sharia-lakia seuraavia muslimeja. Näiden välissä on miljoonia erilaisia ihmisiä ja kohtaloita.
Eniten Indonesiasta kaipaan ystäviäni ja oppilaitani. Kaipaan myös aikaisin heräämistä, rukouskutsuja ja ihmisvilinää. Onneksi Indonesiasta jäi vielä tutkimatta paljon, joten kun joskus palaan sinne, on näkemättä vielä vaikka ja mitä.
Jenni Valtere
ICYE-vapaaehtoistyössä Indonesiassa 2014–15
Lue myös
Merkityksellisiä kohtaamisia ja ystävyyksiä elämään – vapaaehtoisena Japanissa
Olen Juhani ja matkani Maailmanvaihdossa alkoi yli kymmenen vuotta sitten....
Vapaaehtoisen päivä Hanoissa
Herätyskelloni pirahtaa soimaan 6.45. “Suomessa on vasta aamuyö”, ajattelen unisena. Hanoi on kuitenkin jo herännyt, kadulta kuuluu liikenteen melua, autojen torvien tööttäyksiä, huutoja ja puhetta. Vietnamissa kaikki heräävät pirteinä kukonlaulun aikaan (kirjaimellisesti!), mutta vaikka olenkin viettänyt jo lähes kolme kuukautta täällä olen yhtä aamu-uninen kuin aikaisemmin.
Huonetoverini ovat vielä unessa, joten yritän hiipiä ulos mahdollisimman hiljaa. Asumme vapaaehtoisille tarkoitetussa asuntolassa, ja jaan huoneeni kolmen muun pitkäaikaisen vapaaehtoistyöntekijän kanssa. Yhteensä talossa asuu 20–30 vapaaehtoista, toiset viipyvät vain muutaman viikon, osa viettää koko vuoden Hanoissa. Meidän huoneemme sijaitsee viidennessä kerroksessa. Siinä on omat hyvät ja huonot puolensa: toisaalta emme häiriinny oleskeluhuoneesta kantautuvasta melusta, toisaalta 5. kerrokseen kiipeäminen monta kertaa päivässä on ajoittain uuvuttavaa.
Alakerran oleskelutilassa ei ole vielä ketään, olen yleensä aina ensimmäinen töihinlähtijä. Sytytän valot keittiöön, suljen silmäni ja lasken hitaasti viiteen. Aloitin tämän rituaalin, kun yhtenä aamuna vielä unenpöpperössä kömmin keittiöön ja yllätin kolme (isoa) rottaa kipittelemässä pöydällä. Olen päätynyt tähän uuteen järjestelyyn ihan vain omaa mielenterveyttäni säästääkseni ja olen toistaiseksi välttynyt tapaamasta rottia enää uudelleen. Torakat sen sijaan eivät paljon minun läsnäolostani välitä, joten niiden kiipeilyyn astiakaapissa olen joutunut tottumaan.
Aamupalan jälkeen nappaan polkupyöräni ja sukellan aamuruuhkaan. Autot, skootterit, bussit, polkupyörät, ihmiset ja joskus eläimetkin pyrkivät eteenpäin ruuhkaista tietä. Ensikertalaisen silmin liikenne vaikuttaa kaoottiselta, mutta vietettyäni täällä jo useamman kuukauden olen oppinut kolme tärkeintä liikeneesääntöä: 1) väistä isompaa ajoneuvoa, 2) pysy liikkeessä ja 3) huolehdi vain itsestäsi.
Toistaiseksi olen selvinnyt varsin mukavasti seitsemän kilometrin työmatkastani pyörällä ja olen jopa alkanut nauttia tästä mahdollisuudesta viettää hetki aikaa yksin, omia asioitani mietiskellen.
Aamupäivällä kokkausta
Työpaikkani on nimeltään Friendship Village. Se on “kylä”, joka tarjoaa asunnon, ruoan ja koulutuksen lapislle, jotka ovat synnynnäisesti vammautuneet. Työskentelen luokassa 2. Opettajani Miss Ha puhuu englantia melko hyvin, joten siinä suhteessa olen erittäin onnellisessa asemassa muihin vapaaehtoisiin verrattuna. Lisäksi hänestä on näiden kuukausien aikana tullut minulle enemmän ystävä kuin työkaveri, joten työnteko hänen kanssaan on todella mukavaa.
