Tekijä: minna

2000-luku: Kilpailua kansainvälistymisen markkinoilla

2000-luvulla globalisaation myötä tapahtuva maailman pieneneminen jatkuu ja heijastuu myös Maailmanvaihto ry:n toimintaan. Nuorilla on aikaisempaa enemmän erilaisia kansainvälistymismahdollisuuksia, joten vaihtovuoden merkitys ainutlaatuisena kansainvälistymiskokemuksena yksilön elämässä vähenee. Tämä on tuonut uusia haasteita koko järjestön toimintaan. Lisäksi 90-luvulta virinnyt nimenvaihtobuumi kärjistyi 2001, kun pitkällisten keskustelujen jälkeen myös kansainvälinen ICYE Federaatio vaihtoi nimensä muotoon International Cultural Youth Exchange.

EU-rahoitteisen EVS-vapaaehtoistyön rooli Maailmanvaihdon toiminnassa on jatkanut vahvistumistaan 2000-luvulla. Tämä on vaikuttanut muun muassa siten, että Suomeen ICYE -ohjelman kautta tulevien vapaaehtoisten määrä on laskenut. Vuosikymmenen puolivälissä ICYE-ohjelman kautta Suomeen saapui joinain vuosina vain alle kymmenen vapaaehtoista. Sen sijaan Euroopan sisäiset kumppanuussuhteet ovat lisääntyneet ja yhteistyö on suuntautunut enenevissä määrin Itä-Eurooppaan, kuten Venäjälle ja Baltian maihin. Myös Kaukasuksen ja Balkanin maiden nuorisovaihtojärjestöjen kanssa on luotu yhteistyösuhteita kansainvälisen ICYEn toimiston koordinoimien monenkeskisten EVS-hankkeiden kautta.

Maailmanvaihto ry on 2000-luvulla pyrkinyt profiloitumaan kansainvälisen vapaaehtoistyön kentällä yhä vahvemmin. Vapaaehtoistyöohjelmille on haluttu luoda tunnettuutta etenkin nuorille aikuisille suunnattuina, ei-ammatillisina, pitkäkestoisina ja kulttuurien välistä oppimista painottavina ohjelmina. Vuosikymmenen kuluessa tapahtunutta painopisteen muuttumista ilmentää etenkin vuonna 2008 lopetettu kouluvaihto-oppilaiden vastaanottaminen. Kouluvaihto-oppilaiden lähettäminen lopetettiin jo aikaisemmin vuosituhannen vaihteessa, mutta sen jälkeen Suomeen yhä vastaanotettiin muutamia vaihto-oppilaita vuosittain aina vaihtovuoteen 2008–09 asti. Keskeisin kouluvaihdon lopettamiseen johtanut syy oli ohjelman pienuus sekä siitä seuranneet vaikeudet ylläpitää ohjelman laatua. Kouluvaihdon lopettamisen lisäksi toinen selkeä merkki vuosikymmenen aikana tapahtuneesta profiloitumiseta on Etvo-ohjelman siirtyminen kokonaan Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepan alaisuuteen vuonna 2006. Tällöin lopetettiin myös vuodesta 2001 Etvon kanssa yhdessä järjestetyt palanneiden leirit. Sen sijaan yhteistyötä on pyritty lisäämään etenkin tiedotuksen osalta.

”Profiloitumisen ohella ohjelman laatuun on alettu panostaa entistä enemmän. Erityisesti ulkomaalaisten vapaaehtoisten ohjelmaa on kehitetty muun muassa lisäämällä isäntäperheiden ja vapaaehtoistyöpaikkojen koulutusta ja yhteydenpitoa.”

Profiloitumisen ohella ohjelman laatuun on alettu panostaa entistä enemmän. Erityisesti ulkomaalaisten vapaaehtoisten ohjelmaa on kehitetty muun muassa lisäämällä isäntäperheiden ja vapaaehtoistyöpaikkojen koulutusta ja yhteydenpitoa. Aluksi toiminnan kehittämisestä vastasivat pitkälti järjestön aktiivit, mutta vuodesta 2006 lähtien palkattujen siviilipalvelusmiesten työpanos on mahdollistanut järjestösihteerin merkittävämmän paneutumisen vapaaehtoistyöpaikkojen ja isäntäperheiden tukemiseen.

Vuonna 2003 laadittujen kansainvälisen ICYEn minimilaatukriteereiden, kuten myös myöhemmin määriteltyjen Maailmanvaihdon omien laatukriteereiden, toteutumista edesauttoi osaltaan 2000-luvulla tapahtunut aktiivitoiminnan uudelleenorganisoiminen. Hallituksen sisäinen tiimijako selkeytti aktiivien työnjakoa ja mahdollisti sen, että voimavaroja pystyttiin kohdentamaan yksittäisiin toimenkuviin, näistä keskeisimpinä isäntäperheet ja vapaaehtoistyöpaikat, kotimaiset vapaaehtoiset, ulkomaiset vapaaehtoiset, tiedotus ja talous. Täten voidaan sanoa, että ei-ammatillisuuden profiilin vahvistuessa itse aktiivien toiminta on puolestaan ammatillistunut. Hauskanpidon ja muiden vaihtokavereiden kanssa yhdessäolon ohella motiiveissa voi katsoa vahvistuneen myös uusien tietojen ja taitojen oppimisen sekä verkostoitumisen suomalaiseen kansalaisjärjestökenttään. Maailmanvaihto ry:n toiminnan painopisteen siirtyessä kansainvälisiin vapaaehtoistyöohjelmiin, on hiljalleen myös maailmalle lähtevien nuorten profiilihiljalleen muuttunut. Lähtevistä suurin osa on yhä abiturientteja, mutta tämän ryhmän ohella on myös yliopisto-opiskelijoiden määrä lisääntynyt roimasti. Koulutustaustan lisäksi myös lähtijöiden keski-ikä on noussut, esimerkiksi yli 25-vuotiaiden hakijoiden määrä on kohonnut selkeästi aikaisempiin vuosikymmeniin verrattuna.

Suomen ICYEssä 2000-luvulla tapahtunutta profiilin tarkentumista, ohjelman laadun tarkkailun lisääntymistä sekä uusien yhteistyökumppanien määrän kasvua voi tarkastella pyrkimyksinä taata järjestön kilpailukyky kansainvälistymisen markkinoilla jatkossakin. Maailmanvaihto suunnistaa kuudennelle vuosikymmenelleen myös fyysisesti uusissa tiloissa. Siltasaaren toimiston putkiremontin tieltä muutettiin joulukuussa 2008 Kruununhakaan Oikokadulle.

Seuraavaksi järjestön toimintaa ja sen merkityksiä avaavat omista lähtökodistaan Markus Vähälä Maailmanvaihto ry:n pitkäaikaisesta yhteistyökumppanista Lyhty ry:stä, EVS-vapaaehtoistyön kautta Maailmanvaihdon toimintaan mukaan tullut Marika Heinonen sekä paraikaa Intiassa ICYE-ohjelman kautta oleva Heli Vartiainen. Lopuksi saamme lukea kansainvälisen ICYE-federaation pääsihteerin Salvatore Romagnan terveiset 50-vuotiaalle Suomen ICYE:lle.

Meri Tennilä
EVS Belgia 2001
Hallitus 2004- (pj. 2008-)

Lyhty ry/Markus Vähälä: Sydämen kautta suomeen

Helsingin lyhytaikaiskoti ja työpaja Lyhty ry tarjoaa hoitotyön asiantuntemuksella monipuolisia palveluja ja toimintaa kehitysvammaisille nuorille ja aikuisille pääkaupunkiseudulla. Lyhty on yleishyödyllinen voittoa tuottamaton yhdistys, joka on perustettu vuonna 1993. Lyhty ry tarjoaa ympärivuorokautisia asumis-palveluja, työpajamuotoista työtoimintaa sekä viisivuotisen oppimisympäristön nuorille aikuisille oppimisyksikkö Lampussa.. Yhdistys tuottaa myös erilaisia tapahtumia sekä vapaa-ajan toimintaa, kouluttaa eri alojen ammattilaisia ja on mukana erilaisissa tutkimus- ja kehittämishankkeissa. Yhdistys tutkii ja kehittää jatkuvasti myös oman toimintansa sisältöä osana yhdistyksen joka-päiväistä toimintaa ja on aktiivisesti mukana edistämässä kehitysvammaisten asemaa yhteiskunnassamme. Yhdistyksessä työskentelee noin kuusikymmentä henkilöä, joista suurin osa on hoitotyön ammattilaisia. Tämän lisäksi päivittäisessä työssä on mukana siviilipalvelusmiehiä, opiskelijoita sekä Maailmanvaihto ry:n kautta tulleita vapaaehtoistyöntekijöitä.

”Lyhty ry:n toiminnassa on vuodesta 1998 lähtien ollut mukana Maailmanvaihdon kautta 19 pitkäaikaista vapaaehtoista lähes yhtä monesta maailman maasta, joten hienoja muistoja ja monenlaisia kokemuksia on karttunut matkan varrella.”

Lyhty ry:n toiminnassa on vuodesta 1998 lähtien ollut mukana Maailmanvaihdon kautta 19 pitkäaikaista vapaaehtoista lähes yhtä monesta maailman maasta, joten hienoja muistoja ja monenlaisia kokemuksia on karttunut matkan varrella. Lyhdyssä on työskennellyt vapaaehtoisia sekä EVS- että ICYE -ohjelmien pitkien 9kk–12 kk kestävien ohjelmien kautta. Vapaaehtoiset palvelevat kehitysvammaisia aikuisia heidän työssään työpajoissamme sekä eri tehtävissä asumispalvelujemme piirissä. Vapaaehtoisvuoden kokemukset ovat varmaankin olleet suurimmalle osalle erittäin tärkeitä, sillä vapaaehtoisistamme on jäänyt Suomeen asumaan neljä henkilöä, joista kolme yhä työskentelee ammattilaisina Lyhty ry:n toiminnassa!

Yleensä kansainvälinen vapaaehtoinen sitoutuu vapaaehtoisvuotensa aikana yhteen työtiimiin ja perustehtävään, jonka puitteissa hän työskentelee yhdessä muiden tiimien kanssa yhdistyksemme vuotuisen toimintarytmin mukaan. Näin vapaaehtoinen tutustuu syvällisesti oman tiiminsä henkilöihin, joka luo turvaa myös sellaisten epätavallisten tilanteiden äärellä, joista vapaaehtoisella ei ole aikaisemmin välttämättä ollut kokemusta. Kansainväliset vapaaehtoistyöntekijämme ovat erittäin tärkeitä toiminnallemme. Pelkästään heidän tuomansa tuki ja apu tekevät mahdolliseksi kehitysvammaisille asiakkaillemme henkilökohtaisemman otteen omaan työhönsä ja elämäänsä. Tämän lisäksi vapaaehtoiset tuovat lisää osaamista työyhteisöömme, uusia näkökulmia työhömme sekä vahvistavat taitojamme kohdata erilaisuutta. Tehtävät, jotka liittyvät vapaaehtoistyön edellytysten ja rakenteiden järjestämiseen kehittävät työyhteisömme prosessin- ja projektinhallintataitoja. Vapaaehtoisten tärkeä merkitys niin ystävinä kuin työtoverina kohottavat yhteisömme tekemisen eettistä tasoa. Vapaaehtoistyöntekijämme toimivat elävänä esimerkkinä solidaarisesta inhimillisestä toiminnasta, mikä ylevöittää koko yhteisömme arkista aherrusta. Vapaaehtoinen on lahja, jonka arvoa ei voi rahassa mitata, mutta josta kaikki voimme nauttia vielä vuosienkin jälkeen.

Yhteistyön alkaminen

Yhteistyö Maailmanvaihto ry:n kanssa alkoi jo vuonna 1998. Ensimmäiset vapaaehtoiset auttoivat kehitysvammaisia jokapäiväisessä elämässään Lyhdyn ryhmäkodeissa. Vapaaehtoistoiminta aktivoitui toden teolla vuonna 2000, jolloin Kirsi Alastalo, joka johti tuolloin Lyhty ry:n Luovilla – taide ja tekstiili-työpajaa, alkoi etsiä vapaaehtoista auttamaan ja tukemaan kehitysvammaisia taide- ja käsityöläisiä. Luovilla on pienin ja vanhin Lyhdyn työpajoista, ja sen toiminnassa näkyy hyvin pitkälle viety tekemisen yksilöllisyys ja tuotteiden laatu. Aikaa henkilökohtaiseen ohjaamiseen ei kuitenkaan paljoa jäänyt, sillä Kirsi johti kuuden kehitysvammaisen tekijän ryhmää yksinään. Työn luonne oli sellainen, että pitkäjänteinen työskentely oli mahdollista, vaikka kehitys-vammaisen ohjaaja ei olisikaan alan ammattilainen tai edes osaisi suomen kieltä. Etevänä toiminnan kehittäjänä Kirsi mietti eri mahdollisuuksia tuoda enemmän henkilökohtaista tukea kehitysvammaisille asiakkailleen ja eksyi Maailmanvaihdon yhteyteen vuosituhannen vaihteessa. Kirsi toimii yhä Lyhty ry:n asumispalvelujen tiimissä, ja on siten kehittänyt Lyhdyssä vapaaehtoistyötä sen koko historian ajan.

”Yhteistyön alkaessa Maailmanvaihto ry:n kanssa, pohdimme omaa rooliamme vapaaehtoisen elämässä. Päädyimme siihen, että haluamme tarjota vapaaehtoiselle monipuolisen ja turvallisen työpaikan, jossa hän voi kokea itsensä tarpeelliseksi ja jossa hän voi kehittyä asioissa, joita hän ei välttämättä entuudestaan tunne.”

Yhteistyön alkaessa Maailmanvaihto ry:n kanssa, pohdimme omaa rooliamme vapaaehtoisen elämässä. Päädyimme siihen, että haluamme tarjota vapaaehtoiselle monipuolisen ja turvallisen työpaikan, jossa hän voi kokea itsensä tarpeelliseksi ja jossa hän voi kehittyä asioissa, joita hän ei välttämättä entuudestaan tunne. Keskustelimme yhteistyöstä Maailmanvaihdon kanssa, ja sovimme, että järjestö hankkii vapaaehtoiset sekä järjestää heille perhemajoituksen. Lyhty ry:n rooli oli toimia vapaaehtoistyöpaikkana, jonka tehtävä on suuntautua vapaaehtoistoiminnan tavoitteisiin. Koemme, että vapaaehtoisten perhemajoitus antaa parhaan näkökulman suomalaiseen arkiseen elämään ja toimii näin hyvänä vastapainona työlle ja työpaikalle. Erilaisten yhteisöjen luonnollinen muodostuminen vapaaehtoisen ympärille tukee mielestämme hänen selviytymis- ja sopeutumiskykyään uudessa maassa sekä tuo riittävästi henkilökohtaisia kontakteja, joiden avulla elämään Suomessa pääsee mukaan.

Oikea vapaaehtoinen oikeaan tehtävään

Maailmanvaihto ry valitsee meille mahdollisista vapaaehtoisista valikoiman. Tämän jälkeen keskustelemme Lyhdyssä siitä, kuka vapaaehtoisista olisi sopivin kuhunkin tehtävään. Keskustelussa ovat mukana paitsi kaikki ne henkilöt, jotka tulevat toimimaan vapaaehtoisen kanssa, myös kehitysvammaiset asiakkaamme. EVS-ohjelma on hyvin suosittu ja Lyhty ry tunnettu vapaaehtoispaikka, joten saamme erittäin hyviä hakijoita. Siksi meidän on suhteellisen helppo valita ne ehdokkaat, joihin otamme henkilökohtaisesti yhteyttä puhelimitse. Olemme oppineet, että vasta henkilökohtainen kontakti ja mahdollisuus vapaaseen keskusteluun antavat meille oikean kuvan hakijasta. Samalla voimme vastata vapaaehtoista askarruttaviin kysymyksiin, ja saamme ensimmäisen mahdollisuuden luoda hyvä ja turvallinen vaikutelma Lyhdystä vapaaehtoistyöpaikkana.

Vapaaehtoisen saapuessa maahan sovimme Maailmanvaihto ry:n ja isäntäperheen kanssa siitä, miten tuemme yhdessä vapaaehtoista hänen sopeutumisessaan uuteen tilanteeseen uudessa maassa. Hahmottelemme vapaaehtoisen kanssa hänen vuottaan Lyhdyssä pyrkien ottamaan huomioon vapaaehtoisen henkilökohtaiset tavoitteet työssään. Pitkin vuotta käymme läpi tapahtunutta, huolehtien samalla siitä, että vapaaehtoinen kokee myös arkea ylittäviä kokemuksia, joiden muisto sitoo häntä lähemmin yhteisöömme ja Suomeen. Kun vapaaehtoisaika loppuu, teemme yhdessä tiliä siitä, mitä hän on oppinut ja miten hänen täällä olonsa on vaikuttanut yhdistyksemme toimintaan. Suurimman osan asioista huomaa kuitenkin vasta myöhemmin, joten pidämme yhteyttä myös vapaaehtoisen lähdettyä takaisin kotimaahansa. Ulla-Maija Ekman ja saksalainen Bianca Leist taide- ja tekstiilityöpaja Luovillasta  Lokaviikot-nuorisofestarien avajaistapahtumassa.

