Tekijä: minna

1990-luku: Profloituminen vapaaehtoistyöhön keskittyväksi Maailmanvaihdoksi alkaa

1990-luvun alku oli kansainvälisesti suurten muutosten aikaa. Berliinin muurin murtuminen syksyllä 1989 ja Neuvostoliiton hajoaminen -91 muuttivat merkittävästä Euroopan karttaa. Vuosikymmenen loppuun mennessä kansainvälinen ICYE Federaatio oli luonut yhteistyösuhteet useisiin enti-iin neuvostotasavaltoihin. Suomalaisia nuoria oli vapaaehtoistyössä muun muassa Liettuassa, Ukrainassa ja Valko-Venäjällä. Suomen ICYE järjesti viimeisen perinteisen Moskovan matkan Suomessa ja eri Euroopan maissa vaihdossa olleille nuorille vuonna 1990. Matkaa suunniteltiin myös kevääksi -91. Tilanne Neuvostoliitossa muuttui kuitenkin niin epävarmaksi, että matka päätettiin perua. Vuosikymmenen aikana järjestettiin Suomessa oleville ulkomaalaisille vaihtareille muutaman kerran matka Pietariin.

Pitkään jatkunut keskustelu järjestön suhteesta kristillisyyteen tuli käännekohtaan, kun Kansainvälisestä Kristillisestä Nuorisovaihdosta tuli vuoden 1998 vuosikokouksen äänestyksellä Maailmanvaihto ry.  Muutos seurasi useissa muissa ICYE-maissa samoihin aikoihin tapahtunutta nimenvaihtoprosessia.

Suomalaisten nuorten ja nuorisojärjestöjen oli mahdollista osallistua EU:n tukemaan nuoriso-ohjelmaan jo ennen vuonna 1995 tapahtunutta Suomen liittymistä Euroopan Unionin jäseneksi. Yhteistyössä Euroopan ICYEn kanssa Suomen ICYE toteutti ensimmäiset nuoriso-ohjelman tukemat seminaarit Suomessa vuonna 1994. Suomen ICYEn jäseniä osallistui aktiivisesti seminaaritoimintaan eri Euroopan maissa vuosikymmenen alkupuolelta lähtien.

”Suomen ICYE osallistui 90-luvulla erittäin aktiivisesti ICYEn kehittämiseen kansainvälisellä tasolla. Jussi Karkela oli Euroopan ICYEn hallituksen jäsen kuuden vuoden ajan vuoteen 1997 asti.”

Suomen ICYE osallistui 90-luvulla erittäin aktiivisesti ICYEn kehittämiseen kansainvälisellä tasolla. Jussi Karkela oli Euroopan ICYEn hallituksen jäsen kuuden vuoden ajan vuoteen 1997 asti. Samassa kokouksessa, missä Jussi luopui hallituksen jäsenyydestä, Marja-Riitta Rautaparta valittiin Euroopan ICYEn puheenjohtajaksi. Vuodesta 1997 vuoteen 1999 sekä kansainvälisen ICYEn että Euroopan ICYEn puheenjohtajuudet olivat suomalaisten naisten hallussa. Järjestön pääsihteeri Anni Koskela toimi yhden kaksivuotiskauden ICYE Federaation puheenjohtajana.