Tänään menen kuitenkin auttamaan “käytännön taitojen” luokkaan oppilaita, koska Miss Thao on pyytänyt minua avukseen aamupäiväksi. Aamupäivisin lapset opettelevat kokkaamaan. Lapset rakastavat kokkaamista (ja varsinkin ruuan syömistä jälkikäteen). Minun tehtäväni on lähinnä pitää järjestystä yllä ja keksiä kaikille jotakin tekemistä. Yleensä minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä olemme valmistamassa, mutta onneksi lapset tietävät mitä tehdä.
Tunnin jälkeen siivoamme luokan. Olen melko käytännöllinen ihminen ja minulle tuottaa kovasti vaikeuksia olla osallistumatta tiskaamis- tai siivousoperaatioon. Mis Thao kuitenkin haluaa, että lapset tekevät kaiken itse, koska heidän tulee oppia käytännön taitoja tulevaisuutta varten.
Matematiikkaa ja Ti-Ti Nalle -muistipeliä
Lounastauolla minä ja muut vapaaehtoiset kokoonnumme ruokasaliin syömään. Minä ja toinen pitkäaikainen vapaaehtoinen Tom olemme lupautuneet opettamaan henkilökunnalle englantia kolme kertaa viikossa lounastauolla. Oppilaamme eivät ole ihan aloittelijoita, joten tuntien suunnittelu ja pitäminen on osoittautunut minulle melko haastavaksi. Onneksi Tom on kotoisin Englannista, ja suunnittelemme ja pidämme tunnit yleensä yhdessä, joten toistaiseksi kaikki on sujunut varsin mukavasti.
”Lounastauolla minä ja muut vapaaehtoiset kokoonnumme ruokasaliin syömään. Minä ja toinen pitkäaikainen vapaaehtoinen Tom olemme lupautuneet opettamaan henkilökunnalle englantia kolme kertaa viikossa lounastauolla.”
Oppilaamme ovat kaikki todella mukavia, ja välillä tunnit menevät yleiseksi keskusteluksi. Kaikki oppilaamme ovat kuitenkin todella motivoituneita ja innokkaita, joten vaikka opettaminen ei minun kutsumustyöni olekaan, nautin silti siitä, että tiedän oppilaiden todella arvostavan opetustamme.
Iltapäivällä opetamme luokassa matematiikkaa. Suurin osa ajasta menee tehtävien kirjoittamiseen oppilaiden vihkoihin. Yritän myös (yleensä tuloksetta) komentaa oppilaita istumaan paikoillaan ja olemaan heittelmättä toisiaan pyyhekumeilla ja liituväreillä. Aluksi luulin, että ongelma on kielitaitoni puute, ja että lapset eivät ymmärtäneet käskyjäni, mutta nyt opittuani vietnamiksi tärkeitä lauseita (“Istu alas, Tee tämä tehtävä, Älä tee sitä! Pyydä anteeksi”) olen käsittänyt, että kielellä ei ole väliä vaan äänensdävy ratkaisee. Niinpä englanninkieliset käskynikin ovat alkaneet (ajoittain) mennä perille.
Viimeinen tunti on lapsilla yleensä vapaata aikaa. Minut raahataan heti pelaamaan suuren suosion saavuttanutta tuliaistani Suomesta: Ti-Ti Nalle -muistipeliä. Eräs lapsista yrittää saada minut samanaikaisesti kokoamaan kanssaan palapeliä. Opettaja laittaa musiikkia soimaan tietokoneelta, ja yhtäkkiä luokka on täynnä hälyä ja ääntä. Tunnin lopuksi harjottelemme vielä muutaman kerran pää-olkapää-polvet-varpaat-koreografiaa lasten kanssa. Tarkoitus on esittää se naistenpäivän juhlassa, ja minulla on ollut hauskaa ideoidessani uusia liikkeitä koreografiaan. Lapset alkavat osata sen jo aika hyvin!