Molemminpuolista oppimista

Sanomme nykyään leikillämme, että vapaaehtoiskandidaatit ovat nuorempia, kauniimpia ja fiksumpiakuin me koskaan, joten siksi meidän tulee sopeutua heihin. Vapaaehtoisilla on usein paljon sellaisia taitoja ja kokemuksia, joita meiltä organisaatiossamme puuttuu. Usein vapaaehtoiset ovat kielitaitoisempia ja monitaitoisempia kuin ammattihenkilökunta, joten koemme että yhdistyksemme todella saa vahvistusta vapaaehtoisten tuomasta työpanoksesta ja tietotaidosta. Pyrimme myös siihen, että jaamme omaa osaamistamme vapaaehtoisille ja järjestämme heille mielenkiintoisia ja haastaviakin työtehtäviä, joissa he pääsisivät nostamaan omaa osaamistaan EVS-ohjelman tavoitteiden mukaisesti.  EVS-vapaaehtoisten korkea peruskompetenssi onkin hieman ihmetyttänyt, sillä ohjelma perustettiin aikoinaan nostamaan syrjäytymisuhan alla olevien nuorten asemaa eurooppalaisilla työmarkkinoilla. Siten vapaaehtoinen, jolla on vähiten edellytyksiä, saattaisi saada vapaaehtoisvuodestaan eniten hyötyä kasvaneen kompetenssin myötä.

”Pyrimme siihen, että jaamme omaa osaamistamme vapaaehtoisille ja järjestämme heille mielenkiintoisia ja haastaviakin työtehtäviä, joissa he pääsisivät nostamaan omaa osaamistaan EVS-ohjelman tavoitteiden mukaisesti.”

Kun tarkastelemme yhdistyksemme historiaa hieman taaksepäin, voisi sanoa, että itse vapaaehtoiset ovat pysyneet kutakuinkin samanlaisina, mutta yhdistyksemme kyky vastaanottaa vapaaehtoinen on kehittynyt. Koemme olevamme nyt valmiimpia, sopeutuvampia, tietävämpiä ja taitavampia ottamaan vapaaehtoistyöntekijät mukaan yhdistyksen toimintaan. Lyhty ry:n rooli sosiaali- ja terveysalan innovaattorina antaa myös meille sellaisen tekemisen tavan, jossa pyritään hyvää, kaunista ja oikeaa kohti. Pyrimme kehittämään toimintaamme jatkuvasti, koska maailma muuttuu ja me sen mukana, siihen teoillamme vaikuttaen. Olemme viime aikoina pyrkineet hahmottamaan, mitkä ovat niitä alueita, joilla organisaatiomme ja vapaaehtoiset työntekijämme tarvitsevat rakenteita ja valmiita suunnitelmia. Toisaalta pyrimme hahmottamaan niin sanottuja avoimen prosessin alueita, joita vahvistamme pystyäksemme kohtaamaan elämämme väistämättömät epävarmuuden hetket. Olemme viime vuosina kehittäneet vapaaehtoistyön laadunvarmistusohjelman, jonka avulla pyrimme varmistamaan tärkeät laatukriteerit vapaaehtoisen työlle Lyhdyssä. Kehitämme tätä toimintamallia yhdessä vapaaehtoisten kanssa, jolloin he itse voivat edistää tulevien vapaaehtoisten asemaa.

Yhteistyö Maailmanvaihto ry:n kanssa on sujunut hyvin vuosien varrella. Maailmanvaihdon henkilökunta on neuvonut ja kouluttanut meitä säännöllisesti vapaaehtoistyöhön liittyvissä asioissa. Kriisitilanteissa toiminta on ollut nopeaa ja sujunut hyvässä yhteisymmärryksessä. Isäntäperheiden löytyminen vapaaehtoisille on välillä vuosien varrella ollut hankalaa, jolloin Lyhty on toiminut väliaikaiskotina vapaaehtoisille. Olemme osallistuneet Maailman-vaihto ry:n suosittelemana myös kansainväliseen SOHO (Sending organisati-on, Host organisation) –koulutukseen sekä AVSO:n (Association of Voluntary Service Organisations) järjestämään vapaaehtoisten yleiseurooppalaiseen Mentor-ohjelmien kehittämiseen. Tämä on tarjonnut meille suoria kontakteja eri maiden järjestöihin ja mielenkiintoisiin ihmisiin. Maailmanvaihto ry on avannut asiakkaillemme ja henkilöstöllemme oven auki Eurooppaan ja muualle maailmaan. Kukaan ei olisi arvannut, miten yhdestä yhteydenotosta kasvaisi vuosien varrella näin tärkeä osa Lyhty ry:n toimintaa. Maailmanvaihdon järjestämä vapaaehtoistoiminta on kehittänyt yhdistyksemme perustehtävää, kehitysvammaisten aseman edistämistä yhteiskunnassamme, paremmin ja monipuolisemmin kuin olisimme koskaan kuvitelleet. Siksi haluamme nyt lämpimästi kiittää kaikesta siitä työstä ja tuesta, jota olemme vuosien varrella saaneet kokea ja samalla onnitella 50-vuotiasta Maailmanvaihto ry:tä!

Helsingin lyhytaikaiskoti ja työpaja Lyhty ry:n puolesta,
Markus Vähälä
Sairaanhoitaja ja vapaaehtoiskoordinaattoriLyhty ry

 

Marika Heinonen: ”Maailmanvaihtolaisuus otti ja vei…”

Seikkailuni EVS-vapaaehtoistyöntekijänä Saksassa alkoi 8.9.2003. Viimeiset äidin tekemät ruisleivät oli syöty ja rinkka pakattu jo hyvissä ajoin (ajoissa) edellisenä iltana. Olin valmis lähtemään kohti uusia seikkailuja!

Piut paut epäilijöille

Olin odottanut lähtöä Saksaan malttamattomana jo usean kuukauden ajan, joten olin innoissani seistessäni viimein Helsinki-Vantaan lentokentällä. Muistan hyvästelleeni vanhempani iloisesti ja reippaasti, vaikka he olivat olleet hieman hermostuneita ja pelokkaita tyttärensä päätöksestä lähteä vapaaehtoistyöhön ulkomaille. Toisaalta tiesin heidän olevan myös ylpeitä päätöksestäni lähteä toteuttamaan haavetta, jota olin jo pidempään miettinyt.

Lukion toisena vuotena minulle oli selkiintynyt, että halusin pitää välivuoden ja miettiä eri vaihtoehtoja tulevaisuuden suhteen. En ollut aiemmin viettänyt pidempiä aikoja ulkomailla, mutta minulle oli kuitenkin selvää heti alusta alkaen, että lähtö ulkomaille olisi minun tapani viettää välivuosi. Vaihtoehtoja ulkomaille lähtöön oli useita, mutta kiinnostuin EVS-vapaaehtoistyöohjelmasta heti siitä kuultuani, sillä halusin tehdä jotain erilaista ja kokea uusia asioita. Kaikkia ympärillä olevia ihmisiä ei kuitenkaan ollut helppo vakuuttaa vapaaehtoistyöhön lähtemisestä. Muistan kuulleeni kommentteja, kuten: ”Mitä vapaaehtoistyötä muka Saksasta löytyy?” tai ”Miksi et lähde vaikka au pairiksi tienaamaan edes vähän rahaa?”. Mikäli en saanut kaikkia epäilijöitä vakuutettua perusteistani ennen lähtöäni, niin uskon tehneeni sen viimeistään paluuni jälkeen, sillä päällimmäiset ajatukseni EVS-jaksosta ovat olleet pelkästään positiivisia.

”En ollut aiemmin viettänyt pidempiä aikoja ulkomailla, mutta minulle oli kuitenkin selvää heti alusta alkaen, että lähtö ulkomaille olisi minun tapani viettää välivuosi. Vaihtoehtoja ulkomaille lähtöön oli useita, mutta kiinnostuin EVS-vapaaehtoistyöohjelmasta heti siitä kuultuani, sillä halusin tehdä jotain erilaista ja kokea uusia asioita.”

EVS-jaksoni sijoittui Kaakkois-Saksaan, Bayerisch Gmain -nimiseen kylään, joka sijaitsi vain parin kilometrin päässä Itävallan rajasta. Tämän idyllisen pienen vuoristokylän maisemat, ihmiset ja elämänasenne tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Työpaikka oli eräänlainen maatila, joka toimi eri-ikäisten kehitysvammaisten työ- ja asuinpaikkana. Oma työtehtäväni sijoittui pääsääntöisesti korkkipajaan, jossa kierrätettiin viinipullon korkkeja. Aidot korkit eroteltiin muovisista korkeista, kerättiin talteen ja murskattiin uusiokäyttöön esim. asuntojen lämpöeristys-materiaaliksi. Korkkipajassa työskentelevien kehitysvammaisten ryhmäkoko vaihteli 10–15 hengen välillä. Autoin heitä korkkien lajittelun lisäksi heidän arkiaskareissaan. Joulun alla viereiseen kynttiläpajaan tulvi tilauksia siinä määrin, että usein pääsin myös valamaan kynttilöitä paikan omasta mehiläisvahasta.

Vapaaehtoisen roolin määrittäminen ei ole vapaaehtoistyöpaikoissa aina helppoa, minkä saimme muiden vapaaehtoisen kanssa useaan kertaan todeta. Välillä meistä tuntui, että saimme liikaa vastuuta kannettavaksi. Toisinaan työ tuntui puolestaan melko merkityksettömältä tehdessämme rutiininomaisia tehtäviä, joista pienimmätkin oppimiskokemukset olivat kaukana. EVS-jaksoni alussa suunnittelimme tutorini kanssa minulle omia projekteja, joita voisin jakson aikana yhdessä ryhmäläisteni kanssa toteuttaa. Talon johtaja ei kuitenkaan ollut suunnitelmista samaa mieltä, ja olin pettynyt, kun en päässyt toteuttamaan suunniteltuja projekteja. Nämä pienet vastoinkäymiset auttoivat minua kuitenkin kasvamaan huimasti ihmisenä, ja uskon olevani kärsivällisempi, itsevarmempi ja joustavampi kuin ennen vapaaehtoistyöjakson alkua. Ja opinhan myös hieman ymmärtämään baijeria, murretta, jota pohjoissaksalaiset eivät miellä saksaksi. Voin siis rehellisesti sanoa, että vapaaehtoistyöjaksoni oli erittäin onnistunut. Tästä suuri kiitos kuuluu kaikille niille upeille ihmisille, joihin työpaikallani ja sen ulkopuolella tutustuin.

Paluu, vaan ei arkeen..

Työntäyteiset päivät, lukuisat leirit ja matkustelu saivat vapaaehtoistyöjakson hurahtamaan vauhdilla. Vaikka oli ihana nähdä perhettä ja ystäviä pitkästä aikaa, muistan hyvin ne pelonsekaiset tunteet, jotka minulla oli palatessani takaisin Suomeen. Olinko muuttunut paljon jakson aikana? Olivatko läheiseni muuttuneet? Mitä tulevaisuus toisi tullessaan? Ja niin edelleen.. Yksi asia oli kuitenkin varma. Halusin jatkaa upeaa kokemusta takaisin kotiin palattuani. Tämä kokemus jatkuu edelleen, sillä olen ollut mukana Maailmanvaihdon toiminnassa paluustani lähtien ja nyt olen neljättä vuotta Maailmanvaihdon hallituksen jäsenenä.

Maailmanvaihdon toiminta on vienyt mennessään ja antanut mukavaa vastapainoa opiskelulle. Opiskelen Turussa, joten kokouspäivät Helsingissä venyvät pitkiksi jo pelkästään matkustamisen vuoksi. Silloin tällöin löytyy edelleen ihmisiä, jotka ihmettelevät miten jaksan matkustaa ja tehdä tätä kaikkea vapaaehtoisesti. Toki tätä samaa tulee joskus itsekin väsyneenä mietittyä, mutta epäilykset kaikkoavat heti nähdessäni tuttuja kasvoja toimistolla, leireillä tai muuten vapaa-aikanani. Toiminta on tuonut mukanaan paljon asioita, joita en uskaltanut edes toivoa ennen mukaan lähtöäni, kuten lukuisia uusia ystäviä  ja rutkasti uusia kokemuksia.

Näiden vuosien varrella olen ehtinyt nähdä Maailmanvaihdon toimintaa usealta eri kantilta. Mukaan mahtuu toimintaa niin Suomeen saapuville vapaaehtoisille kuin ulkomaille lähtevillekin sekä erilaisia infotilaisuuksia ja seminaareja. Ulkomaalaisille vapaaehtoisille järjestettyjen leirien aikana olen tutustunut upeisiin uusiin ihmisiin ja päässyt elämään uudelleen myös omaa vapaaehtoistyöjaksoani. Leirit ovat olleet loistava tapa päästä tutustumaan näihin monikulttuurisiin ryhmiin, kuulla heidän ajatuksiaan ja kokemuksiaan. Erilaisissa infotilaisuuksissa olen päässyt kertomaan Maailmanvaihdon toiminnasta ja kokemuksistani muille asiasta kiinnostuneille.

”Nyt useampi vuosi itse EVS-vapaaehtoistyöjakson jälkeen voin sanoa sen olleen erittäin merkityksellinen monien asioiden suhteen.”

Hallituksen jäsenenä olen päässyt kurkistamaan myös koko ICYE-järjestön kansainväliseen kenttään. Olen saanut osallistua kaksi kertaa Euroopan Assosiaation vuosikokoukseen, jotka ovat molemmat olleet opettavaisia ja mielenkiintoisia kokemuksia. Näiden Oxfordissa ja Bryggessä pidettyjen vuosikokousten avulla olen oppinut ymmärtämään ja arvostamaan ICYEn toimintaa entistä enemmän. Tämän lisäksi Etelä-Afrikassa viime keväänä pidetty seminaari Euroopan ja Afrikan välisistä EVS-ohjelmista antoi minulle hienon mahdollisuuden päästä oppimaan uutta kansainvälisen ICYE-organisaation konkareilta. Uskon, että kaikki matkan varrella oppimani asiat auttavat minua niin Maailmanvaihdon toiminnan kehittämisessä, kuin omassa elämässänikin. Kaiken tämän lisäksi olen saanut ympäri maailmaa useita uusia ystäviä, joihin pidän edelleen tiiviisti yhteyttä.

Nyt useampi vuosi itse EVS-vapaaehtoistyöjakson jälkeen voin sanoa sen olleen erittäin merkityksellinen monien asioiden suhteen. Voinkin todeta, että Maailmanvaihdon kotisivuilla oleva fraasi ”Ota tilaisuudesta vaari ja vaihda arkea! On mitä mummona muistella.” kiteyttää hienosti kaiken sen, mitä Maailmanvaihto on minulle tarjonnut. Lähtiessäni en osannut arvata, mitä kaikkea tulisin vaihtojaksoltani saamaan tai kuinka suuresti se tulisi vaikuttamaan elämääni. Muistan jonkun aktiivin minua ”varoitelleen” tullessani mukaan Maailmanvaihdon toimintaan, että kerran mukaan lähdettyä on vaikea päästä irti. Toden totta, näiden upeiden kokemusten pohjalta onkin helppo sanoa, että ”maailmanvaihtolaisuus” otti ja vei mennessään heti ensi hetkestä lähtien! Onnea 50-vuotiaalle Maailmanvaihdolle!

Marika Heinonen
EVS Saksa 2003-2004
Hallitus 2005-

 

Heli Vartiainen: Unelmista voi tehdä totta

”Unelmista voi tehdä totta”, ajattelin saapuessani takaisin Suomeen joulun lomamatkareissulta Intiasta. Mutta miten? Vastaus löytyy nykypäivänä usein internetistä. Siispä Googleen ja hakusanoiksi ’ulkomaille töihin’, ’kehitysmaat’ ja ’Intia’. Ja sieltähän se vastaus pompahti esiin: Maailmanvaihto ry:n kotisivut. Niitä tutkin iltaisin, soitin Maailmanvaihdon toimistoon, kävin infotilaisuudessa Helsingissä ja osallistuin valintapäivään. Lopulta minulle tuli tieto, että olin valittu vapaaehtoistyöntekijäksi Intiaan. Ottaessani paikan vastaan tiesin, että elämäni tulisi täydellisesti muuttumaan.

Valmennusleirillä Inkoossa tapasin muita maailmalle lähdössä olevia innostuneita nuoria. Vaihdoimme ajatuksia, keskustelimme mahdollisista ongelmista ja kuulimme aikaisemmin maailmalla olleiden kokemuksia elämisestä vieraassa maassa. Meitä sananmukaisesti valmennettiin ottamaan haaste vastaan.

Lopulta koitti se päivä, jota olin puolen vuoden ajan odottanut. Finnairin lentokoneesta jätin viimeiset katseet heräilevän Helsingin aamutouhuihin. Suuren Tuntemattoman matkaan hyppääminen aiheutti kyyneleiden valumisen poskiani pitkin.

[…]

Bangaloren lentokentällä tapasin paikallisen ICYEn työntekijän, joka johdatti meidät kaksi suomalaista yhdessä muiden vapaaehtoistyöntekijöiden kanssa alkuleiripaikallemme. Aamupalan ja majoitusjärjestelyjen jälkeen univelat alkoivat pienentyä, koska ohjelmaan oli merkittynä lepoa. Voimien keruu tule-via koitoksia varten olikin tarpeen. Alkuleirin anti oli muuten lähinnä vertaistuen saamista muilta vapaaehtoistyöntekijöiltä, valmentautumista tulevaan vuoteen uudessa elinympäristössä, paikallisen kielen opettelua ja tarvittavien tärkeiden paperiasioiden järjestelyä. Sen jälkeen huomasinkin olevani yksin Intian yössä, bussissa matkalla kohti Putturia. Siitä on nyt kuusi kuukautta.

”Valmennusleirillä Inkoossa tapasin muita maailmalle lähdössä olevia innostuneita nuoria. Vaihdoimme ajatuksia, keskustelimme mahdollisista ongelmista ja kuulimme aikaisemmin maailmalla olleiden kokemuksia elämisestä vieraassa maassa.”

