Jannimaija Tuomala vietti vuoden Marokon pääkaupungissa Rabatissa vapaaehtoisena Nahda Center -nimisessä keskuksessa, jossa jokainen päivä oli samanlainen ja yhtä aikaa yllätykset seurasivat toisiaan. Kymmenen kuukautta työskentelyä lasten ja muutamien aikuisten kanssa oli täynnä oppimista itsestä ja opettajan työstä.
Projektikseni Marokossa valikoitui työ Nahda Centerissä. Keskus oli pieni paikka erään kujan päässä Medinan eli vanhan kaupungin uumenissa. Paikka toimi päiväkotina sekä oppimiskeskuksena naisille, jotka olivat kiinnostuneita ompelemisesta tai leipomisesta.
Uskon päätyneeni tähän projektiin lähinnä siksi, että en osaa ranskaa, jolla on Marokossa hyvin vahva asema. Myöskään paikallista arabian murretta darijaa en hallinnut paljoakaan vapaaehtoisvuoden alussa. Projektissani ei vaadittu kummankaan kielen taitamista toisin kuin jokaisessa muussa vapaaehtoistyöpaikassa. Alusta asti näyttäytyi selvänä, että työni Nahda Centerissä olisi englannin opettaminen.
Työpäiväni olivat rakenteeltaan selkeitä. Työaikaa päivässä oli viisi tuntia, joista puolet suoritin aamulla ja loput iltapäivällä parin tunnin lounastauon jälkeen. Päivä jakaantui puoliksi myös tehtävien suhteen niin, että reilut pari tuntia olin lasten kanssa ja toisen puoliskon opetin yhtä tai kahta aikuisopiskelijaani. Viimeiset neljä kuukautta puuhastelin ainoastaan lasten kanssa.
Erityisesti tein töitä 3–5-vuotiaiden parissa. Keskuksessa kuitenkin vipelsi myös pienempiä taaperoita, mutta heitä viihdytin harvemmin. Aikuiset, joita sain opettaa, olivat 18-vuotias Laila ja 31-vuotias Noura. Laila saapui tunnille joka päivä, mutta Noura piipahti vain silloin tällöin. Lisäksi vastuullani oli 9-vuotiaan Rimen opettajana toimiminen. Hän tuli keskukselle kerran viikossa tai kahdessa ja lopulta heinäkuussa hän vietti siellä kaikki päivät.
Hyppy tuntemattomaan
Lastentarhankaltainen ympäristö oli minulle täysin hyppy tuntemattomaan. En voi sanoa, että minulle olisi suotu erityisiä lahjoja toimia pienten lasten kanssa. Kuitenkin vuosi opetti, että taitoja kyllä karttuu. Joka tapauksessa olin siis uudella maaperällä monessakin mielessä, kun lokakuun alussa projektiini astelin ensimmäistä kertaa.
Työni keskuksessa ei ollut rakkautta ensi silmäyksellä, kun en aina ymmärtänyt opettajien tapoja toimia lasten kanssa. Tunsin, että istuimme ja odotimme hirveästi. Virikkeitä ei ollut liikaa tarjolla. Onneksi sentään englannin opettamisesta aikuisille ja erityisesti oppituntien suunnittelusta nautin alusta alkaen kovasti. Lailan kanssa työskentely oli todella antoisaa, eikä yhteisen kielen puute haitannut meitä kumpaakaan. Roolini lasten kanssa vaati enemmän pohdintaa.
Englannin opettaminen lapsille tarkoitti käytännössä laulamista ja leikkimistä. Ohjelmaan sisältyi myös paljon värittämistä ja muita sopivia pikkutehtäviä, joilla täytin erityisesti aiempia odottelutuokioita. Ajatuksenani oli opettaa sanastoa aihepiireittäin mukavalla puuhastelulla höystettynä. Esimerkiksi hedelmiä käytäessä läpi pelasimme bingoa sekä maistelimme sokkona erilaisia hedelmiä. Eläinten kohdalla taas näyttelimme ja etsimme niiden kuvia keskuksen keskipihalta.
Lapset olivat taitavia omaksumaan uusia sanoja sekä hyviä tulkitsemaan, mitä milloinkin yritin kertoa. Usein tuntuikin, että lasten kanssa kommunikaatio sujui helpommin kuin itse opettajien. Ajan kanssa löysin oman paikkani projektissa myös lasten kanssa. Vaikea sanoa, miten se tapahtui – hiljalleen vain opin tuntemaan opettajat ja lapset sekä ymmärtämään paikan ja ihmisten toimintaa. He vuorostaan oppivat tuntemaan minut. Yhtäkkiä huomasin, että olin osa Nahda Centeriä.