Koulupäivän päätteeksi jään auttamaan vielä Miss Hata puutarhatöissä. Friendship Villagen alueella on runsaasti tilaa erilaisille istutuksille, ja jokaisella opettajalla on myös oma pieni kasvimaa, jossa he voivat viljellä kasveja omaan käyttöönsä. Minusta on mukavaa jäädä työpäivän päätteeksi juttelemaan Miss Han kanssa, ja kasvimaan kitkeminen hoituu samalla kätevästi.
Kotiin auringon laskiessa
Pyöräilen kotiin auringon laskiessa ja ostan matkalla tutulta rouvalta eksoottisia hedelmiä. Rakastan hedelmiä ja täältä on helppo ostaa edullisesti niistä mitä eksoottisimpia. Ainoa ongelma on, että aina en tiedä kuinka ne tulisi syödä.
Kotona päivällinen on jo valmis, mutta vastustan vielä ruoan houkutusta ja suuntaan joogatunnille vastapäiseen taloon. Suomessa jooga kuului ainoastaan satunnaisesti harrastuksiini, mutta täällä olen löytänyt sen ihan uudella tavalla. Kävisin mieluusti vaikka päivittäin joogatunneilla, jos vain aikatauluni antaisi periksi.
Joogatunnilla kaikki jo tuntevat minut ja uteliaiden katseiden sijaan saan vastaani iloisia käden huiskautuksia ja tervehdyksiä. Tunnin jälkeen jään vielä juttelemaan joogaopettajani kanssa. Hänen tyttärensä opiskelee Suomessa, joten hän on erityisen kiinnostuut kuulemaan asioita Suomesta ja kertomaan minulle myös tyttärensä opiskeluista.
Illalla valmistelemme vielä Tomin kanssa seuraavan päivän englannin tuntia. Lisäksi suunnittelemme muiden vapaaehtoisten kanssa seuraavan viikonlopun reissua. Sitten kapuan huoneeseeni.
Suomalaisena kaipaan ajoittain omaa rauhaa ja joskus on uuvuttavaa, kun talosta ei tahdo löytyä paikkaa, jossa saisi viettää hetken yksin, vain itsensä kanssa. Toisaalta varmasti suurin syy siihen, etten ole vielä juurikaan potenut koti-ikävää on se, että olen jatkuvasti ystävieni ympäröimänä. Jos jokin asia mietityttää, harmittaa tai surettaa, aina löytyy joku, joka jaksaa kuunnella.
Vaikka kaikki talomme asukkaat ovat kotoisin muualta kuin Vietnamista, elämme silti vietnamilaiseen tapaan yhteisöllisesti. Vaihdamme vielä päivän kuulumiset huonetoverieni kanssa ennnen kuin hiljaisuus laskeutuu huoneeseemme ja vaivun uneen öiseltä kadulta kantautuvia ääniä kuunnellen.
Pauliina Myöhänen
Vapaaehtoistyössä Vietnamissa 2014–15
International Cultural Youth Exchange -ohjelmassa (ICYE) työskennellään vapaaehtoisena 6 tai 12 kuukautta Aasiassa, Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa tai Oseaniassa. ICYE-vapaaehtoisena näet maailmaa ja pääset rakentamaan kulttuurien välistä ymmärrystä ruohojuuritasolla. Tutustu ja hae mukaan!
Lue myös
Harjoittele kieliä Maailmanvaihdon kielikahvilassa syksyllä
Haluaisitko harjoitella puhumista espanjaksi tai suomeksi rennossa ilmapiirissä? Oletko...
Joulukuussa Liettuaan vapaaehtoiseksi koulutuskeskus Šiloon (DL 31.8.)
Kiehtooko sinua oppimisen maailma? Haluaisitko perehtyä myös kehitysvammaisten lasten ja...