Välillä havahdun tavallisen arkeni keskellä huomaamaan, miten erilaisessa ympäristössä oikeasti nyt asun. Se, että kylpyhuoneeni suihkusta tulee huonohkolla paineella viileää vettä tai wc-pöntön huuhteluteho ei ole sama kuin Suomen vessoissa, on minulle jo tavallista arkipäivää. Minihameiden tai lyhyiden shortsien valitseminen ei tule mieleenkään ottaessani aamulla hyllystäni päivävaatteet. Sarit ja chuiditanit (intialainen asukokonaisuus, johon kuuluu pitkä tunikan tyylinen paita, leveät, pitkät housut ja huivi) ovat jokapäiväisessä käytössäni. Nyt myös oikeasti tiedän, mitä pyykinpesu tarkoittaa. Se ei ole vain ON-painikkeen painamista, vaan kovaa työtä käsilihaksille hangaten likaa vaatteista kivistä pyykkilautaa vasten. Näistä tavallisista arkipäivääni kuuluvista rutiineista olen lähettänyt sähköpostia ystävilleni, lähisuvulleni ja Maailmanvaihdon toimiston väelle. On ollut mukava lukea suomalaisia kommentteja ja kannustuksia elämänpyöräni pyörimisestä.

Omassa vapaaehtoistyöpaikassani olen nimensä mukaisesti vapaa tekemään niitä työtehtäviä, joihin itse vapaaehtoisena haluan osallistua. Pihapiirissämme oleva melko iso koulu toimii hyvin oman henkilökuntansa työpanoksella, joten annan suurimman osan ajastani perheeni keittiöväelle. Keittiössämme valmistetaan arkisin lounas osalle koulun oppilaista, joten syöjiä kertyy noin 160 henkilöä. Tämän lisäksi noin sadalle henkilölle valmistetaan päiväkahvi, päivällinen ja aamupala, sillä pihapiirissämme olevassa hostellissa asuvat pojat ruokailevat keittiömme yhteydessä olevassa ruokalassa. Ruuanlaitto vaatii paljon työtä ja esivalmisteluja, koska kaikki vihannekset kuoritaan ja pilkotaan käsin lattiatasossa. Sipulin kuoriminen ja pilkkominen on jokapäiväistä puuhaani, mutta siitä huolimatta se edelleen itkettää. Ruokavalioni on erittäin kasvipitoista, vain sunnuntaisin on tarjolla myös kanaa.

Iltaisin vietän usein aikaa pihapiirissämme olevassa Boarding Housessa, jos-sa 35 poikaa asuu saksalaisen järjestön sponsoroimana. Nämä 10–18-vuotiaat pojat ovat vieneet sydämeni täysin. Heidän valtava rakkauden kaipuunsa ja kaltaisestani vapaaehtoisesta löytämänsä ilo saavat joka ilta kävelemään viimeistään kello seitsemäksi prayhalliin, jossa pojat pitävät yhteisen kannadan kielisen laulu- ja rukoushetkensä.  Poikien vapaa-ajalla pidän nuorimpia usein sylissäni, ja halailen vanhempia. Juttelemme Intian ja Suomen välisistä eroista, pelaamme ja laulamme. Poikien englannin kielen taito on heikko. Silti yhteinen kanssakäyminen sujuu, koska ilmeet ja eleet ovat mukana kommunikoinnissa. Oma kannadan kielen oppiminen on auttanut itseäni samaan lähempää kontaktia myös niihin poikiin, joiden englannin kielen taidot ovat heikoimmat.

Oma perheeni on suhteellisen varakas kristitty perhe. He pitävät minua perheen jäsenenä, joten olen päässyt moniin eri tilaisuuksiin heidän kanssaan. Tutuiksi ovat tulleet niin hindulaiset, kristityt kuin muslimihäätkin. Samoin kihlajaiset, hautajaiset sekä suvun kesken ennen ensimmäisen lapsen synty-mistä järjestettävä tilaisuus on tallennettu digikamerani muistikortille. Lisäksi perheemme kokki on ottanut minua mukaansa erilaisiin tilaisuuksiin, joten olen nähnyt myös köyhemmän hindulaisen suvun kokoontumisia. Erään kerran olin kokkimme vaimon ja kahden lapsen kanssa yötä heidän sukulaisellaan. Karu koti oli viidakon reunalla, monien riksakilometrien päässä lähimmästä kaupasta ja bussipysäkistä. Olihan se kuitenkin mieleenpainuva kokemus painaa pää illalla muhkuraiseen tyynyyn, patjana joogamatto, tuulettimen pyöriessä katossa täydellä teolla hyttysten karkottamiseksi. Vierellä-ni nukkuivat uudet intialaiset ystäväni samassa siskonpetissä.

”Vuosi on pitkä aika”, sanoivat monet sukulaisistani kertoessani heille suunnitelmistani. ”Sinulla tulee varmasti ikävä Suomeen ja meillä tulee ikävä sinua.” Ikävä on ollut – sitä en kiellä. Mutta itku on helpottanut oloa. Lisäksi se, mitä täällä ollessani olen saanut, on jotain niin suurta ja käsittämätöntä. Voin olla vain kiitollinen ja iloinen kaikista arjen eteen tuomista asioista. Arjessa on elämäni onni. Täällä tunnen tekeväni juuri sitä, mitä haluankin elämässäni tehdä. Heinäkuun lopulla tuo Finnair minut jälleen keskelle Helsingin arkipäivää. Mikäli Suomen valtion rajat alkavat tuntumaan liian ahtailta, voin taas lähteä minne ikinä haluan. Vapauteni on rajoittamaton.

Heli Vartiainen
Intia 2008-2009

 

Salvatore Romagna: 30 years after!

Finland (ICYE) has been inexplicably associated with important turning points in my life. The firstone was in summer 1978: I attended for AFSAI a seminar, near Hammelina (Hämeenlinna), on “Peaceful conflictresoluti-on in ever day life” led by the late Danilo Dolci, a poet, pacifistand activist against the Mafiain Sicily.  It was my firstencounter with northern Europe, through which I hitchhiked passing by Christiania in Kopenhagen, through squatted houses in Stockholm, to reach finallythe peaceful and soul-soothing Finnish landscapes. Clichés apart, the sauna, birch trees branches, cold wa-ter, clear and infinitelakes became a one-of-a-lifetime experience. The wan-dering lust I felt in that trip to Finland was blessed, nourished and poised to continue until today.

”Many are the persons and groups that led and developed ICYE Finland along the last 50 years!”

The seminar had a major eye opener effect: My engagement with ICYE started there and continued with interruptions until 1985, when in November, at the General Assembly in Ranta-Vaahala, I run for the position of Executive for Programmes.  The memories are still vivid: once again the enchanting and unspoiled nature surrounding the GA venue made my stay an intense and memorable one! After a tight race, mixed with tensions and self-reflectivemoments (wandering in the snowy woods) , I got elected and my firstICYE engagement at the International Office started – then continued after a 7 year break in 1996.

Many are the persons and groups that led and developed ICYE Finland along the last 50 years! Despite these changes and the new name ”Maailmanvaih-to”, continuity in the organisation’s commitment to adapt to a changing world kept ICYE Finland at the forefront of those committees that strive to promote our programme as a means of education for peace and justice, in which the intercultural learning process and the willingness to serve for the common good remain the main educational challenges of our participants.

”As the exchangees, over the past 50 years, ICYE Finland went through a pro-cess resembling a “quest”, which has been and still is, dynamic, enriching, sometimes frustrating and with setbacks, yet forming, hopeful, and almost by definition,open.”

As the exchangees, over the past 50 years, ICYE Finland went through a pro-cess resembling a “quest”, which has been and still is, dynamic, enriching, sometimes frustrating and with setbacks, yet forming, hopeful, and almost by definition, open. Also my ICYE ”quest” continues to be open and challenging as much as when it started in Finland 30 years ago. Since then I have been associated with some of the ICYE Finland leaders. Without them we would not be able today to pay tribute to the past, celebrate the present, and look at the future with renewed commitment. To name a few: Seppo Holm, Marja Vuorinen, Jussi Karkela, and literally, last but not least, Anni Koskela, with whom I have had  the pleasure and honour of working for the last 12 years – and sharing the excitement of many General Assemblies and Board of Ma-nagers meetings.  Anni’s leadership, calm advice and counsel, understanding and patience are exemplary, and have been crucial in overcoming difficultmoments and resolving crisis the Federation faced. My gratitude goes also to the many co-workers, host families and placements, volunteers and Board members who made ICYE Finland a learning and inclusive organisation, and made it possible for it to reach its middle age with renewed enthusiasm and confidence in the future

Long live Maailmanvaihto – Looking Forward to the next 50 Years!

Salvatore Romagna
Secretary General – ICYE Federation

 

Materiaali on kirjasta Hallittuja kulttuurishokkeja jo viisi vuosikymmentä – Suomen ICYEn / Maailmanvaihto ry:n 50-vuotisjulkaisu (2008): Maailmanvaihto ry, Suomen ICYE, on yksi maamme vanhimmista nuorisovaihtojärjestöistä. Vuonna 2008 se juhlisti 50-vuotismerkkipäiväänsä. Näiden vuosikymmenien aikana Suomen ICYE on muuttunut kristillisestä vaihto-oppilasjärjestöstä yleishumaaniksi vapaaehtoistyöohjelmia järjestäväksi Maailmanvaihdoksi. Silti toiminnan ydinajatus on säilynyt samana: sillat kulttuurien välille rakentuvat arjen kohtaamisissa. Näistä kohtaamisista kertoo julkaisu.

Muut materiaalit juhlajulkaisusta:
1950- ja 1960-luku
1970-luku
1980-luku
1990-luku

>> Lue 50-vuotisjuhlajulkaisu kokonaisuudessaan (Issuu.com)

1990-luku: Profloituminen vapaaehtoistyöhön keskittyväksi Maailmanvaihdoksi alkaa

1990-luvun alku oli kansainvälisesti suurten muutosten aikaa. Berliinin muurin murtuminen syksyllä 1989 ja Neuvostoliiton hajoaminen -91 muuttivat merkittävästä Euroopan karttaa. Vuosikymmenen loppuun mennessä kansainvälinen ICYE Federaatio oli luonut yhteistyösuhteet useisiin enti-iin neuvostotasavaltoihin. Suomalaisia nuoria oli vapaaehtoistyössä muun muassa Liettuassa, Ukrainassa ja Valko-Venäjällä. Suomen ICYE järjesti viimeisen perinteisen Moskovan matkan Suomessa ja eri Euroopan maissa vaihdossa olleille nuorille vuonna 1990. Matkaa suunniteltiin myös kevääksi -91. Tilanne Neuvostoliitossa muuttui kuitenkin niin epävarmaksi, että matka päätettiin perua. Vuosikymmenen aikana järjestettiin Suomessa oleville ulkomaalaisille vaihtareille muutaman kerran matka Pietariin.

Pitkään jatkunut keskustelu järjestön suhteesta kristillisyyteen tuli käännekohtaan, kun Kansainvälisestä Kristillisestä Nuorisovaihdosta tuli vuoden 1998 vuosikokouksen äänestyksellä Maailmanvaihto ry.  Muutos seurasi useissa muissa ICYE-maissa samoihin aikoihin tapahtunutta nimenvaihtoprosessia.

Suomalaisten nuorten ja nuorisojärjestöjen oli mahdollista osallistua EU:n tukemaan nuoriso-ohjelmaan jo ennen vuonna 1995 tapahtunutta Suomen liittymistä Euroopan Unionin jäseneksi. Yhteistyössä Euroopan ICYEn kanssa Suomen ICYE toteutti ensimmäiset nuoriso-ohjelman tukemat seminaarit Suomessa vuonna 1994. Suomen ICYEn jäseniä osallistui aktiivisesti seminaaritoimintaan eri Euroopan maissa vuosikymmenen alkupuolelta lähtien.

”Suomen ICYE osallistui 90-luvulla erittäin aktiivisesti ICYEn kehittämiseen kansainvälisellä tasolla. Jussi Karkela oli Euroopan ICYEn hallituksen jäsen kuuden vuoden ajan vuoteen 1997 asti.”

Suomen ICYE osallistui 90-luvulla erittäin aktiivisesti ICYEn kehittämiseen kansainvälisellä tasolla. Jussi Karkela oli Euroopan ICYEn hallituksen jäsen kuuden vuoden ajan vuoteen 1997 asti. Samassa kokouksessa, missä Jussi luopui hallituksen jäsenyydestä, Marja-Riitta Rautaparta valittiin Euroopan ICYEn puheenjohtajaksi. Vuodesta 1997 vuoteen 1999 sekä kansainvälisen ICYEn että Euroopan ICYEn puheenjohtajuudet olivat suomalaisten naisten hallussa. Järjestön pääsihteeri Anni Koskela toimi yhden kaksivuotiskauden ICYE Federaation puheenjohtajana.

Vapaaehtoistyövaihto-ohjelmien kenttä koki valtavia mullistuksia vuosikymmenen puolivälissä EU:n nuoriso-ohjelman tukeman EVS-vapaaehtoistyön ja ETVO-ohjelman käynnistyttyä. Muutokset heijastuivat voimakkaasti Suomen ICYEn työhön. Euroopan ICYE-kumppaneiden mielenkiinnon keskittyä EVS:n myötä vapaaehtoistyöohjelmiin loppui vaihto-oppilaiden vastaanottamisen. Samoihin aikoihin kautta aikain suosituimmassa suomalaisten ICYE-vaihto-oppilaiden kohdemaassa USA:ssa ICYE lopetti toimintansa. Suomen ICYE päätti lopettaa kouluvaihto-ohjelmiin lähettämisen vuosikymmenen lopulla. EVS (European Voluntary Service) käynnistyi vuonna 1995 kokeiluluontoisena. Nuoret saivat mahdollisuuden osallistua täysin maksuttomaan vapaaehtoistyöhön toisessa Euroopan maassa EU:n tuella. Sisällöllisesti EVS oli alkuvuosina lähes identtinen ICYEn perinteisen vapaaehtoistyöohjelman kanssa, ICYEn Euroopan toimiston vaikutuksen ansiosta. Ryhdyimme osaltamme välittämään EVS-vapaaehtoisia Eurooppaan samalla kun ICYEn oman vapaaehtoistyövaihdon kohdemaiksi jäivät olosuhteiden pakosta vain Euroopan ulkopuoliset maat. Suomen ICYE lähetti ja vastaanotti ensimmäiset EVS-vapaaehtoistyöntekijät vuonna 1996. Vuosikymmenen lopulla Suomen ICYEn ohjelmiin osallistujista 2/3 oli EVS-vapaaehtoistyöntekijöitä. Suomen ICYE oli aktiivisesti mukana  EVS-vapaaehtoistyön käynnistämisessä Suomessa. Kansainvälisen henkilövaihdon keskus CIMO hallinnoi ohjelmaa. KVT (Kansainvälinen Vapaaehtoistyö ry) ja ICYE antoivat asiantuntemuksensa käyttöön ohjelman koulutus- ja tukirakenteiden sekä verkostojen luomisessa. Järjestöt olivat myös päävastuussa eri koulutustapahtumien käytännön toteutuksesta EVS:n käynnistymisen ensimmäisinä vuosina.

”Vapaaehtoistyövaihto-ohjelmien kenttä koki valtavia mullistuksia vuosikymmenen puolivälissä EU:n nuoriso-ohjelman tukeman EVS-vapaaehtoistyön ja ETVO-ohjelman käynnistyttyä.”

1990-luvulla kehitimme myös KEPAn, KVTn, TINKUn ja Allianssin kanssa uuden, ICYEn ohjelmaa lyhyemmän ja kehitysmaihin suuntautuneen vapaa-ehtoistyöohjelman, jonka nimeksi tuli ensin Kehy-vaihto, myöhemmin Etelän vapaaehtoisohjelma – ETVO. ICYEllä oli päävastuu ohjelman käynnistämisessä ja aluksi käytännön koordinointikin oli toimistossamme (1995–96). Koordinointivastuun siirryttyä Kepaan ICYE toimi vuosia aktiivisesti ohjelman kehittämistyöryhmässä ja oli mukana vetämässä valintapäiviä sekä valmennuskoulutuksia. Yhteistyö ETVO-ohjelman ja EVS-vapaaehtoistyön puitteissa loi läheiset yhteydet KVT:hen. Verkostoituminen poiki monipuolista tiedotusyhteistyötä vuosikymmenen loppupuolella.

Mullistukset vaihto-ohjelmissa ja profiloituminen vapaaehtoistyöjärjestöksi vaikutti voimakkaasti järjestön naisistumiseen. Vaihto-ohjelmiin osallistujista vuosikymmenen puolivälissä lähes kolmannes oli miehiä. Vuosikymmenen loppupuolta lähestyttäessä miesten määrä alkoi vakiintua kymmenen prosentin paikkeille.

Talousongelmat vaikuttivat järjestön toimintaan lähes koko vuosikymmenen ajan.  Vuosikymmenen alussa suomalaisten elämään vaikuttanut lama heikensi järjestön taloutta. Tiukassa taloustilanteessa jouduimme vääntämään kättä rahasta EVS-vaihtoa hallinnoivien tahojen kanssa, koska EVS-vaihto ei peittänyt järjestön kuluja ja muu ICYE-vaihto oli EVS:n käynnistymisen ja kouluvaihdon lakkautumisen vuoksi minimissään.

Vuosikymmenen aikana Suomen ICYEn toimisto muutti Lauttasaaresta keskustaan Lönnrotinkadulle, ja sieltä Hakaniemeen jossa seurana olivat niin upeat rantamaisemat kuin laitapuolen kulkijatkin.