Muut vapaaehtoiset ja muutamat harjoittelijat, joita vuoden aikana tuli, vaikuttivat paljon projektini luonteeseen. Ensimmäisen kuukauden työskentelin täysin yksin, mutta sitten muita ihmisiä alkoi tipahdella keskukseen maailman eri kolkista. Suurin osa toimi vapaaehtoisena vain viikon tai pari, mutta osa viipyi pari kuukautta. Uudet ihmiset olivat aina hyviä tuoreiden ajatusten tuojia. Samalla välillä tuntui raskaalta, kun jatkuvasti täytyi ensin ottaa uudet tyypit sisään ja jo pian sanoa hyvästit. Uusi energia oli kuitenkin aina tervetullutta, sillä omat ideavarastoni uhkasivat välillä tyhjentyä kokonaan.
Taitoja ja tunteita laidasta laitaan
Omatoimisuus oli hyödyllisin ja samalla tärkein taito, jonka opin projektissani. Vapaaehtoistyöpaikkani oli täynnä vapautta ja vastuuta. Hyvin harvoin kukaan pyysi tekemään tiettyä tehtävää, mutta ehdotukset ohjelmasta otettiin innolla vastaan. Esimerkiksi aikuisopiskelijoiden oppimateriaalit hankin tai tein itse. Vuoden aikana sainkin laittaa paljon luovuutta peliin. Lisäksi suunnittelutaitoni hioutuivat. Pitkän aikavälin tavoitteiden luominen nimittäin lisäsi työn mielekkyyttä, sillä koin, että improvisointi viikosta toiseen ei olisi ollut lopulta hedelmällistä.
”Ajan kanssa löysin oman paikkani projektissa myös lasten kanssa. Vaikea sanoa, miten se tapahtui – hiljalleen vain opin tuntemaan opettajat ja lapset sekä ymmärtämään paikan ja ihmisten toimintaa. He vuorostaan oppivat tuntemaan minut.”
Töissä koki kaikenlaisia tuntemuksia turhautumisesta puhtaaseen iloon. Palkitsevinta oli ehdottomasti nähdä Lailan ja lasten oppimista. Mikään ei saanut niin hyvälle mielelle kuin kuulla, kuinka lapset käyttivät oppimiaan englannin sanoja leikeissään arabian keskellä. Lailan motivaatio ilahdutti minua yhä uudestaan, koska tiesin, että ei ole helppoa opetella ensimmäistä kertaa elämässään vierasta kieltä. Kielteiset tunteet usein liittyivät tilanteisiin, kun omat suunnitelmat kariutuivat.
Työ opetti, että joustavuus on kultaa. Marokkolaiseen tapaan ei kuulu kertoa mistään liian aikaisin, joten tiedot remonteista tai lomista tulivat aina viime hetkillä. Lisäksi yhä uusille vapaaehtoisille täytyi antaa tilaa saada hyvä vapaaehtoiskokemus, mutta samalla taata, että itsellä säilyy hyödyllinen olo. Tasapainoilu näiden tavoitteiden välissä asetti haasteita, mutta niitä ei ollut mahdotonta ylittää.
Haluan päättää tämän tekstin sanoihin, jotka eräs englantilainen kollega sanoi minulle viimeisenä työpäivänäni heinäkuussa. Hän tituleerasi minua nimikkeellä ”mother of all volunteers”. Se on liioiteltu kunnianosoitus, mutta itselleni se kertoi, että olin ottanut projektin omakseni ja pystynyt myös jakamaan muille vapaaehtoisille tietotaitoani edes vähäsen. Sain siis päättää vapaaehtoistyöni onnistumisen tunteeseen, mikä oli parasta ikinä.
Teksti ja kuvat: Jannimaija Tuomala
Juttu on ilmestynyt MaailmanVaihtoa 2/2019 -lehdessä.
Jannimaija työskenteli ICYE-vapaaehtoisena Marokossa kaudella 2018–19. Tutustu ICYE-vapaaehtoistyöpaikkoihin Marokossa ICYE-federaation hakukoneesta.
International Cultural Youth Exchange -ohjelmaan (ICYE) työskennellään vapaaehtoisena 6 tai 12 kuukautta Aasiassa, Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa tai Oseaniassa. Osallistujana näet maailmaa ja pääset rakentamaan kulttuurien välistä ymmärrystä ruohonjuuritasolla. Tutustu ja hae mukaan!