Intia ja nuoruuteni tärkeimmät kuusi kuukautta
Jo vapaaehtoiseksi lähtöä suunnitellessani minulla oli selkeänä mielessäni ajatus siitä, että aikani Intiassa tulisi olemaan ennen kaikkea oman itsenäistymiseni aikaa. Tulisin asumaan ensimmäistä kertaa poissa kotoa täysin uudessa ympäristössä ja kulttuurissa vieraiden ihmisten keskellä ja vieläpä kuusi kuukautta kerrallaan palaamatta edes jouluksi kotiin.
Hyppy tuntemattomaan pelotti kovasti, mutta olin vakaasti päättänyt haastaa itseni, kokeilla rajojani ja varsinkin oppia ja ymmärtää uusia asioita vieraasta maasta, kulttuurista ja elämästä yleensä. Enempää odotuksia minulla ei vapaaehtoistyöjaksoltani oikeastaan ollut; tavoitteenani oli loppujen lopuksi vain selvitä kunnialla puolesta vuodesta Intiassa.
Hyppy uuteen elämään
Asuin ja työskentelin Mysoressa, joka sijaitsee eteläisessä Intiassa Karnatakan osavaltiossa. Tämä vajaan miljoonan asukkaan kaupunki on maaseutumainen ja mielestäni ihana ja myös turvallinen paikka asua. Vapaaehtoistyöpaikakseni Mysoressa sain ilmapiiriltään ja työyhteisöltään hyvän CP-vammaisille lapsille tarkoitetun koulun, jossa järjestettiin lapsille opetusta sekä mm. puhe- ja fysioterapiaa. Pääsin asumaan isäntäperheessä toisen vapaaehtoisen kanssa vain muutaman kilometrin päässä työpaikastani. Isäntäperheemme eli erään vanhan pariskunnan kodista, jossa heidän lapsensa eivät enää asuneet, tuli minulle koti ja heistä ikään kuin vanhemmat minulle; kutsuinkin heitä kannadaksi äidiksi ja isäksi.
Kuvassa: Mysoren keskustan hulinaa.
Arki isäntäperheessä alkoi heti Mysoreen saavuttuani, ja se vaati erityisesti tiettyjen käytäntöjen hyväksymistä siitä huolimatta, etten voinut niitä täysin ymmärtää. Käskettiin muun muassa pesemään jalat aina ulkoa tullessa, varaamaan vähintään tunti aamuisin ruuanlaitossa auttamiseen, syömään oikealla kädellä, syömään paljon, säästämään vettä aina kun mahdollista ja ennen kaikkea tulemaan kotiin viimeistään iltakahdeksaksi. Nämä rutiinit kuitenkin toivat ajan kuluessa kaivattua turvaa ja säännöllisyyttä, joka aina hävisi siinä samassa, kun astuin kotipihan porteista ulos kaupungin hälinän armoille.
Normaali työpäiväni koostui yleensä 7–10-vuotiaiden ryhmän englannin kielellä tapahtuvassa opetuksessa mukana olemisesta, muutamien kuukausien jälkeen jo yksinkin opettamisesta. Usein vietin myös loppupäivän pienten lasten ryhmässä, jossa lähinnä leikittiin ja kerrytettiin englannin sanavarastoa kuvakirjojen ja lelujen avulla. Koulun lapset oli jaettu ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti kuuteen eri ryhmään ja jokaiselle oli oma vastuuopettajansa, joten luokassa oli lähes aina toinenkin aikuinen. Lisäksi koululla kävi paljon puheterapeuttiopiskelijoita sekä muita vapaaehtoisia työntekijöitä, jotka myös usein auttoivat oppitunneilla. Myös toinen ICYE:n vapaaehtoinen oli puolen vuoden ajan koululla töissä, joten sain myös tarvittaessa vertaistukea koko ajan. Töissä kävimme viitenä päivänä viikossa, ja koulupäivät alkoivat klo 10 ja päättyivät useimmiten klo 15.
Jokapäiväistä oppimista
Puolessa vuodessa opin paljon: keittotaitoni kehittyivät huimasti ja opin kaulimaan lähes täydellisen chapatin, pesemään pyykkini käsin ja jopa nauttimaan tiskaamisesta kahdesti päivässä sekä kylmistä suihkusta aamuisin. Opin myös, että ilman vessapaperiakin todella voi elää. Oli jännittävää huomata, kuinka täysin erilainen elämäntapa voisi olla aivan yhtä mahdollinen ja tyydyttävä kuin arkeni Suomessa. Suuri osa uusista asioista olikin lopulta vain tottumiskysymyksiä.