 

Anni Koskela
Pääsihteeri 1994-

Nina Saalismaa
Honduras 1992-1993’
Hallitus 1996-2000 (pj 1997-2000)

 

Mika Salovaara: Kouluvaihtoa ja elämänkoulua

Olin kouluvaihdossa Saksassa Baden-Württembergin osavaltiossa vaihtovuoden 1993-94. Tuolloin ICYE:llä oli vielä kouluvaihto-ohjelma, jonka kautta vaihtoon lähti useita nuoria. Meitä Suomen ICYEn eli silloisen Kansainvälisen kristillisen nuorisovaihdon kautta Saksaan menijöitä oli viisi – neljä suomalaista ja yksi ruotsalainen. Me suomalaiset menimme kaikki koulu-vaihtoon ja ruotsalainen Anna, hieman vanhempana, suuntasi vapaaehtoistöihin.

Kotikaupunkini Saksassa oli Achern. Se on pieni, noin kymmenen tuhannen asukkaan kaupunki Schwarzwaldissa, aivan Vuoristosairaalan naapurissa. Tai jos aivan rehellisiä ollaan, niin kyllä sitä välimatkaa taisi tunnin automatkan verran olla. Olin toivonut pääseväni isoon kaupunkiin, Berliini oli tuolloin toiveeni. Sen sijaan kaverini Hanna pääsi Berliiniin, vaikka oli toivonut pääsevänsä maaseudulle tai ainakin pienemmälle paikkakunnalle.

Suomeen palattuani kävin sattumalta katsastamassa Helsingin alueryhmän toimintaa. En muista milloin sitten jämähdin, mutta kun kielileirille 1995-96 haettiin tiimiläisiä, olin jo innolla mukana. Leiri pidettiin Ruotsinpyhtäällä. Aurinko kruunasi mahtavan leirin ja sen vuoden vaihtareista on tullut minulle hyviä ystäviä. Taisi olla sama syksy, kun Helsingin alueryhmän toiminta haluttiin virallistaa ja saada se Helsingin yliopiston oppilaskunnan alaiseksi järjestöksi. Marsun (Marja-Riitta Rautaparta) johdolla laadittiin perustamispapereita ja järjestettiin kaikenlaisia aktiviteetteja Suomessa oleville vaihtareille ja samalla tehtiin ICYEtä muutenkin kaikille tutuksi.

”Puuhailin kaikenlaista Helsingin alueryhmässä ennen kuin uskaltauduin mukaan Suomen ICYEn hallitukseen.”

Puuhailin kaikenlaista Helsingin alueryhmässä ennen kuin uskaltauduin mukaan Suomen ICYEn hallitukseen. Hallituksessa aloitettuani otin aika pian vastuun ICYEn taloudesta. Taloudenhoito tarjosi käytännön kokemusta omalta alaltani, sillä opiskelin HELIAssa talouden ja hallinnon koulutusohjelmassa laskentatoimea. Toiminkin talousvastaavana koko hallitusaikani. Tuolta kaudelta ovat mieleeni jääneet haasteelliset ajat, jolloin markat, eli euron edeltäjät, olivat tiukassa. Taloutta painoivat kansainvälisen ICYEn hallintomaksut ja EVS-ohjelman hankalat tilitykset. Menimme jopa niin pitkälle, että laskin toimiston palkat säästääksemme kirjanpitokuluissa.

”Hallitustyöskentely oli näin jälkikäteen muisteltuna yhtä pitkää kokousta, joiden aikana sai aina syödäkseen.”

Hallitustyöskentely oli näin jälkikäteen muisteltuna yhtä pitkää kokousta, joiden aikana sai aina syödäkseen. Tarjoilut olivat lähes aina samat: kahvia, teetä, leipää, juustoa, kurkkua ja jälkiruokana tarjottiin suklaapisarakeksejä. Aloittaessani hallituksen jäsenenä kokouskulttuurimme oli hyvin keskusteleva. Myöhemmin kokousten painopiste siirtyä epävirallisempaan suuntaan, kun tavaksi otettiin siirtyä läheisiin kuppiloihin kokouksen jälkeen. Pääpiirteittäin kokouksille oli kuitenkin vuodesta toiseen tyypillistä se, että asialistalla oli aina käytettävään aikaan nähden aivan liikaa asioita.

Yksi mieleenpainuvimmista päätöksistä, joita hallitusvuosinani tehtiin, oli ehkä ICYEn nimen vaihto. Muistan vielä yleiskokouksen, jossa nimenvaihdosta päätettiin. Paikalle oli saapunut muutamia ICYEn ”dinosauruksia”, mikä merkitsi sitä, että asia oli vakava ja tärkeä. Ehdotuksia oli tullut ja niistä keskusteltiin. Lopuksi äänestettiin suljetulla lippuäänestyksellä. Alussa ehkä hieman kummalliselta tuntunut ”Maailmanvaihto” on löytänyt paikkansa ja avartanut toivotulla tavalla ICYEtä kaikille avoimeksi järjestöksi muuttamatta kuitenkaan sen alkuperäisiä tavoitteita. Minun hallitusaikanani Maailman-vaihto päätti luopua kouluvaihto-ohjelmasta. Kouluvaihtoon kyllä vastaanotettiin, mutta ei enää lähetetty vaihto-oppilaita. Taustalla oli monen muun ICYEn kansalliskomitean työn painottuminen vapaaehtoistyöhön, EVS:n tulo ja halu erikoistua suhteessa suuriin kouluvaihtojärjestöihin. Muutos oli suuri ja lisäsi silloin Eurooppa-keskeisyyttä ja riippuvuutta EVS:stä.

Olen kasvanut paljon ICYEn toiminnassa ja siksi olenkin kiitollinen siskolleni vinkistä hakea vaihtariksi. Tuo vuosi, ja se mitä se on antanut minulle, vaikuttaa yhä 14 vuotta paluuni jälkeen päivittäin elämääni. Tutustuin vuonna 2000 ICYEn Euroopan Assosiaation yleiskokouksessa partneriini, jonka kanssa olen ollut yhtä siitä lähtien. Myös moneen ystävääni olen tutustunut ICYEn kautta. Lisäksi vuosi antoi kimmokkeen ja rohkeutta lähteä ulkomaille. Olen ollut ulkomailla töissä vuodesta 2005, ensiksi Prahassa ja nyt Saksassa. Vuosi ja sen aikana tapahtunut kasvu on ehkä tärkeimpiä kouluja mitä olen käynyt.

Mika Salovaara
Saksa 1993-94
Hallitus 1996-2005 (pj. 2001-05)

 

Heini Lekander: Elämänmittaisia kokemuksia vapaaehtoistyöstä

Olen Heini Lekander, o.s. Siirola. Olen 34-vuotias. Olen asunut eri puolilla Suomea, lapsena muun muassa Kiskossa ja Sonkajärvellä. Tällä hetkellä asun Jyväskylässä. Ammatiltani olen diakoni ja opiskelen myös Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa. Minulla on virka Jyväskylän kaupunkiseurakunnan diakoniasihteerinä. Tällä hetkellä kuitenkin päällimmäisenä asiana ovat lähiaikoina syntyvät kaksoset, minun ja Timon ensimmäiset lapset.

Olin ICYE-vaihtarina Boliviassa vuonna 1998. Olin silloin valmistunut juuri diakoniksi. Lähdin poikkeuksellisesti tammikuussa ja palasin saman vuoden joulukuussa Suomeen. Palattuani asuin Helsingissä ja olin hyvinkin aktiivisesti pari vuotta mukana Maailmanvaihdon toiminnassa. Olin, mukana leireillä, toimin mentorina, suunnittelin ja järjestin tiedotusta sekä erilaisia tapahtumia ja toimin hallituksen puheenjohtajana vuonna 2000. Koska olin palannut Boliviasta talvella ja alussa olin työttömänäkin, oli kivaa olla mukana ICYEn kuvioissa. Sain uusia kavereita, oli hyviä bileitä ja sai puhua espanjaakin! Järjestötoiminnasta opin paljon, mistä on ollut hyötyä myöhemmin ihan työelämässäkin, koska olen joutunut vastaamaan muun muassa vapaaehtoistoiminnan koordinoimisesta ja tiedotuksesta, sekä toimijoiden koulutuksesta.

”Järjestötoiminnasta opin paljon, mistä on ollut hyötyä myöhemmin ihan työelämässäkin, koska olen joutunut vastaamaan muun muassa vapaaehtoistoiminnan koordinoimisesta ja tiedotuksesta, sekä toimijoiden koulutuksesta.”

Boliviaan lähteminen oli jännittävää, mutta olinhan asiaa jo kauan harkinnut ja siitä haaveillut. Hankin ennen lähtöäni sähköpostiosoitteen (se oli ihan uutta silloin 10 vuotta sitten!), mikä olikin hyvä tapa pitää yhteyttä perheeseen ja ystäviin. Isäni säilytti kaikki lähettämäni kirjeet, ja niitä on ollut hauska lukea jälkeenpäin. Lähtemiseen oli suurimpana syynä tarve pitää välivuosi opiskelujen jälkeen, mutta olihan siinä mukana myös seikkailunhalua. Ajatuksissani oli myös mahdollisesti hakeutua myöhemmin ulkomaille töihin, minkä takia halusin ensin kokeilla pidempää asumista toisessa maassa vaihtarina. Tuo vaihtoehto on edelleen olemassa, vaikka nyt lähtisimme enemmänkin mieheni työn vuoksi. Ehkä jonakin päivänä lähdemme vielä vuodeksi tai pariksi jonnekin.

Mielestäni minulla oli melko realistiset odotukset vaihtovuotta kohtaan. Haastavinta oli asua isäntäperheessä, koska olin jo 16-vuotiaana lähtenyt musiikkilukioon toiselle paikkakunnalle ja oppinut asumaan itsenäisesti. Vaihtarivuosi oli valtavan monipuolinen ja tapahtumarikas vuosi. Minulla oli vuoden aikana kaksi isäntäperhettä, joista jälkimmäiseen pidän edelleen silloin tällöin yhteyttä sähköpostitse. Olin töissä saksalaisten rahoittamassa Naira-projektissa. Mielenkiintoista siellä oli muun muassa se, että toiminta perustui Paulo Freiren vapautuksen pedagogiikkaan, ajatuksiin, jotka olivat minulle tuttuja jo opinnoistani Järvenpäässä. Erityisesti on jäänyt mieleen 1998 järjestetty lasten marssi lapsityövoimaa vastaan. Samanlaisia marsseja järjestettiin silloin muissakin maissa.

Boliviassa on paljon juhlapäiviä ja kulkueita. Karnevaalien aikaan olin työpaikkani lasten kanssa kävelemässä kulkueessa La Pazin pääkadulla, Pradolla. Tällaista vaaleaa eurooppalaista heiteltiin vesi-ilmapalloilla niin, että olin kotiin päästyäni kuin uitettu koira! Osallistuin myös kahden työkaverini kanssa yliopiston avajaiskulkueeseen sosiaalityön opiskelijoiden ryhmässä. Tanssimme koko pitkän, monen kilometrin matkan, perinteistä ”kullawada”-tanssia. Pitkinä naisina minulle ja saksalaiselle Bettinalle eivät kuitenkaan paikalliset naisten asut sopineet, joten tanssimme miesten vaatteissa (ja varsinkin kengissä, molemmilla on 41 numeron jalat!) Taas oli paikallisilla hauskaa, kun he bongasivat meidät tanssimassa miesten vaatteissa!

Hienoa oli myös se, että sai tutustua muihin vaihtareihin. Opin monta asiaa esimerkiksi Turkista, Islannista tai Japanista. Boliviassa matkustaminen oli niin hidasta, että matkusteluun annettiin töistä enemmän aikaa. Yksi haaveeni toteutui, kun pääsin näkemään Machu Picchun. Neljän päivän inkavaelluksen maisemat olivat huiman upeita, vaikka toki käveleminen vuoristossa oli myös raskasta.

Bolivian ICYE toimi pääasiassa mielestäni hyvin. Jouduin käyttämään vakuutusta, sillä sairastin ameeban aiheuttaman taudin ja putosin hevosen selästä, mutta siihen liittyvät asiat hoituivat moitteettomasti. Tosin jotkut ICYEn paikalliset vapaaehtoiset taisivat osallistua toimintaan lähinnä eurooppalaisiin nuoriin tutustumisen takia – eurooppalaisethan ovat tunnetusti vapaamielisempiä kuin paikalliset nuoret. Kuulin jopa, että tytöt jaettaisiin valokuvien perusteella jo etukäteen.. Tiedä häntä, itsekin lankesin samaan ansaan. Toisaalta en sitten mennyt ihastumaan kovin vakavasti, toisin kuin ne, jotka ovat löytäneet puolisonkin vaihtarivuoden aikana.

”Vapaaehtoisena toimiminen voi tuoda monipuolista sisältöä elämään, sen kautta voi tutustua ihmisiin ja oppia uutta. On ollut mukava seurata, että vuosi vuoden jälkeen palanneista vaihtareista osa löytää paikkansa Maailmanvaihdon toiminnassa!”

Vaihtarivuosi on varmasti muuttanut minua. En osaa sanoa, mikä olisi merkittävintä. Ainakin olen pyrkinyt kutsumaan myös Suomessa vierailevia tai asuvia ulkomaalaisia kotiini. Kulttuurien välinen oppiminen ja keskustelu eri taustoista tulevien kanssa on edelleen minusta todella mielenkiintoista! Siinä joutuu peilaamaan myös omia arvojaan, tapojaan ja tottumuksiaan. Erilaisten kulttuurien välinen oppiminen ja erilaisuuden kunnioittaminen ovat niitä tärkeitä asioita, joita haluan tulevaisuudessa opettaa myös omille lapsilleni.

Myös vapaaehtoistehtäviin kannustaminen ja niihin osallistuminen on ollut minulle tärkeää. En osallistu ainoastaan työn puolesta, vaan olen aina ollut muutenkin mukana muun muassa eri järjestöjen toiminnassa tai tapahtumien talkootöissä. Vapaaehtoisena toimiminen voi tuoda monipuolista sisältöä elämään, sen kautta voi tutustua ihmisiin ja oppia uutta. On ollut mukava seurata, että vuosi vuoden jälkeen palanneista vaihtareista osa löytää paikkansa Maailmanvaihdon toiminnassa! Itselleni parasta ICYE-aktiivina oli mahdollisuus osallistua kansainvälisiin seminaareihin Strassbourgissa, Mosambikissa ja Meksikossa. Olen vielä viime vuosinakin tehnyt lähtevien valintahaastatteluja. Nuorisojärjestön toimintaan alan jo kuitenkin tuntea itseni vanhaksi, mutta niistä kokemuksista joita olen ICYEn toiminnassa saanut, olen kiitollinen ja iloinen koko loppuelämäni!

 

Heini Lekander (o.s. Siirola)
Bolivia 1998
Hallitus 1999 -2001 (pj 2000-01)

 

Virpi Harilahti-Juola: Kuinka naiivista maailmanparantajasta tuli realistinen idealisti

Suomesta Hondurasiin

Lähdin Suomesta Hondurasiin heinäkuussa 1999. Olin hakenut ja päässyt vapaaehtoiseksi työntekijäksi katulapsiprojekti Casa Alianzaan vuodeksi. Vapaaehtoistyövuosi oli ollut haaveissani ja suunnitelmissani pitkään ja nyt tuntui olevan aika toteuttaa se. Sen lisäksi, että halusin tutustua ja oppia ymmärtämään itselleni entuudestaan vierasta kulttuuria ja sen ihmisiä, nimenomaan vapaaehtoisuudessa oli se jokin porkkana, joka minua houkutteli mukaansa. Halusin realisoida omaa mielikuvaani avustustyöstä ja sen mahdollisuuksista auttaa. Halusin kohdata sen autettavan, tässä tapauksessa katulapset, joista olin kuullut ja lukenut lehdistä ja joita olin katsellut televisiosta turvallisen matkan päästä ja kaukaa. Halusin myös kokeilla itseäni ja omia rajojani; sitä mihin pystyisin omana itsenäni ja mihin sijoittuisin itselleni vieraassa ympäristössä. Vielä näiden lisäksi etsin vastausta omaan itse itselleni esittämääni kysymykseen: Miten voin auttaa?

”Pojat ovat sellaisen elämän asiantuntijoita, mistä minulla on tähän saakka ollut vain aavistus ja roppakaupalla kuviteltua tietoa. Tuntuukin, että opin koko ajan valtavasti – onhan minulla parhaat opettajat, mitä olla saattaa! Vaikka monia niistä oppimistani asioista ei toivoisi kenenkään tarvitsevan oppia tai varsinkaan elää osana omaa elämäänsä. Mutta niiden ollessa kuitenkin olemassa ja osana niin monien elämää – pahempaa olisi ummistaa niiltä silmänsä tai olla välittämättä.” (Ote kenttäpäiväkirjasta, 2000)

”Kokonaiskuva alkoi laajentua vasta, kun tunnustin ja tunnistin oman tietämättömyyteni ja siirsin puheenvuoron kaduilla eläville lapsille ja nuorille itselleen.”

Ennen lähtöäni Hondurasiin katulapset olivat minulle hyvin vieraita, toisenlaisia. He kuuluivat ’muihin’ ’meidän’ sijasta. Kun en tiennyt, olin paljolti arvailujeni, omien päätelmieni ja mielikuvieni varassa. Päätelmistä ja mielikuvista tuli kuitenkin totta siinä vaiheessa, kun tietämättömyys alkoi tuntua epämiellyttävältä. Sen jälkeen luulin tietäväni, koska halusin tietää. Kokonaiskuva alkoi laajentua vasta, kun tunnustin ja tunnistin oman tietämättömyyteni ja siirsin puheenvuoron kaduilla eläville lapsille ja nuorille itselleen.