Kuvassa: Intiassa matkustelu oli halpaa ja erittäin kokemusrikasta!
Näin useita vuosia paluun jälkeen voin todeta, että vapaaehtoistyökokemukseni on ollut hyödyksi erityisesti ammatinvalintani kannalta: aloitin sosiaalialan opinnot keväällä 2014, ja uskon olevani oikealla alalla. Työni CP-vammaisten lasten kanssa oli hyvin opettavaista ja palkitsevaa. Olen aina tullut hyvin toimeen lasten kanssa, mutta en koskaan kuvitellut, että minusta olisi opettamaan ketään. Kuitenkin vapaaehtoistyöjaksoni aikana löysin itseni yllättävän usein yksin luokan edestä toteuttamassa itse keksimääni matematiikan tai englannin kielen tehtävää taululle lasten osallistuessa innokkaasti viitaten. Lisäksi loppuvaiheessa opetin lapsille kannadankielisiä sanoja kuvakirjan avulla ja kommunikoin jo jopa enimmäkseen kannadaksi heidän kanssaan. Nykyään olen jo autuaasti unohtanut osaamani, mutta on hienoa tietää, että noinkin lyhyessä ajassa oli mahdollista oppia edes sen verran vierasta kieltä ja pystyä myös käyttämään sitä.
”Oli jännittävää huomata, kuinka täysin erilainen elämäntapa voisi olla aivan yhtä mahdollinen ja tyydyttävä kuin arkeni Suomessa.”
Yksin matkustamisen koin ehkä kaikista kasvattavimmaksi kokemukseksi. Siitä ja oikeastaan monesta muustakin Intiassa oppimastani asiasta kertoo pätkä blogikirjoituksestani tammikuulta 2013, jolloin kirjoitin kolmen viikon matkustelun jälkeen: ”Joululomalta palattuani amma sanoi, että olen kasvanut pituutta. Siltä mustakin tuntuu, ihmiset mun ympärillä näyttää entistäkin lyhyemmiltä, näen aina vain enemmän kerralla ja maa on jossain kaukana jalkojeni alla. Viime viikot ovat venyttäneet mua sellaisiin äärimmäisyyksiin, ettei niistä tosiaankaan ole entisiin mittoihin mahdollista palata. Olen todistanut itselleni, että kykenen, jos todella jotain haluan. Tein virheitä, laskelmoin väärin, valitsin vaikeampia polkuja, mutta selvisin pää pystyssä ja omilla jaloillani seisten. Enkä ehkä ole koskaan ollut yhtä ylpeä itsestäni kuin silloin, kun laskeuduin viime perjantaiaamuna junasta Mysoren asemalla rinkkoineni tukka pystyssä, selkä särkevänä ja kärsineen näköisenä. ’Mä selvisin!’”
Maria Hurmerinta
Vapaaehtoistyössä Intiassa kaudella 2012–13
International Cultural Youth Exchange -ohjelmassa (ICYE) työskennellään vapaaehtoisena 6 tai 12 kuukautta Aasiassa, Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa tai Oseaniassa. ICYE-vapaaehtoisena näet maailmaa ja pääset rakentamaan kulttuurien välistä ymmärrystä ruohojuuritasolla. Tutustu ja hae mukaan!
Lue myös
Harjoittele kieliä Maailmanvaihdon kielikahvilassa syksyllä
Haluaisitko harjoitella puhumista espanjaksi tai suomeksi rennossa ilmapiirissä? Oletko...
Joulukuussa Liettuaan vapaaehtoiseksi koulutuskeskus Šiloon (DL 31.8.)
Kiehtooko sinua oppimisen maailma? Haluaisitko perehtyä myös kehitysvammaisten lasten ja...
Kansanopistossa Saimaan rannalla
Vararehtori Soili Isotalon mukaan opisto on kansainvälinen oppilaitos, jossa on kristilliset arvot. Opiskelijoista yli puolet on maahanmuuttajataustaisia, ja oppilaitos toimii myös hostellina, johon tulee majoittujia kaikkialta maailmasta.
Opistossa työskentelee tällä hetkellä noin 25 henkilöä. Jo muutamina vuosina opisto on ottanut vastaan työyhteisöönsä ulkomaalaisia vapaaehtoistyöntekijöitä. He ovat solahtaneet helposti mukaan opiston värikkääseen arkeen. Henkilökunta toivottaa tervetulleeksi kaikenlaiset ihmiset, joten vapaaehtoistyöntekijöiden saapumisen takia ei ole tarvinnut tehdä erityisiä järjestelyjä.
Isotalo kertoo, että on joitakin asioita, jotka ovat askarruttaneet häntä aina ennen uuden vapaaehtoisen saapumista. Hän on miettinyt, miten kommunikointi vapaaehtoisen kanssa tulee luistamaan ja miten työaikojen noudattaminen tulijalta sujuu. Hän on silti aina luottanut siihen, että kaikki menee hyvin.
”Henkilökunta toivottaa tervetulleeksi kaikenlaiset ihmiset, joten vapaaehtoistyöntekijöiden saapumisen takia ei ole tarvinnut tehdä erityisiä järjestelyjä.”
Valokuvia ja videoita
Viime elokuussa opistoon saapui vapaaehtoistyöhön Po-Ching Huang eli Popo, joka on 34-vuotias ja kotoisin Taiwanista. Vuoden mittaisesta vapaaehtoistyöjaksosta on nyt takana kahdeksan kuukautta.
Popo sai ajatuksen vapaaehtoistyöhön hakemisesta miltei kaksi vuotta sitten. Hän oli hieman kyllästynyt työhönsä, sillä hän oli ollut töissä samassa paikassa seitsemän vuotta.
”Eräs ystäväni ehdotti, että tekisin vaihteeksi jotain erilaista, kuten matkustaisin. Mietin matkustamista, mutten halunnut käyttää rahaa siihen, että lähtisin johonkin suosittuun kohteeseen muutamaksi yöksi”, Popo muistelee. ”Kansainväliseen vapaaehtoistyöohjelmaan osallistuminen tuntui heti sopivalta vaihtoehdolta, sillä osallistujat asuvat kohdemaassa pidemmän aikaa. Lisäksi olin aina halunnut tehdä vapaaehtoistyötä.”
Popo tekee opistolla monenlaisia töitä. Hän ottaa valokuvia ja kuvaa videoita. Lisäksi hän auttaa keittiö- ja siivoustöissä, avustaa toimistotehtävissä ja vetää kerhoja.
”Popo tekee ihmeitä kamerallaan”, Isotalo kommentoi ja jatkaa, että Popon kädenjälki näkyy kuvakokoelmina opiston juhlissa, kotisivuilla, esitteissä ja opiston pääaulassa.
Isotalon mukaan työtehtävät kannattaa valita vapaaehtoisen vahvuuksien mukaan ja varata aikaa sopeutumiseen. Vapaaehtoisen ensimmäiset kuukaudet kuluvat kieltä opiskellen ja suomalaiseen työympäristöön totutellen. Koti-ikävä voi myös iskeä sekä suomalainen ruoka ja ilmasto aiheuttaa kauhistusta.
Yksi vapaaehtoistyöjakson haaste Isotalon mukaan on se, miten työntekijät ottavat vapaaehtoisen mukaan arjen puuhiinsa.
”Onnellinen vapaaehtoinen tuntee olonsa työpaikalla kotoisaksi, hyväksytyksi ja iloiseksi. Hän tuntee itsensä tarpeelliseksi juuri tässä työpaikassa”, Isotalo tiivistää.
Vapaaehtoistyöntekijä myös antaa työyhteisölle paljon. Työskentely eri kulttuurista tulevan ihmisen kanssa opettaa paljon paitsi vieraasta myös omasta kulttuurista. Lisäksi se antaa luontevan mahdollisuuden aitoon verkostoitumiseen sekä lisää kielitaitoa ja avoimuutta uusille asioille.