Avun tarjoaminen ja vastaanottaminen

Auttamisenhalu ja osallistuminen katulapsityöhön asettivat minut jo alusta saakka auttajien puolelle. Olin itsekin osa sitä työtä ja prosessia, joka teki kaduilla elävistä lapsista ja nuorista autettavia ja avun kohteita. Muiden mukana tarjosin lapsille jotain muuta katujen tilalle ja pyrin muuttamaan jotain aikaisempaa ”pahaa” tai ”huonoa” uuteen ”hyvään” ja ”parempaan”.

Hyvän elämän määritelmiin liitetään onnen, vapauden sekä hyvän ja pahan käsitteet. Onnen ja onnellisuuden tavoittelun voidaan katsoa kuuluvan olennaisena ja erottamattomana osana ihmisten elämään. Auttaja helposti ottaa hyvän elämän määritteet omasta elämästään ja ympäristöstään ja olettaa niiden sopivan myös autettavan elämän muuttamiseksi. Auttaja haluaa muuttaa autettavan pahan tai huonon elämän jälleen hyväksi. Autettavan elämän jo olemassa olevat mahdolliset hyvät ja onnellisuutta tuottavat asiat saattavat jäädä kokonaan huomioimatta.

”Ihmiset, jotka elävät kaupungissa, mutta sen laitamilla. Ovat köyhiä, mutta eivät silti kaikki kuulu samaan sosiaaliluokkaan – köyhien keskuudessakin on varakkaampia, köyhempiä ja äärimmäisen köyhiä.

Sisällä kotona ei välttämättä varsinaisesti vietetä paljon aikaa. Ulkona ovat työ, koulu, sukulaiset, kaverit, naapurit jne. Kaduilla pojat pelaavat jalkapalloa ja auttavat myyntiin tarkoitettujen tavaroiden kantamisessa. Tytöt myyvät tortilloja ja mangoja. Pienet lapset ja vielä ihan vauvat seuraavat äitiään ja siskojaan töihin. Lapset istua nököttävät jalkakäytävillä, nukkuvat pahvilaatikoissa tai juuttikangassäkkien päällä. Katu onkin hyvin lähellä kotia. Kaduilla ollaan töissä, käydään ostoksilla, tavataan ystäviä ja naapureita. Iso osa elämästä tapahtuu kaduilla ja muissa julkisissa tiloissa kuten esimerkiksi toreilla, katukuppiloissa ja puistoissa.

Niinpä matka kotoa kaduille on lyhyt. Kaduille on helppo lähteä, viettää aina hiukan pidemmän aikaa ja lopulta jäädä sinne kokonaan.” (Ote kenttäpäiväkirjasta, 2000)

Katulapsiprojekti Casa Alianza haluaa auttaa ja tarjota kaduilla eläville lapsille ja nuorille vaihtoehdon ja mahdollisuuden lähteä ja jättää kadut. Koko toiminta perustuu lasten hyväksymään apuun: lapsilla on mahdollisuus valita ja päättää omaa elämäänsä koskevista asioista. Casa Alianza tekee siis erittäin arvokasta työtä ja on työllään saavuttanut paljon. Kaikkia lapsia ei koskaan saada pois kaduilta, eivätkä kaikki edes halua pois sieltä. Kaikki eivät myöskään etsi samanlaista apua, eivätkä kaikki edes halua, että heitä autetaan. Monenlaiselle avulle on siis oikeutuksensa ja tarvitsijansa. Auttajien ja autettavien kohtaaminen tai kohtaamatta jääminen ovat myös aina yhtä ajankohtaisia aiheita.

Voiko katu olla koti?

Omassa suhtautumisessani katulapsiin oli helppo huomata erilaisia vaiheita ja muotoja. Alussa sääli, hämmennys ja epävarmuus olivat päällimmäisiä tunteita heitä kohtaan. Tilanne tuntui liian epätasapainoiselta, enkä tiennyt, miten minun olisi missäkin tilanteessa pitänyt suhtautua, tehdä tai sanoa. Alussa myös suutuin, järkytyin ja ”moralisoin” helposti muita työntekijöitä, koko järjestöä ja katulapsia itseään. Vähitellen, kun lapset, nuoret ja muut työntekijät tulivat tutummiksi, omakin suhtautumiseni muuttui ja opin katselemaan asiaa useammasta eri näkökulmasta. Tein päivät töitä järjestön tiloissa ja vapaa-ajalla tapasin usein lapsia ja nuoria kaduilla ja puistoissa. Näkökulmani alkoi pikkuhiljaa kääntyä aikuisista ja heidän mielipiteistään lapsiin ja nuoriin. Halusin oppia tuntemaan heidät ja tietää heidän taustastaan. Aloin myös ensimmäistä kertaa ajatella, että ilmiössä ja elämänmuodossa on oltava jotain positiivistakin ja tavoittelemisen arvoista lapsille ja nuorille itselleen. Lasten ja nuorten kertomukset, heidän halunsa palata aina uudestaan kaduille ja heidän kanssaan viettämäni aika Casa Alianzan ulkopuolella horjuttivat aikaisemmin omaksumaani hyvin ongelmakeskeistä kuvaa katulasten elämästä.

”Toisaalta elämä kadulla näyttäytyy kauniina. Se on vapaata, kun ei ole ketään vaatimassa mitään eikä kukaan käske tekemään mitään. Voi tehdä mitä haluaa ja miltä tuntuu – voi liikkua paikasta toiseen mihin aikaan tahansa. Kaduilla lapset myös auttavat toisiaan. He suojelevat toisiaan ja varastavat yhdessä. Mutta myös silloin, kun on kylmä, lapset ovat yhdessä, jotta kaikilla olisi hiukan vähemmän kylmä. He ahtautuvat vieri viereen nukkumaan esimerkiksi ovisyvennyksiin tai myymäläkatosten alle. Tai kun he ovat nälkäisiä ja yksi joukosta löytää tai saa ruokaa jostain – kaikki jaetaan muiden kanssa. He osaavat ja haluavat pitää itse itsestään huolen.”  (Oseguera Santeli, 2000)

Muutaman kuukauden kuluttua kuitenkin väsyin niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tunsin myös turhautumista kieliongelmien suhteen ja toivottomuutta työn ”tuloksettomuuden” takia. Välillä tunsin suoranaista epätoivoa idealismini takia; se kun tuntui rapisevan pala palalta ja kaikenlainen auttaminen ja kulttuurienvälinen ymmärtäminen ja suvaitsevaisuus kuulostivat vain kauniilta sanahelinältä.

Tämän vaiheen jälkeen vasta alkoivat ne todelliset oivallukset, jotka yhdessä koettelemusten ja kokemuksien kanssa auttoivat minua hahmottamaan ympärillä olevaa yhteiskuntaa ja kulttuuria kokonaisvaltaisemmin. Aloin pelkän havainnoinnin sijasta ymmärtää. Sain vähitellen myös takaisin vanhan idealismini, joskin aivan uudessa muodossa.

Kun ajattelen koko Hondurasissa viettämääni sekä sitä edeltävää ja sen jälkeistä aikaa, saavat omat syksyllä 1999 kirjoittamani päiväkirjamerkinnät aivan uuden merkityksen. Kuinka todeksi osoittautuivatkaan silloin muistiin merkitsemäni ajatukset: ”Annan, mutta annan sen niin, että samalla saan itse”.

” Ja vaikka työ saattaa tuntua välillä hyvinkin turhauttavalta, kun tuntuu, etteivät työn tulokset tai työn tarkoitus näy missään, niin ehkä se näkyy juuri niissä pienissä hetkissä. Niissä hetkissä, kun näkee lasten hymyilevän. Kun näkee, että heillä on hyvä olla, heillä ei ole nälkä, he eivät ole koko päivänä tai viikkona haistelleet kertaakaan liimaa tai kukaan ei ole lyönyt heitä mustelmille. Ja aina silloin tällöin joku todella jättää kadut ja haluaa oppia lukemaan, kirjoittamaan, käymään koulua tai tekemään töitä jossain muualla kuin kaduilla. Työn taustalla on toki toive auttaa lapsia saamaan enemmän mahdollisuuksia elämässään, mutta päivittäinen työ on kuitenkin tarjota mahdollisuuksia niihin pieniin hyvän olon hetkiin. Työtä tehdään tässä ja nyt – ei ensi vuotta, viikkoa tai edes huomista varten.” (Ote kenttäpäiväkirjasta, 1999) Tämä on auttajalle ehkä yksi vaikeimmista asioista hyväksyä.

”[Tulevaisuus] On jotain mitä odottaa. Tulevaisuus voi olla erilainen. Menneisyys vaikuttaa tulevaisuuteen ja on olemassa, mutta huominen voi olla erilainen kuin eilinen.” (Ronal 16v, 2000)

 

Virpi Harilahti-Juola
Hondurasissa 1999-2000
Lainaukset Pro gradusta ”Voiko katu olla koti? Kulttuuriantropologinen tutkimus hondurasilaisista katulapsista ja katulasten avustusjärjestö Casa Alianzasta”

 

Materiaali on kirjasta Hallittuja kulttuurishokkeja jo viisi vuosikymmentä – Suomen ICYEn / Maailmanvaihto ry:n 50-vuotisjulkaisu (2008): Maailmanvaihto ry, Suomen ICYE, on yksi maamme vanhimmista nuorisovaihtojärjestöistä. Vuonna 2008 se juhlisti 50-vuotismerkkipäiväänsä. Näiden vuosikymmenien aikana Suomen ICYE on muuttunut kristillisestä vaihto-oppilasjärjestöstä yleishumaaniksi vapaaehtoistyöohjelmia järjestäväksi Maailmanvaihdoksi. Silti toiminnan ydinajatus on säilynyt samana: sillat kulttuurien välille rakentuvat arjen kohtaamisissa. Näistä kohtaamisista kertoo julkaisu.

Muut materiaalit juhlajulkaisusta:
1950- ja 1960-luku
1970-luku
1980-luku
2000-luku

>> Lue 50-vuotisjuhlajulkaisu kokonaisuudessaan (Issuu.com)

Suomen ICYEn 70-luku – kasvun ja aatteellisen keskustelun vuosikymmen

Suomen ICYEn 1970-luvun kehityspiirteistä leimallisin on vaihto-oppilasmäärien, niin suomalaisten kuin ulkomaalaistenkin, huomattava kasvu. ICYEn stipendiaattien määrä oli 1970-luvulle tultaessa kasvanut merkittävästi ensimmäisen vuosikymmenen muutamista rohkeista pioneereista. 1960-luvun lopulla vaihtoon lähtijöitä oli jo kaksikymmentä vuodessa, ulkomaalaisten tulijoiden määrän jäädessä vielä alle kymmeneen. 1970-luvulla vaihtomäärät kuitenkin kasvoivat huomattavasti, sekä suomalaisten että ulkomaalaisten ”stipendiaattien” (kuten vaihto-oppilaita tuolloin kutsuttiin) osalta. Suomalaisia lähtijöitä oli keskimäärin 29 vuodessa, ja huippuvuonna 1979 lähtijöiden määrä oli 46. Ulkomaalaisten määrä kasvoi vastaavalla tahdilla, vaikka määrät jäivätkin lähtijöitä vähäisemmiksi.

Samalla vaihdon alueellisessa jakaumassa tapahtui muutoksia. Vaikka vaihto-oppilaita tuli Suomeen yhä määrällisesti eniten perinteisistä lähtömaista USA:sta ja Länsi-Saksasta, mukana oli nyt myös runsaasti uusia lähettäjiä, kuten Brasilia, Costa Rica, Uusi-Seelanti ja Japani. Lähtijöiden osalta tilanne oli sama, vaikka etenkin USA:n kohdalla lähtijöitä oli säännöllisesti enemmän kuin tulijoita.

”Suomen ICYEn 1970-luvun kehityspiirteistä leimallisin on vaihto-oppilasmäärien, niin suomalaisten kuin ulkomaalaistenkin, huomattava kasvu.”

Yhä useammalla suomalaisella stipendiaatilla oli nyt mahdollisuus tutustua kolmannen maailman arkeen. Huimien ilmastollisten erojen lisäksi myös yhteiskunnallisen tilanteen eroavaisuudet saivat osakseen huomiota. Tätä uudenlaisen globaalin tietoisuuden heräämistä kuvastaa Brasiliassa vaihto-vuoden 1975–76 viettäneen icyeläisen kommentti:

”Tuntuu muuten hölmöltä lukea Suomen Kuvalehdestä ihmisten itkua, kun mikään ei ole hyvin. Olisi aihetta suomalaistenkin vaikuttajien katsella välillä muu-takin kuin omaa pientä napaa. Latinalainen Amerikka huutaa apua ja kiehuu ja kuohuu pitkin mannerta. Saapi näkyä kuinka kauan.” (Lauri Hätösen kirje Brasiliasta, ICYE-info, Helmikuu 1976)

Vaihtomäärien kasvu lisäsi myös luonnollisesti ICYE-aktiivien työmäärää. Virpi ”Vipu” Iso-Mustajärvi aloitti 1975 ICYE-toimikunnan osa-aikaisena sihteerinä, ja myöhemmin hänestä tuli Suomen ICYEn ensimmäinen ko-kopäivätoiminen sihteeri. Samana vuonna ICYE muutti Kirkon Nuorisotyön Keskuksen tiloista omaan toimistoon Liisankadulle: rahaa kalusteisiin ei kuitenkaan ollut, joten niitä etsittiin lahjoituksina. Merkittäviä ICYEn toi-minnassa olivat aktiivien muodostamat aktiiviryhmät, jotka muun muassa hoitivat paikallista tiedotusta ja mainostusta, harjoittivat varainhankintaa ja järjestivät isäntäperhevierailuja sekä alueorientaatioleirejä lähteville vaihto-oppilaille. Aktiivista toimintaa oli muun muassa Tampereella, Jyväskylässä, Kuopiossa ja tietysti Järvenpäässä, joka Virpi Westin sanoin oli 70-luvun ICYE-pääkaupunki.

”Merkittäviä ICYEn toi-minnassa olivat aktiivien muodostamat aktiiviryhmät, jotka muun muassa hoitivat paikallista tiedotusta ja mainostusta, harjoittivat varainhankintaa ja järjestivät isäntäperhevierailuja sekä alueorientaatioleirejä lähteville vaihto-oppilaille.”

Uusia ICYE-aktiiveja pyrittiin rekrytoimaan etenkin palanneiden vaihto-oppilaiden joukosta. Tätä tarkoitusta varten oli 1969 perustettu ICYNDEX, palanneiden vaihto-oppilaiden järjestö, joka aktivoi palanneita mukaan ICYEn toimintaan ja järjesti ohjelmaa ulkomaalaisille vaihto-oppilaille. ICYE-infon, Newsletterin edeltäjän, sivuilla käyty keskustelu heijastelee aikakauden huolenaiheita: miten kasvaville vaihto-oppilasjoukoille pystytään tarjoamaan heidän odotuksiaan vastaava vuosi ja miten saada lisää isäntäperheitä vaihto-oppilaille. Ainakin isäntäperheasian osalta painittiin siis hyvin samanlaisten ongelmien kanssa kuin nyt 30 vuotta myöhemminkin!

Ideologian tulkintojen ristiaallokossa

Vaihtomäärien nopeaan kasvuun liittyneiden käytännön kysymysten lisäksi ICYEn ideologian tulkinta aiheutti 70-luvulla kiivasta keskustelua. Vaikka vaihto-oppilaiden valinnassa ei enää korostettu kristillistä vakaumusta yhtä paljon kuin alkuaikoina, ”kiinnostus kirkolliseen ja seurakunnalliseen elämään sekä ekumeniaan” sekä aktiivisuus seurakuntatoiminnassa oli kuitenkin etu valintatilanteessa. ”C:n” merkitystä Suomen ICYEn toiminnassa haluttiin korostaa, ja sen katsottiin myös olevan tärkeä järjestöä kohtaan tunnettua luottamusta synnyttävä tekijä Suomessa:

”ICYEssä täytyy olla myös C. Ja se on otettava huomioon, sitä on seurattava.” (Panu Laukkasen raportti ICYEn European Council Meetingistä 8-16.2.1975)

”Vaihtomäärien nopeaan kasvuun liittyneiden käytännön kysymysten lisäksi ICYEn ideologian tulkinta aiheutti 70-luvulla kiivasta keskustelua.”

Kansainvälisen ICYEn piirissä Suomi edustikin vanhoillista käsitystä kris-tillisyydestä. Tämä johti ristiriitoihin ICYEn ideologian tulkinnassa monien Keski- ja Länsi-Euroopan ICYE-järjestöjen kanssa, joilla oli yhden aikalaisar-vioijan mukaan ”vallankumouksellinen” käsitys ICYEn tavoitteista ja toiminnasta. Suomen icyeläisten aatemaailmaa näyttäisi hallinneen maltillisempi, yhä vahvasti kristilliseen arvomaailmaan nojaava käsitys yhteiskunnallisesta muutoksesta.

”Minun mielestäni ICYE ei ole vasemmistolainen, eikä vallankumouksellinen järjestö kuten jotkut esittävät sen olevan. Asioista ICYEn piirissä on todellakin lähes yhtä monta mielipidettä kuin on ICYE-maitakin.” (Kimmo Rasila, kokemuksia ICYEn European Council Meetingistä Hollannista, toukokuu -76)

Aatteellinen keskustelu jatkui läpi 70-luvun, ja vuosikymmenen lopulla pyrittiin luomaan kompromissia ”aktivismin” ja kristillisyyden välillä yhdistämällä kristillisyys aktiiviseen toimintaan maailmassa havaittujen epäkohtien muuttamiseksi.

Itä ja Länsi

Vaikka ICYEn toiminta laajeni 70-luvulla huomattavasti varsinkin kolmannessa maailmassa, rautaesirippu pysyi edelleen merkittävänä yhteistyötä rajoittavana tekijänä. Vaihtoyhteyksiä pyrittiin jossain määrin luomaan myös Itä-Eurooppaan, vaikkakin huonolla menestyksellä: Esimerkiksi syyskuussa 1970 Suomen ICYEn puheenjohtaja tiedusteli Unkarista maan mahdollisuuksia liittyä ICYEn piiriin, mutta vastausta ei saatu.