”Henkilökunta saa lisäkoulutusta ihan huomaamatta, pienellä rahalla ja työpaikalta poistumatta”, Isotalo iloitsee.
Popo asuu opistolla soluasunnossa, jonka hän jakaa afrikkalaisen ja brasilialaisen naisen kanssa. Popo kertoo viihtyvänsä heidän kanssaan. Iltaisin, päivän kuhinan hiljennyttyä, naiset juttelevat monenlaisista asioista, kuten opiston arjesta ja kulttuurien välisistä eroista.
Popo sanookin, että parasta vapaaehtoistyöjaksossa on uudet ystävät. Hän on ystävystynyt eri-ikäisten ja eri maista tulevien ihmisten kanssa. Myös suomen kielen opiskelu on ollut mukavaa.
Kokemusta erilaisista kulttuureista
Vapaaehtoistyöjaksoa Suomessa harkitsevia Popo kehottaa miettimään, ovatko he valmiita asumaan ilman perhettään ja ystäviään. Puoliksi leikillään ja puoliksi tosissaan Popo suosittelee vapaaehtoistyötä Suomessa niille, jotka pitävät luonnosta ja hiljaisuudesta.
”Täällä näkee kauniita asioita kuten puita ja järviä. Ne eivät kuitenkaan osaa puhua, ja suomalaiset ovat hiljaisia ja ujoja.” hän naurahtaa.
Popo on sitä mieltä, että jos suomalaisiin haluaa tutustua, täytyy toisinaan tehdä itse aloite. Hän kuitenkin lisää, että suomalaiset ovat hänestä ystävällisiä ja suloisia, eivätkä työkaverit ole arkailleet tutustua vapaaehtoiseen.
ICYE-ohjelmaan hakevia Popo rohkaisee kertomaan erityistaidoistaan, sillä niitä voi päästä hyödyntämään.
Popon mukaan hänen viimeiset terveisensä ovat ne tärkeimmät:
”Lähde matkaan avoimin ja rennoin mielin ja yritä nauttia kaikesta. Näin saat enemmän irti kokemuksestasi.”
Entä Soili Isotalon terveiset työyhteisölle, joka harkitsee vapaaehtoistyöpaikaksi ryhtymistä?
Hän kannustaa ottamaan vapaaehtoisen työpaikalle siitä huolimatta, ettei kaikki aina välttämättä suju odotusten mukaisesti. Parhaimmillaan vapaaehtoinen tuo työpaikan arkirutiineihin mielenkiintoisia uusia asioita ja työyhteisö saa vapaaehtoistyöjakson myötä tuhdin kokemuksen erilaisesta kulttuurista.
”Rohkeasti mukaan toimintaan ja reilu peli molemmin puolin – siitä on paljon iloa koko työyhteisölle!”
Kuvassa: Popo (vas.) sekä työkaverit Marika, Jaana ja Soili. Kuvakollaasi: Po-Ching Huang
Maailmanvaihdon kautta Suomeen saapuu vuosittain vapaaehtoistyöhön 6–12 kuukaudeksi kolmisenkymmentä nuorta eri puolilta maailmaa. Vapaaehtoisjaksojen tarkoituksena on luoda ruohonjuuritason kontakteja ja ymmärtämystä eri taustaisten ihmisten välille. Vapaaehtoistyöntekijöitä ovat tervetulleita vastaanottamaan yleishyödylliset tahot ympäri Suomea. Lue lisää ja hae vapaaehtoistyöpaikaksi!
Lue myös
Harjoittele kieliä Maailmanvaihdon kielikahvilassa syksyllä
Haluaisitko harjoitella puhumista espanjaksi tai suomeksi rennossa ilmapiirissä? Oletko...
Joulukuussa Liettuaan vapaaehtoiseksi koulutuskeskus Šiloon (DL 31.8.)
Kiehtooko sinua oppimisen maailma? Haluaisitko perehtyä myös kehitysvammaisten lasten ja...