Vuodesta 1969 alkaen Suomeen tulleille vaihto-oppilaille tarjottiin kuitenkin mahdollisuus kurkistaa idän puolelle vuosittaisen Neuvostoliiton-matkan muodossa. Etenkin monelle amerikkalaiselle vaihto-oppilaalle (sekä heidän vanhemmilleen) astuminen ideologisen vihollisen maaperälle oli pelkoa herättävä ajatus. Kokemus saattoi kuitenkin olla, ICYEn parhaiden periaatteiden mukaisesti, maailmankuvaa avartava kurkistus vieraan kulttuurin todel-lisuuteen, propagandan ja ennakkoluulojen taakse:

”Vuodesta 1969 alkaen Suomeen tulleille vaihto-oppilaille tarjottiin kuitenkin mahdollisuus kurkistaa idän puolelle vuosittaisen Neuvostoliiton-matkan muodossa.”

”I would greatly urge anyone who has never been behind the iron curtain to travel there one day to see that the average Russian is not a super human, demon with an iron heart and a burning desire to conquer the world. He is just an ordi-nary person like anyone else.” (Uusiseelantilaisen vaihto-oppilaan Margaretin kirjoitus Neuvostoliiton-matkasta, ICYE-info, helmikuu 1976)

Mikko Lipsanen
Siviilipalvelusmies Maailmanvaihto ry:ssä 2008-2009

Lähteet:
Lauri Hätösen kirje Brasiliasta, ICYE-info, Helmikuu 1976
Kansainvälisen Kristillisen Nuorisovaihdon Suomen toimikunnan toimintaohje 1973
Questionnaire to all ICYE committees & cooperating organizations; Preparation for General Assembly 1979Panu Laukkasen raportti ICYEn European Council Meetingistä 8-16.2.1975 Matti Sippo, ”ICYE 60-luvulla”, ICYEn 30-vuotisjulkaisu (1978)
Panu Laukkasen raportti ICYEn European Council Meetingistä 8-16.2.1975
Kimmo Rasila, kokemuksia ICYEn European Council Meetingistä Hollannista, toukokuu -76
ICYE-info 3/1979
Hallituksen kokouksen pöytäkirja 14.12.1970
Uusiseelantilaisen vaihto-oppilaan Margaretin kirjoitus Neuvostoliiton matkasta, ICYE-info, helmikuu 1976

Rytköset ja Packalénit – ICYEn moniottelijat

Rytkösen ja Packalénin perheet olivat 1970- ja -80 -luvuilla monin tavoin mukana Suomen ICYEn toiminnassa. Heidän kertomustensa kautta aukeaakin näköala paitsi ICYEn 70-luvun kehitykseen, myös niihin moninaisiin roolei-hin joita ICYE-aktiiveilla on vuosikymmenien saatossa ollut.

Artikkeli perustuu Järvenpäässä 28.4.2008 tehtyyn haastatteluun, jossa haastateltavina olivat Heimo Rytkönen, Anneli Packalén ja Leena Packalén ja haastattelijoina Topias Hirvonen ja Mikko Lipsanen.

Isäntäperheenä

Heimo Rytkönen kertoo Rytkösen perheen ICYE-yhteyden syntyneen 1970-luvulla halusta ryhtyä isäntäperheeksi ulkomaalaiselle vaihto-oppilaalle. He etsivät tietoa eri mahdollisuuksista, ja päätyivät lopulta ICYEen. Kalifornialainen vaihto-oppilas Mark asui Rytkösten perheessä 1978–79. Hän oli ensimmäinen vaihto-oppilas koulussaan Nurmijärvellä, eikä vaihto-oppilaita muutenkaan ollut tuohon aikaan Suomessa paljon. Mark antoi jon-kin verran englannintunteja Nurmijärven kansalaisopistossa, ja ICYE järjesti hänelle töitä sosiaalialan työpaikoissa. Hän työskenteli vapaaehtoisena muun muassa pari viikkoa Hämeenlinnassa kehitysvammaisten hoitokeskus Ilon-pisarassa ja kuukauden verran Uuden Valamon luostarissa.

Rytköset ovat myöhemmin käyneet kaksi kertaa vierailulla Markin luona Kaliforniassa. Toisella kerralla Mark jopa lähetti Rytkösille matkaliput, kun ei ollut saanut näitä muuten suostuteltua reissuun. Mark on käynyt Suomessa useita kertoja vaihtovuotensa jälkeen, edellisen kerran kesällä 2006 perheensä kanssa. Yhteys on siis säilynyt tiiviinä jo 30 vuotta.

”Rytköset ovat myöhemmin käyneet kaksi kertaa vierailulla Markin luona Kaliforniassa. Toisella kerralla Mark jopa lähetti Rytkösille matkaliput, kun ei ollut saanut näitä muuten suostuteltua reissuun.”

Packalénien perheessä on ollut vuosien mittaan kolme amerikkalaista, yksi japanilainen ja yksi saksalainen vaihto-oppilas. Perheen ensimmäiset, amerikkalaiset vaihto-oppilaat Nancy (vaihdossa 1974–75) ja Diana (vaihdossa 1975–76) kävivät koulua koko vaihtoajan. Steve, joka oli vaihdossa 70-luvun lopulla, asui osittain Packaléneilla, osittain kansanopistossa Keuruulla. Hän kävi myös työssä Mustalaislähetyksen lastenkodissa. Steve palasi vaih-tovuoden jälkeen Suomeen opiskelemaan yliopistoon ja väitteli myöhemmin tohtoriksi.

Anneli Packalén muistelee, että saksalainen vaihto-oppilas Taimi puhui jo tullessaan erinomaisesti suomea, jota hän oli opiskellut kotimaassaan. Hän asui syksyn Packaléneilla, mutta haaveena oli päästä Lappiin töihin. Tämä to-teutuikin, ja Taimi sai vapaaehtoispaikan Utsjoen vanhainkodista, jossa vietti loppuvuoden. Viimeinen Packalénien isännöimä vaihto-oppilas oli amerikkalainen cp-vammainen Kris, joka tuli Suomeen ICYEn vammaisvaihdon kautta. Hän kävi koulua kristillisessä kansanopistossa, ja vietti siellä myös suurimman osan viikoista. Anneli on myöhemmin vieraillut myös Krisin kotona Yhdysvalloissa.

Vaihto-oppilaana

Rytkösten kaksi lasta, Hanna ja Jussi, olivat 1980-luvun alkuvuosina yhtä aikaa vaihdossa ulkomailla. Jussi oli vaihto-oppilaana Japanissa, jossa hän kävi koulua ja osallistui myös lyhytkestoisiin sosiaalialan työprojekteihin. Heimo Rytkönen muistelee, kuinka hänelle tuli täytenä yllätyksenä se, että myös perheen tytär Hanna oli hakenut vaihtoon samaan aikaan kuin veljensä. Hän vietti vaihtovuoden Sveitsissä, ja yhteys sveitsiläiseen isäntäperheeseen on säilynyt tiiviinä samoin kuin Jussin kontaktit Japanin perheeseen.

”Heimo Rytkönen muistelee, kuinka hänelle tuli täytenä yllätyksenä se, että myös perheen tytär Hanna oli hakenut vaihtoon samaan aikaan kuin veljensä.”

Heimo Rytköselle keskeinen motivaatio lasten lähettämisessä vaihtoon oli mahdollisuus kansainvälistyä ja avartaa näkökulmaansa siihen miten muualla eletään. Suomi oli vielä 70-luvulla kulttuuriltaan ja yhteiskuntarakenteeltaan hyvin homogeeninen valtio. Heimo kertookin huomanneensa vaihto-vuoden positiivisen vaikutuksen lapsissaan heidän palattuaan ulkomailta. Jussi esimerkiksi oli omaksunut Japanissa paikallisen kohteliaisuuskulttuurin ja kiitteli perheenjäseniä runsaasti kaikissa tilanteissa – mikä ei normaalisti kuulunut perheen tapoihin. Tämä huvitti Heimoa ”miellyttävällä tavalla”. Toisaalta myös amerikkalaisen Markin avoimuus jätti jälkensä Rytkösten perheeseen: aiemmin perheen lapsilla ei ollut tapana halata äitiään, mutta Mark esitteli tavan perheeseen ja se jatkuu edelleen.

Myös Packalénit halusivat antaa lapsilleen mahdollisuuden elää ja kokea toinen kulttuuri pelkkää lomailua syvemmin. He etsivät sopivaa järjestöä vaihtoa organisoimaan, ja päätyivät ICYEen, johon he törmäsivät ensimmäistä kertaa kristillisessä aikakauslehdessä. Matti Sippo, Järvenpään seurakunnan nuorisopappi, oli aktiivinen icyeläinen ja vaikutti myös vahvasti järjestön valintaan. Annelin isälle ajatus lapsenlasten lähettämisestä merten taakse oli aluksi outo ja pelottava. Kun kuitenkin selvisi, että isänmaallisuus ei ulkomailla karissut vaan ehkä jopa voimistui, isoisäkin antoi vaihto-ajatukselle siunauksensa.

”Vaihtokausi avasi uudella tavalla myös näköaloja keskieurooppalaisuuteen ja havahdutti maailmansotien ja niiden seurausten merkitykseen Euroopassa.”

Packalénien lapset ovat kaikki olleet vaihto-oppilaina. Perheen poika Jukka vietti vaihtovuoden 1974–75 Texasissa, Leena taas vuoden 1975–76 Saksan liittotasavallassa ja Pekka vuoden 1980–81 Uudessa-Seelannissa. Vaihto-oppilasaikana Saksan liittotasavallassa Leena Packalénin huomiota herätti erittäin vahva poliittinen kulttuuri, joka ilmeni muun muassa erilaisten kansanliikkeiden ja mielenosoitusten muodossa. 1970-luvun Suomessa varttunut 16-vuotias vaihto-oppilas oli tässä ympäristössä ”kuin Liisa Ihmemaassa”. Vaihtokausi avasi uudella tavalla myös näköaloja keskieurooppalaisuuteen ja havahdutti maailmansotien ja niiden seurausten merkitykseen Euroopassa.

Suomen ICYE 1970-luvulla

Sekä Rytkösten että Packalénien mielestä aatteellisuus oli 1970-luvun ICYElle tärkeä markkina-arvo. Sana ”kristillinen” järjestön nimessä avasi yllättävän paljon ovia, se oli jonkinlainen laadun ja luotettavuuden tae.  Se vaikutti myös siihen, että vaihto-oppilaita rekrytoitaessa hakijat olivat jo jonkin verran valikoituneet järjestön nimen ja taustan mukaan. YFU ja AFS, kaksi muuta merkittävää vaihto-oppilasjärjestöä, nähtiin ICYEen verrattuna kaupallisina.

”Isäntäperheiden hankkiminen tuotti ongelmia myös 1970-luvulla. Anneli Packalén houkutteli aikanaan ”puolipakolla” mukaan useita isäntäperheitä, sillä näiden hankkiminen oli usein vaikeaa.”

Isäntäperheiden hankkiminen tuotti ongelmia myös 1970-luvulla. Anneli Packalén houkutteli aikanaan ”puolipakolla” mukaan useita isäntäperheitä, sillä näiden hankkiminen oli usein vaikeaa. Oli tilanteita, joissa vaihto-oppilaille ei ollut löydetty isäntäperhettä edes heidän saavuttuaan Suomeen. Sama tilanne tuli joskus eteen myös suomalaisilla ulkomailla. Yhdessä tapauksessa Islantiin vaihtoon lähetetyn suomalaispojan vanhemmat nostivat oikeusju-tun, koska poika joutui olemaan jonkin aikaa Islannissa ilman perhettä. Heimo Rytkönen selvitti tapausta lakimiestuttavansa kanssa.

ICYEn hallituksessa oli 70-luvulla 6–7 jäsentä, ja järjestöllä oli yksi palkkaa nauttiva toimistonhoitaja. Heimo Rytkönen, joka on koulutukseltaan ekonomi, oli ICYEn hallituksessa mukana aikuisjäsenenä hoitamassa järjestön tilejä. Budjetti oli pieni eikä valtionapua saatu, mutta onneksi seurakunnalta tuli vuosiavustuksia. Vaikka taloudellisia resursseja oli vähän, akuutin rahapulan ei ainakaan muisteta missään vaiheessa kohdanneen ICYEtä.

Hallitukseen pyrittiin saamaan mukaan myös isäntäperheiden edustajia. Anneli Packalén oli juuri tässä roolissa mukana vuonna 1976. Kun Leena palasi vaihdosta, Järvenpäässä toimi aktiivisesti ICYEn alueryhmä, jonka kautta palanneita rekrytoitiin mukaan leireille, Moskovan matkoille sekä viemään ja tuomaan vaihto-oppilaita Eurooppaan. Leena lähti mukaan toimintaan ja myöhemmin hänet pyydettiin mukaan hallitukseen. Aikanaan hänestä tuli myös Suomen ICYEn ensimmäinen naispuheenjohtaja.

”Kun Leena Packalén tuli mukaan toimintaan 1976–77, ICYE:llä oli vahvoja aluejärjestöjä muun muassa Jyväskylässä, Tampereella, Järvenpäässä, Helsingissä ja Oulussa.”

Kun Leena Packalén tuli mukaan toimintaan 1976–77, ICYE:llä oli vahvoja aluejärjestöjä muun muassa Jyväskylässä, Tampereella, Järvenpäässä, Helsingissä ja Oulussa. Toiminta oli jaettu aluejärjestöjen ja johtokunnan kes-ken: aluejärjestöt vastasivat esimerkiksi lähtö- ja paluuleirien järjestämisestä. ICYEn työntekijät ja hallituksen jäsenet olivat hyvin nuoria, mutta kantoivat kuitenkin paljon vastuuta järjestön toiminnasta:

”Oli tilanteita, joissa hyvinkin vaikeita asioita joutui hoitamaan 25-vuotiaan ko-kemuksella ja auktoriteetilla. Mutta päivääkään en vaihtaisi pois! ICYEn kautta syntyi elinikäisiä ystävyyssuhteita paitsi maailmalla myös Suomessa.”

Suomi ja ICYE-federaatio 1970-luvulla

Suomen ICYE oli sekä lähettäjänä että vastaanottajana yksi suurimmista kan-sainvälisen federaation jäsenistä. Saksassa oli myös vahva organisaatio, kun taas Hollannin ICYE oli ihan oma lukunsa. Leena Packalénin mukaan jär-jestöä pyörittämässä oli underground-porukkaa, joiden tempausten johdos-ta federaation kokouksessa jouduttiin vakavalla naamalla tekemään muun muassa seuraavanlaisia päätöksiä: ”Myös hollantilaiset joutuvat käyttämään maansa virallisia postimerkkejä lähettäessään kirjeitä, tupakka-askien vero-merkit eivät tähän tarkoitukseen kelpaa.”

”Yhdysvallat oli 1970- ja 80-luvuilla hyvin vahva jäsen ICYE-federaatiossa, samoin kuin Uusi-Seelanti. Leena Packalénin lähtiessä vaihtoon 70-luvulla juuri nämä maat olivat hallitsevia vaihtokohteita Keski-Euroopan lisäksi.”

Yhdysvallat oli 1970- ja 80-luvuilla hyvin vahva jäsen ICYE-federaatiossa, samoin kuin Uusi-Seelanti. Leena Packalénin lähtiessä vaihtoon 70-luvulla juuri nämä maat olivat hallitsevia vaihtokohteita Keski-Euroopan lisäksi. 1980-luvun alussa myös Afrikan maat ja Intia alkoivat tulla mukaan vaihtotoimintaan. Latinalaisen Amerikan maita oli pienimuotoisesti mukana jo 70-luvulla, mutta varsinaisen ”maihinnousun” ne tekivät 70-luvun lopulla ja 80-luvun alussa. Leena Packalén muistelee, että 1970-luvulla USA oli lähtevien vaihto-oppilaiden keskuudessa yhä ehdoton ykköskohde, ja muualle lähteviä pidettiin hieman ”erilaisina”.

Virpi West: Vaihto-oppilaasta pääsihteeriksi

Olin vaihtarina Uudessa-Seelannissa, Christchurchissä, 1971–72. Siellä toi-minta ja toimihenkilöt olivat yleensä Pohjoissaarella, Eteläsaaren toiminta oli ihan uutta. Enhän minäkään edes nähnyt toimikuntaa tai aktiiveja kuin tullessani ja lähtiessäni.

Vuosi oli upea! Kolmisen viikkoa ennen Suomeen paluuta aloin puhua matkasta isäntäperheelleni, ja he loukkaantuivat minulle – ilmeisesti he olivat kuitenkin pohjimmiltaan olettaneet, että kyseessä olisi joku siirtolaisohjelma! Myös pari opiskelupaikkani Canterburyn yliopiston professoria suhtautui lähtööni samoin.

”Monistamassa saimme käydä Poikien Keskuksen toimistossa. Silloinhan todella monistettiin vahaksien kanssa, valokopioita kun ei vielä ollut kuin muutamilla pankeilla. Puhelut omassakin maassa olivat kalliita Helsingin ulkopuolelle – ulkomaille soitettiin vasta kun oli tosi kyseessä.”

Olin aikanani ICYEn ensimmäinen päätoiminen pääsihteeri eli silloin ainoa palkattu (edeltäjäni olivat osa-aikaisia). Toimistokin oli ennen ollut pieni koppero Seurakuntatyön Keskusliiton tiloissa, mutta aloittaessani saimme oman toimiston Liisankadulta – tai yhden oikein ison huoneen, jossa ei aluksi ollut kuin rivi mappeja! Monistamassa saimme käydä Poikien Keskuksen toimistossa. Silloinhan todella monistettiin vahaksien kanssa, valokopioita kun ei vielä ollut kuin muutamilla pankeilla. Puhelut omassakin maassa olivat kalliita Helsingin ulkopuolelle – ulkomaille soitettiin vasta kun oli tosi kyseessä. Vaihtareiden vanhemmat soittivat koko aikanani vain muutaman kerran. Mieleenjäävin oli kalifornialainen jenkki-isä, joka kyseli ummet ja lammet tulevasta Moskovan-matkastamme. Kuulin hänen äänestään, että jokin asiassa vaivasi. Vasta kun tiedustelin asiaa suoraan, hän kysyi, onko matkamme todellinen tarkoitus tehdä nuorista kommunisteja! Naurahdin ja kerroin, että jos siihen kykenisin vajaassa viikossa olisi työnantajani varmasti joku toinen ja palkkanikin aivan eri tasoa! Isä oli helpottunut ja nuori pääsi mukaan.

Muistaakseni aloitin palkkatyöt ICYEllä 1975 ja lopetin ne 1979. Vaihtarien määrä kasvoi sinä aikana rajusti. Aloittaessani vaihtareita taisi olla alle parikymmentä ja lopussa jo nelisenkymmentä. Samoin lisääntyi vaihto-op-pilasvuoden ohjelma Suomessa monipuolistui: aloittaessani oli maassa vaih-tareille pari vuosittaista tapaamista, osin matkojen yhteydessä. Kun lopetin, oli valtakunnallisia ”leirejä” jo useampia; kielileirit, hiihtoleirit, teemaleirit, työleirit, evaluaatioleirit. Nämä ICYE maksoi matkoineen. Lisäksi olivat Moskovan-matkat ja alueryhmien järjestämät tapahtumat.

”Alueryhmistä aktiivisin oli varmaankin Järvenpää. Monet kysyivätkin maamme rajojen ulkopuolella esimerkiksi osoitelistoja tutkittuaan, onko Järvenpää kovinkin suuri ja tärkeä kaupunki.”

Alueryhmistä aktiivisin oli varmaankin Järvenpää. Monet kysyivätkin maamme rajojen ulkopuolella esimerkiksi osoitelistoja tutkittuaan, onko Järvenpää kovinkin suuri ja tärkeä kaupunki. No, olihan se ICYE-pääkaupunki! Var-maan osaltaan johtuen ICYEn historian alusta maassamme seurakuntaopiston (Luther-opiston) ja Simo Palosuon hoivissa.

Vaihtareilla oli hauskaa myös yhteisellä matkamme, yleensä Saksaan, josta Amerikan charterit lähtivät. Mukana oleville parille vapaaehtoiselle avustajalle ja minulle ne tiesivät laiva- ja junamatkaa, joka kesti liki viikon. Mukana oli Suomen lähtevien ja palaavien lisäksi Ruotsin vaihto-oppilaat, ja loppumat-kasta vielä tanskalaisetkin – parhaimmillaan pitkälti toistasataa nuorta. Perillä Saksassa yötkin kuluivat lähes kokonaan staff-meetingissä. Mutta olivat ne kyllä hauskojakin. Ja upeita avustajia löytyi aina jostakin, erikoisin oli var-maan Valamossa palvellut amerikkalainen munkki-veli!

Virpi West
Uusi-Seelanti 1971-72
Pääsihteeri 1975-79

 

Materiaali on kirjasta Hallittuja kulttuurishokkeja jo viisi vuosikymmentä – Suomen ICYEn / Maailmanvaihto ry:n 50-vuotisjulkaisu (2008): Maailmanvaihto ry, Suomen ICYE, on yksi maamme vanhimmista nuorisovaihtojärjestöistä. Vuonna 2008 se juhlisti 50-vuotismerkkipäiväänsä. Näiden vuosikymmenien aikana Suomen ICYE on muuttunut kristillisestä vaihto-oppilasjärjestöstä yleishumaaniksi vapaaehtoistyöohjelmia järjestäväksi Maailmanvaihdoksi. Silti toiminnan ydinajatus on säilynyt samana: sillat kulttuurien välille rakentuvat arjen kohtaamisissa. Näistä kohtaamisista kertoo julkaisu.

Muut materiaalit juhlajulkaisusta:
1950- ja 1960-luku
1980-luku
1990-luku
2000-luku

>> Lue 50-vuotisjuhlajulkaisu kokonaisuudessaan (Issuu.com)

 

1980-luku: Maailman nuoriso toimintaan kohti maailmanrauhaa*

(*Otsikko Kotimaa-lehdessä ICYEn rauhankasvatusseminaarista 28.4.1981)

Vuosikymmenen alkuun mennessä erityisesti Yhdysvaltoihin suuntautuvasta vaihto-oppilastoiminnasta oli tullut kasvava liiketoiminnan ala Suomessa. Vaihto-oppilaiksi lähti yhteensä noin tuhat nuorta vuodessa 1980-luvun alussa. ICYE säilytti kasvunkin vuosina omaleimaisuutensa ja pysytteli erossa ihmismassojen vaihdosta. Halukkaita lähtijöitä kuitenkin riitti; kristilliseen nuorisovaihto-ohjelmaan hakijoita saattoi 1980-luvulla olla jopa sata nuorta vuodessa. ICYEn lähetettävien kiintiö pysytteli noin 40 henkilön tuntumassa vuosittain. Valinnassa painoivat lähtijän henkilökohtaiset valmiudet selviytyä vaihtovuoden vaatimuksista koulumenestystä ja kielitaitoa enemmän.

Aikakauden ICYE-aktiivit muistavat keskustoimiston osoitteesta Liisankatu 27 B, perinteikkään hautaustoimiston naapurissa. Toiminnan vahvistuessa kasvoi toimistokin, ja vuonna 1984 järjestöön perustettiin kasvatusasiain sihteerin toimi, jonka ensimmäisenä haltijana toimi Seppo Tunturi.

”Kouluvaihdon rinnalla vapaaehtoistyön rooli järjestön toiminnassa vahvistui ja moninaistui. Yhä useampi vaihtari vietti ainakin osan vuodesta vapaaehtoistyössä.”

Kouluvaihdon rinnalla vapaaehtoistyön rooli järjestön toiminnassa vahvistui ja moninaistui. Yhä useampi vaihtari vietti ainakin osan vuodesta vapaaehtoistyössä. ICYE laajeni kehitysmaihin ja 80-luvulla mukaan tuli uusia Latinalaisen Amerikan ja Afrikan maita sekä Intia. Kasvavat kontaktit kehitysmaihin vaikuttivat järjestön sisäiseen kulttuuriin ja ihmisten välisiin keskusteluihin. Puheenjohtaja Leena Packalén kuvasi vuonna 1985 Suomessa järjestetyn ICYEn yleiskokouksen tunnelmia: ”Täällä ehkä tärkeimmäksi asiaksi puhtaasti käytännöllisten kysymysten rinnalle on noussut maailman kahtiajako. Kolmannen maailman edustajat ovat esiintyneet hyvin yksissä tuumin. He halusivat tuoda esiin kysymyksen oikeudenmukaisuudesta kolmansia maita kohtaan. Mikä on näiden maiden nuorison rooli?” (Kotimaa-lehti 10.12.1985)

ICYEn kansainvälisen federaation sisällä Suomi oli nuorisovaihdon pieni suurvalta, joka oli sekä lähettäjänä että vastaanottajana kolmen suurimman maan joukossa. 1980-luvulla järjestettiin useita ICYEn kansainvälisiä yleiskokouksia Suomessa. Sähköisiä asiakirjoja edeltävällä aikakaudella kokouksia pystyttiin valmistelemaan ennakkoon varsin vähän, päätösten lobbaamisesta puhumattakaan. Paperitulva oli uuvuttavissa kokousmaratoneissa melkoinen ja vanhemmat kollegat neuvoivat kokousedustajaa pakkaamaan mukaan ennen kaikkea rei´ittimen, kertoi ICYEn pitkäaikainen pääsihteeri Marja Vuorinen Maailmanvaihdon 50-vuotisjuhlissa. Vammaisvaihto kuului 1980-luvun uusiin avauksiin. Japanin ICYEn tekemä aloite liittyi YK:n teemavuoteen, jonka innoittamana ICYE nimesi vaihtovuoden 1981–82 ’vammaisten vuodeksi’. Suomi oli ensimmäisten maiden joukossa aloittamassa uutta toimintaa Japanin, Ruotsin ja Sveitsin rinnalla. Seuraavina vuosina mukaan tuli muutamia ICYE-maita lisää. Suomesta vammaisvaihtoon osallistuivat jo ensimmäisenä vuonna kuurot vaihtarit Topi Sandholm ja Kimmo Leinonen, jotka lähtivät Yhdysvaltoihin. Seuraavana vuonna pyörätuolilla liikkuva Marita Tiri matkasi Australiaan ja kuuro Rainer Randell Yhdysvaltoihin. Kansainvälisen ICYEn piirissä pohdittiin, tulisiko vammaisvaihtoon osallistuville olla oma kiintiö vai pitäisikö heidät sisällyttää kunkin maan kokonaiskiintiöön. Valinnassa päädyttiin erilliskiintiöön, mutta kaikkeen muuhun toimintaan vammaiset osallistuivat muiden rinnalla. Moni icyeläinen piti heidän osallistumistaan leireille ja kokouksiin rikastuttavana kokemuksena. Vastuuntunto ja asioiden jakaminen ovat astuneet nuorten ryhmissä entistä enemmän etualalle yksittäisten, itsekkäidenkin ”hienojen” kokemusten tilalle, arvioi ohjelman kehittämiseen osallistunut Eeva Laukkanen Lapset ja yhteiskunta -lehteen vuonna 1981 kirjoittamassaan artikkelissa. Vammaisvaihtoa pyöritettiin viitisen vuotta.

”Erilaiset rauhanillat ja väkivallattoman konfliktinratkaisuntyöpajat olivat näkyvä osa järjestön toimintaa, olipa kyse pienimuotoisesta paikallistoiminnasta tai kansainvälisen federaation tapahtumista.”

YK:n rauhanlähettilään arvonimellä ICYE palkittiin vuonna 1987. Rauhanliike olikin kylmän sodan kahtiajaon ja ydinvarustelun hallitsemalla 80-luvulla kansalaisliikehdinnän megatrendi Euroopassa. Ajatus rauhanrakentamisesta oli toki ollut ICYEssä mukana alusta saakka, mutta 80-luvun vuosina rauhanaate saavutti myös valtakulttuurin. Aikakauden ICYE-toimintaa käsittelevien lehtijuttujen otsikoissa ”rauha” esiintyy kerta toisensa jälkeen. Erilaiset rauhanillat ja väkivallattoman konfliktinratkaisuntyöpajat olivat näkyvä osa järjestön toimintaa, olipa kyse pienimuotoisesta paikallistoiminnasta tai kansainvälisen federaation tapahtumista. Järjestön kulttuurille ominainen käytännönläheisyys ja henkilökohtaisuus korostuivat rauhanasiaa koskevissa icyeläisten kommenteissa. Liian idealistisiksi tai teoreettisiksi ei haluttu leimautua. ”Emme toimi maailmanparantajina vaan yritämme löytää käytännön ratkaisuja siihen, miten nuoret voisivat toimia”, totesi pääsihteeri Packalén vuonna 1985 eräässä lehtihaastattelussa. ”Henkilökohtainen kokemus eri maiden ihmisistä antaa vahvan perustan rauhantyölle”, sanoi puolestaan Ismo Heikinheimo Lapin Kansa -lehdelle vuonna 1982.

Kristillisillä piirteillä oli ICYEn toiminnassa edelleen vakiintunut asemansa. Leireillä pidettiin säännöllisesti iltahartaus ja veisattiin ruokavirsi. Jumalanpalvelukset kuuluivat vaihtarien lähtörituaaleihin ja järjestön merkkipäivän juhlintaan. Rukouspiiri toimi vielä pitkälle 1990-luvulle saakka. Aktiivit ko rostivat kuitenkin ekumeniaa, eikä kristillisyyden haluttu rajoittavan toimintaan osallistumista. Näkemykset järjestön perimmäisestä luonteesta jakoivat jäseniä jonkin verran. Osa heistä pohdiskeli onko ICYE pikemminkin osa vaihtoehtoliikkeiden kenttää: ”Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että Suomen ICYE olisi antautumassa jonkinlaiselle vaihtoehtoaikakaudelle. Vaihtoehtoliikkeet ovat kuitenkin pieni vähemmistö Suomessa – usein perin tarpeellinen vähemmistö – ja ne eivät aina edes nouse suomalaisesta kulttuurista vaan ovat pelkkiä kansainvälisen muodin oikkuja. Mutta toisaalta ICYE on itsekin vaihtoehtojärjestö: se tarjoaa mahdollisuuden kohdata maailma ja maailman ihmiset juuri sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat”, pohdiskeli puheenjohtaja Seppo Holm vuonna 1983 järjestön täyttäessä 25 vuotta.

Yleisen rauhanhyminän vaiennuttua vuosikymmenen loppua kohden elettiin taloudellista nousukautta ja alettiin puhua juppiaatteesta, yksilöllisyydestä ja kovien arvojen esiinmarssista. Jotkut icyeläiset alkoivat jo pohtia, mahtavatko urasuuntautuneet nuoret enää haluta käyttää kokonaista vuotta vapaaehtoistyön kaltaiseen ”hyväntekeväisyyteen”.

Sanna Rummakko
Etelä-Korea 1992-93
Järjestösihteeri 1998-2000

Katriina Similä: “Liisankadulla, samassa talossa kuin Matti Makkosen ruumisarkkuliike..”

Olen kotoisin Etu-Töölöstä, Fredan ja Arkadian kulma on suvun kantakoti. Olen kohta 50-vuotias ja työskentelen projektijohtajana kansainvälisessä kulttuuriperinnön konservointijärjestössä ICCROM:issa.

Ennen vaihtoon lähtöäni olin tavannut ICYE-vaihtareita Mustasaaressa, ja minulle oli jäänyt heistä mielikuva ”kulttuurishokissa ylpeästi uivina nuorina”. Heissä oli jotain erilaista, jotain suuren maailman halausta.. Olen so-siaalinen eläin, ja erilaiset heimot aina vetävät minut imuunsa. En ajatellut erityisen laskelmoivasti plussia ja miinuksia toiminnan kannattavuudesta.

”Ennen vaihtoon lähtöäni olin tavannut ICYE-vaihtareita Mustasaaressa, ja minulle oli jäänyt heistä mielikuva ’kulttuurishokissa ylpeästi uivina nuorina’.”

Olin lähtöhaastattelun jälkeen huolestunut, kun Packaleena tai joku muu raadin kauhistuttava jäsen kysyi olisiko paikkaa mihin en lähtisi vaihto-oppilaaksi. Vastasin ”Saksa!” niin nopeasti, että ajattelin heidän varmasti lähettävän minut Saksaan puhtaasti kouluttavin perustein. Minulla on monta hyvää saksalaista ystävää, mutta en vieläkään haluaisi mennä sinne vaihto-oppilaaksi.

Mutta ei minua Saksaan lähetetty. Kuultuani, että tulisin viettämään vaihtovuoteni Boliviassa, olin aivan eksistentiaalisesti hengästynyt. Menin Tukholmaan kesätöihin siivoojaksi ansaitakseni edes osan silloin suurelta tuntuneesta 9800 markan maksusta. Olin yrittänyt hätäpäissäni opiskella espanjaa ja osasin sanoa, että “isoisä on vanha” ja “lyijykynä on pöydällä”. Onneksi perheen isoisä oli vanha ja kynänkin sai aina keskustelunaiheeksi pöydälle.

Kuulosti romanttiselta seikkailulta mennä valokuvaaja Castron perheeseen Cochabambaan. Mielessä häilyi latinalaisen synkkä ja hieno sosiaalidokumenttivalokuvauksen pioneeri – joka kuitenkin paljastui Cochabamban keskustorilla passivalokuvaamoa pitäväksi hauskaksi perheenisäksi.

Perheen kaksi tytärtä olivat samaan aikaan vaihtareina USA:ssa ja Saksassa. Perhe oli huolestunut siitä, että tyttäret halveksisivat kotiaan moisten sfäärien jälkeen joten koko vaihtovuoteni ajan kotitaloa paranneltiin vähän väliä ja uusia kodinkoneita osteltiin. Ainoa tyylinsä säilyttänyt oli isoisä Joaquin, entinen Cochabamban kaupunginpuutarhuri, joka muisti vielä, kun ensimmäinen piano tuotiin kaupunkiin. Lisäksi hänellä oli heitukka, 70-vuotias tyttöystävä Inez, jolle hän puhui hellittelysanoja quechuaksi puhelimessa ajatellen, ettei hänen tyttärensä, rouva Castro, ollut kuunteluetäisyydellä. Hän myös ajoi öisin kiimaisia kissoja katoilta väijyen pitkin taloa ja piti pahempaa mölinää kuin kissat konsanaan.

Menin Boliviaan poliittisesti aivan tietämättömänä, ja Lattareissa kuohui silloinkin. En hahmottanut Che Guevaraa sen enempää kuin Allendeakaan, mikä jälkeenpäin tuntuu hyvältä lähtökohdalta. Lienee terveellisempää lähteä hahmottamaan poliittisia kuvioita tavallisen perheen jokapäiväisen elämän kautta kuin lähteä matkaan moiset kartat päässä ja yrittää sovittaa perheparka paikalleen omissa mielikuvissaan.En odottanut Bolivian-vuoden kehittävän uraani merkittävästi. Olin kiikkumassa yliopistossa pääaineeni englanninkielen ja kansatieteen vaiheilla. Ajattelin, että olisi hyödyllistä mennä johonkin antropologiseen maailmankolkkaan ennen kuin hylkään englanninopettajan uraputken. Bolivia kuulosti hyvin antropologiselta. Myöhemmin kysyin pomoltani Perun UNESCO -projektissa, miksi hän oli valinnut juuri minut kyseiseen tehtävään. Hän sanoi, että jos selvisin hengissä vuodesta Cochabamban museossa, selviäisin varmaan Perussakin.

1980-luvun alussa Bolivia oli kuin toinen planeetta. Olin vapaaehtoisena Cochabamban museossa, ja sielläpä haastettiin Töölön tytön monet ennakko-oletukset. Museo sijaitsi yliopiston kampuksella. Sotilasjohto oli sulkenut yliopistot, mikä minua tietysti ällistytti: yliopistothan ovat itsenäisiä tiedon temppeleitä! Yliopiston portilla seisoivat tankit julistaen, että yliopisto oli suljettu. Ovelasti pääsin kuitenkin sisälle yliopistoon ja museoon näyttämällä HKL:n kausilippua, koska sotilaat tankin päällä eivät halunneet myöntää etteivät osanneet englantia, jota luulivat kortin tekstin olevan. Museon johtajana toimiva Sara Geraldine oli myös Englannin konsuli, ja konsulaattina museo oli ainoa toiminnassa oleva osa yliopistoa.

Nyt vuosikymmenien päästä huomaa kuinka monia perustuksia laskettiin vaihtovuonna. Oli korvaamattoman hienoa olla yhteydessä erilaisiin ulkomaalaisiin, jotka olivat ajautuneet Cochabambaan. Pelattiin Scrabblea tähtien alla, kaverit olivat kaikenikäisiä ja -näköisiä, väitöskirjaa tekeviä tai ei. Ei ollut ollenkaan merkittävää, olinko aloitteleva opiskelija Helsingissä, vaan sanomisiani arviointiin sellaisinaan. Tuli rohkeutta luottaa jämähtämättä kategorioihin.

”Silloin ei ollut Skypea tai muita halpoja kommunikointikeinoja. Soitin kotiin Fredalle tai he soittivat minulle lähinnä syntymäpäivinä tai jouluna.”

Silloin ei ollut Skypea tai muita halpoja kommunikointikeinoja. Soitin kotiin Fredalle tai he soittivat minulle lähinnä syntymäpäivinä tai jouluna. Eräässä vaiheessa äiti huolestui, kun ei ollut yli kuukauteen kuullut minusta mitään ja otti yhteyttä ICYE-Bolivian pomoihin. Minä vinguin, että ei ollut rahaa postimerkkeihin. Vähän ajan kuluttua saapui ilmoitus, että Cochabamban postitoimistoon oli tullut postiosoitus minulle. Vaihtarikollegat kerääntyivät kulmille odottaen jäätelöbaarisessiota, joka oli solidaarinen tapamme jonkun saadessa ylimääräistä rahaa suvulta. Sain äidiltäni 10 dollaria. Viitteessä luki ”postimerkkeihin”.

Luulen, että suurin kulttuurishokki osui isäntäperheelleni Boliviassa. Olin varmaan hauska mutta sietämätön vieras. Vaihtari on niin keskittynyt omaan kokemukseensa; joka hetki on ainutlaatuinen ja laatuvaatimukset rullaavat vaihtarin päivittäisen pulssin mukaan. ”Tämä on Minun Vuoteni!” Oltiin niin ylpeitä, että ei oltu “vain” turisteja vaan ymmärrettiin paikallista kulttuuria sisältäpäin. Puoli vuotta Boliviassa oltuamme lähdimme italialaisen Claudian kanssa Brasiliaan. Luulin ymmärtäväni Latinalaista Amerikkaa näin pitkän oleskelun jälkeen. Junasta Sao Paolon rautatieasemalle tölvähtäneenä ymmärsin heti, etten tiedä oikeastaan yhtään mitään.

ICYE-vapaaehtoistyö oli intensiivistä. Marssittiin rauhan puolesta – vaikka oltiinkin huolestuneita, voivatko vaihto-oppilaat osallistua. Marssiminen oli ikään kuin poliittista toimintaa eikä vaihto-oppilasviisumin kattamaa. Tietääkseni kukaan ei joutunut vankilaan, ainakaan rauhanmarssilta. Mehän olimme kaikki niin hauskoja ja omintakeisia! Miten taistelutovereita nyt kuvaisi… sama pätee kuin sotakokemuksiin tai hyviin bileisiin: kerrottuina tarinat kalpenevat! You had to be there.

Vanhoilla päivilläni olen yrittänyt tarrautua joihinkin hetkiin. Muistan, että olimme Tunturin Sepon kanssa 80-luvun alussa Ruotsissa ICYE-seminaarissa, jossa taitettiin peistä voimallisesti yökaudet jostain huipputärkeästä aiheesta. Muistan maisemat ja sessiot joissa muotoiltiin lauselmia, mutta en kuollaksenikaan muista taiston aihetta.

”Hauraasti ja idealistisesti ajattelen, että vaihtarius liittyi johonkin elämää suurempaan maailmanlaajuiseen veljeyteen.”

Hauraasti ja idealistisesti ajattelen, että vaihtarius liittyi johonkin elämää suurempaan maailmanlaajuiseen veljeyteen. Moskovan-retket Euroopan kattavine osallistujineen olivat käsittämättömän suuria operaatioita. Kuikka-Koposen kanssa Gorkin puistossa hokkareilla luistelut ovat legendaarisia. Tai Turkan kanssa Jyväskylään leirille liftaaminen ainoana osviittana Kansakoulun kartasto. Hauhon kielileiri. Sanoisin, että järjestötoiminta oli jatkuvasyöttöistä virikettä. Aina oli jotain uutta haastetta piipussa.

Nuoria oltiin – nyt kaksoseni ovat saman ikäisiä kuin minä ICYEssä toimiessani ja hehän ovat vielä aivan pieniä – mutta haasteet otettiin vastaan tyylillä. Niin rahoitusongelmat, isäntäperheiden jatkuva puute kuin ”Missä on C ICYEssä?” -keskustelutkin. Oli tärkeää päästä nuorella iällä vastuullisille paikoille ja pyörittämään toimintaa, jonka kuviot hahmottuivat pienoisyhteiskuntana. Hienoa oli myös, että olimme kaikki niin erilaisia. Eihän ole mitenkään ihmeellistä, jos tulee toimeen itsensä kaltaisten kanssa. Sen sijaan on merkittävää jos pystyy rakentamaan jotain joskus sietämättömän erilaisten ihmisten kanssa.

Ehkä tärkeintä oli, että vuoden aikana ainoana tehtävänä oli selvitä hengissä toisessa kulttuurissa, olla rauhaa ja ystävyyttä rakentava. On ollut arvaamattoman arvokasta, että ei ollut paineita auttaa ja kehittää ketään. Oli tilaa ja aikaa yrittää ymmärtää Boliviaa ja bolivialaisia sekä minua itseäni sen kaiken keskellä. Tuntui aivan käsittämättömältä katsoa vierestä, kun aivan pystymetsästä reväisty idealistinen maailmanparantaja tuotiin paikalle kolmeksi kuukaudeksi, ja toimenkuvaan liittyi tavoite konkreettisesta tuloksesta niissä kuukausissa. Oli tuskaisaa katsoa auttajaa, joka ei käyttänyt hetkeäkään ”vain” yleiseen ymmärtämiseen vaan ryhtyi heti oikeuttamaan olemassaoloaan hyvillä teoilla.

Olen sittemmin jämähtänyt kansainväliseen työhön ja ICYEn aikaiset opit tulevat hyödyllisinä vastaan päivä toisensa jälkeen. On myös kiinnostavaa huomata, että erimaalaiset kollegat, joiden kanssa synkkaa erityisen hyvin, ovat vaihto-oppilastaustaisia. Olen ollut jo vuosikymmeniä Lattareihin liittyneissä töissä. Viime vuosina Aasia on osunut kiihtyvällä tahdilla lautaselleni, ja on kuin olisin uudestaan vaihto-oppilaana. Kerran sen läpikäytyään ei ole moksiskaan kun lähtee uusiin kulttuurishokkeihin. Vaihto-oppilas toivoakseni oppii jotain merkittävää kulttuurien kohtaamisesta elämänvaiheessa, jolloin se voi vielä vaikuttaa jonkunlaisiin perusvirityksiin asenteissa. Kai se oli vaihtovuoden tarkoituskin. Olen lähdössä ensi kuussa Cartagena de Colombiaan, jossa tapaan työn merkeissä Claudian, saman italialaisen, jonka kanssa liftattiin Brasiliassa 25 vuotta sitten, papuja kuljettavien rekka-autojen katoilla nukkuen. The more it changes, the more it remains the same.

Katriina Similä
Bolivia 1980–81
Hallituksen jäsen 1981–84

Muistoja kesäsirkuksesta

ICYEn perinteistä riemukkaimpiin kuului kesäsirkuksen nimellä tunnettu tapahtuma. Sekä lähtevien että kotimaahan palaavien vaihtareiden heinäkuiset kokoontumisajot Brysselin ja Berliinin lentokentillä jatkuivat 1980-luvun loppuun saakka. Lentokentälle matkustettiin busseilla eri puolilta Eurooppaa, ja siitä matka jatkui kohti vaihtovuoden määränpäätä – tai kotia. Seuraavassa kolme vanhaa ICYEläistä muistelevat kokemuksiaan kesäsirkuksesta, Virpi Virpi West/pääsihteeri 1975-79, Uusi Seelanti 1971-72, Katriina Similä/Bolivia 1980-81 sekä Marja-Riitta ”Marsu” Rautaparta/Saksa 1989-90.

♦♦♦♦

Virpi West:

70-luvun loppupuolella kesäsirkuksen kokoontumispaikkana oli Frankfurt. Matka tapahtui yleensä ensin Helsingistä Tukholmaan, josta jatkettiin junalla Ruotsin icyeläisten kanssa Kööpenhaminaan ja napattiin loppumatkalle mukaan myös Tanskan lähtijät. Frankfurtissa oloaika ei ollut pitkä: lähtevät vaihtarit matkasivat eteenpäin joko tulopäivänä tai yhden yön jälkeen. Henkilökunta vietti paikalla kaksi yötä, jotka vierähtivät henkilökunnan ja/tai vaihtarien kesken pidetyissä palavereissa. Mitään varsinaista ohjelmaa vaihtareille ei järjestetty, tarkoitus oli lähinnä vain saada heidät jatkoyhteyden mukana kohdemaihin.

Samalla reissulla mukaan otettiin pohjoismaiset vaihdosta palaajat. Juna, jolla Tanskan suuntaan matkattiin, pysähtyi asemalla saksalaisella täsmällisyydellä vain kaksi minuuttia, ja tuossa ajassa piti kyytiin saada yli 100 vaihtaria kaikkine matkatavaroineen. Saksan ICYEn edustajat yrittivät useita kertoja neuvotella rautatieviranomaisten kanssa pysähtymisajan jatkamisesta, kun sama ongelma kohdattiin joka vuosi uudestaan. Viranomaiset eivät kuitenkaan taipuneet, ja juna pysähtyi yhä täsmälleen 2 minuuttia. Niinpä kehitettiin seuraavanlainen strategia: vaihtarit hajautettiin asemalaiturin koko pituudelle ja junan pysähtyessä osa ryntäsi sisään vastaanottamaan laukkuja jotka laiturille jääneet heittivät ikkunoista junaan. Näin kaikki vaihtarit tavaroineen saatiin junaan alle kahdessa minuutissa.

Kesäsirkuksessa oli Suomen ICYEstä mukana lisäkseni aina 2-3 avustajaa. Erikoisin avustaja oli Valamon luostarin munkki. Hän tuli mukaan, koska 70-luvulla ICYE järjesti keväisin vaihtareille vapaaehtoisen työleirin (n. 10pv), joka pidettiin usein Valamossa. Kyseinen kielitaitoinen munkki toimi heidän yhteyshenkilönään, ja ilmoittautui sitten myös vapaaehtoiseksi mukaan kesäsirkukseen.

♦♦♦♦

Katriina Similä:

Mentiin bussilla Brysseliin, jossa velloi väkeä kuin herännäiskokouksen teltassa. Boliviaan lähtevät/palaavat hälytettiin yhtäkkiä kriisikokoukseen. Boliviassa oli ollut sotilasvallankumous sillä välin kun lähdimme Suomesta ja päädyimme Brysseliin – ja mitäs nyt tehtaisiin? Muistaakseni bolivialaiset palaavat vaihtarit eivät olleet moksiskaan – vallankumouksia nyt sattuu harva se päivä – ja lähtivät hetimiten etsimään viimeisiä eurooppalaisia kaljoja. Italialaiset lähtijät (joille minut valittiin tulkiksi, koska olin opiskellut yhden lukukauden italiaa) nostivat nyrkkinsä pystyyn ja vakuuttivat seisovansa barrikadeilla bolivialaisten veljiensä kanssa. Luulen, että taiston yksityiskohdat olivat yhtä hämäriä heille kuin tulkillensakin. Skandinaavit, minä ja lilaan puettu ruotsalainen, olimme hieman sanattomia moisen haasteen edessä. Saksalaiset lähtijät olivat vetäneet taskustaan laskimet ja yrittivät arvioida kuinka paljon järjestön täytyisi palauttaa rahaa heille, jos menisimme Limaan asti (lentosuunnitelman mukaan), mutta emme sitten saisi kulkulupaa Boliviaan. Ja tämä kaikki ennen kuin edes vaihto-vuosi alkoi! Opin jo silloin, että ei ole ongelma jos on kansallisia tai kulttuurillisia erityispiirteitä – pääasia että tullaan toimeen ja saadaan jotain aikaan.

♦♦♦♦

Marsu:

Lähdin kotoa Sonkajärveltä sunnuntaina 16.7.1989 suuren suvun ja tunnekuohun saattelemana Helsinkiin. Kesäsirkukseen lähtö alkoi 18.7. perinteikkäästi Tuomiokirkon Kryptassa pidetyllä jumalanpalveluksella. Saarnassa todettiin, että tänä vuonna oli kulunut 50 vuotta toisen maailmansodan alkamisesta ja samanlaisen katastrofinvälttämiseksi oli syntynyt muiden muassa ICYE osana rauhanliikettä. Saarnan piti yhden lähtijän isä ja lähtöpuheen toisen lähtijän äiti – yhteisöllisyyden tunne välittyi koko ryhmään.

Senaatintorilla pakkasimme rinkat bussiin ja vilkutusten, kyynelten ja sateen keskeltä suuntasimme kohti Turkua. Ensimmäinen yö nukuttiin laivassa ja Tukholmasta kyytiin nousi lisää vaihtareita. Päivä ajettiin läpi Ruotsin ja illalla saavuttiin Tanskaan, metsän keskelle viikinkileiriin. Edessämme avautui suuri aukio, kaksi taloa, telttoja, paljon ihmisiä ja keskellä valtava nuotio, jonka päällä käristyi kokonainen iso sika! Pikavierailijoina emme saaneet käyttää suihkua, vaan yöpalan jälkeen punkkasimme pari tuntia laverilla ja aamuvarhaisella jatkettiin matkaa.

Pistäydyimme Kööpenhaminassa jättämässä ja ottamassa kulkijoita. Porukan nuokkuessa bussi huristi läpi Tanskan ja Pohjois-Saksan upeiden maisemien. Torstai-iltana 20.7. olimme perillä Frankfurtin kesäsirkuksessa, toisin sanoen majoituimme valtavaan nuorisomajaan, johon oli organisoitu saksalaisen täsmällisesti eri maista tulleiden ryhmien muodonmuutokset. Meitä oli yhteensä 250, joten kärsivällisyyttä tarvittiin. Lentokentälle lähti ja sieltä tuli jatkuvasti vaihtareita – vanhat lähtivät ja uudet tulivat hämmentävällä tahdilla. Pääsimme jopa suihkuun ja ehdimme jopa pistäytyä kävelyllä lämpimässä loppukesän yössä.

Perjantaiaamuna nousin taas bussiin, mutta nyt matkasimme saksalaisten ohjauksessa omalle kielileirillemme. Tässä vaiheessa hidas siirtyminen oli tehnyt tehtävänsä. Yhteinen väsymys nauratti kaikkia ja uusien ystävien kanssa lähdimme uteliaana kohti vaihtovuoden seikkailuja.

Frankfurtissa tapahtumaa kutsuttiin mini-kesäsirkukseksi, joten järjestelyä oltiin ilmeisesti jo lopettelemassa. Seuraavana kesänä matkat hoidettiin toisin: minäkin olisin päässyt kolmessa tunnissa Helsingistä Saksan kielileirille..

 

Materiaali on kirjasta Hallittuja kulttuurishokkeja jo viisi vuosikymmentä – Suomen ICYEn / Maailmanvaihto ry:n 50-vuotisjulkaisu (2008): Maailmanvaihto ry, Suomen ICYE, on yksi maamme vanhimmista nuorisovaihtojärjestöistä. Vuonna 2008 se juhlisti 50-vuotismerkkipäiväänsä. Näiden vuosikymmenien aikana Suomen ICYE on muuttunut kristillisestä vaihto-oppilasjärjestöstä yleishumaaniksi vapaaehtoistyöohjelmia järjestäväksi Maailmanvaihdoksi. Silti toiminnan ydinajatus on säilynyt samana: sillat kulttuurien välille rakentuvat arjen kohtaamisissa. Näistä kohtaamisista kertoo julkaisu.

Muut materiaalit juhlajulkaisusta:
1950- ja 1960-luku
1970-luku
1990-luku
2000-luku

>> Lue 50-vuotisjuhlajulkaisu kokonaisuudessaan (Issuu.com)