Vapaaehtoistyövaihto-ohjelmien kenttä koki valtavia mullistuksia vuosikymmenen puolivälissä EU:n nuoriso-ohjelman tukeman EVS-vapaaehtoistyön ja ETVO-ohjelman käynnistyttyä. Muutokset heijastuivat voimakkaasti Suomen ICYEn työhön. Euroopan ICYE-kumppaneiden mielenkiinnon keskittyä EVS:n myötä vapaaehtoistyöohjelmiin loppui vaihto-oppilaiden vastaanottamisen. Samoihin aikoihin kautta aikain suosituimmassa suomalaisten ICYE-vaihto-oppilaiden kohdemaassa USA:ssa ICYE lopetti toimintansa. Suomen ICYE päätti lopettaa kouluvaihto-ohjelmiin lähettämisen vuosikymmenen lopulla. EVS (European Voluntary Service) käynnistyi vuonna 1995 kokeiluluontoisena. Nuoret saivat mahdollisuuden osallistua täysin maksuttomaan vapaaehtoistyöhön toisessa Euroopan maassa EU:n tuella. Sisällöllisesti EVS oli alkuvuosina lähes identtinen ICYEn perinteisen vapaaehtoistyöohjelman kanssa, ICYEn Euroopan toimiston vaikutuksen ansiosta. Ryhdyimme osaltamme välittämään EVS-vapaaehtoisia Eurooppaan samalla kun ICYEn oman vapaaehtoistyövaihdon kohdemaiksi jäivät olosuhteiden pakosta vain Euroopan ulkopuoliset maat. Suomen ICYE lähetti ja vastaanotti ensimmäiset EVS-vapaaehtoistyöntekijät vuonna 1996. Vuosikymmenen lopulla Suomen ICYEn ohjelmiin osallistujista 2/3 oli EVS-vapaaehtoistyöntekijöitä. Suomen ICYE oli aktiivisesti mukana  EVS-vapaaehtoistyön käynnistämisessä Suomessa. Kansainvälisen henkilövaihdon keskus CIMO hallinnoi ohjelmaa. KVT (Kansainvälinen Vapaaehtoistyö ry) ja ICYE antoivat asiantuntemuksensa käyttöön ohjelman koulutus- ja tukirakenteiden sekä verkostojen luomisessa. Järjestöt olivat myös päävastuussa eri koulutustapahtumien käytännön toteutuksesta EVS:n käynnistymisen ensimmäisinä vuosina.

”Vapaaehtoistyövaihto-ohjelmien kenttä koki valtavia mullistuksia vuosikymmenen puolivälissä EU:n nuoriso-ohjelman tukeman EVS-vapaaehtoistyön ja ETVO-ohjelman käynnistyttyä.”

1990-luvulla kehitimme myös KEPAn, KVTn, TINKUn ja Allianssin kanssa uuden, ICYEn ohjelmaa lyhyemmän ja kehitysmaihin suuntautuneen vapaa-ehtoistyöohjelman, jonka nimeksi tuli ensin Kehy-vaihto, myöhemmin Etelän vapaaehtoisohjelma – ETVO. ICYEllä oli päävastuu ohjelman käynnistämisessä ja aluksi käytännön koordinointikin oli toimistossamme (1995–96). Koordinointivastuun siirryttyä Kepaan ICYE toimi vuosia aktiivisesti ohjelman kehittämistyöryhmässä ja oli mukana vetämässä valintapäiviä sekä valmennuskoulutuksia. Yhteistyö ETVO-ohjelman ja EVS-vapaaehtoistyön puitteissa loi läheiset yhteydet KVT:hen. Verkostoituminen poiki monipuolista tiedotusyhteistyötä vuosikymmenen loppupuolella.

Mullistukset vaihto-ohjelmissa ja profiloituminen vapaaehtoistyöjärjestöksi vaikutti voimakkaasti järjestön naisistumiseen. Vaihto-ohjelmiin osallistujista vuosikymmenen puolivälissä lähes kolmannes oli miehiä. Vuosikymmenen loppupuolta lähestyttäessä miesten määrä alkoi vakiintua kymmenen prosentin paikkeille.

Talousongelmat vaikuttivat järjestön toimintaan lähes koko vuosikymmenen ajan.  Vuosikymmenen alussa suomalaisten elämään vaikuttanut lama heikensi järjestön taloutta. Tiukassa taloustilanteessa jouduimme vääntämään kättä rahasta EVS-vaihtoa hallinnoivien tahojen kanssa, koska EVS-vaihto ei peittänyt järjestön kuluja ja muu ICYE-vaihto oli EVS:n käynnistymisen ja kouluvaihdon lakkautumisen vuoksi minimissään.

Vuosikymmenen aikana Suomen ICYEn toimisto muutti Lauttasaaresta keskustaan Lönnrotinkadulle, ja sieltä Hakaniemeen jossa seurana olivat niin upeat rantamaisemat kuin laitapuolen kulkijatkin.

 

Anni Koskela
Pääsihteeri 1994-

Nina Saalismaa
Honduras 1992-1993’
Hallitus 1996-2000 (pj 1997-2000)

 

Mika Salovaara: Kouluvaihtoa ja elämänkoulua

Olin kouluvaihdossa Saksassa Baden-Württembergin osavaltiossa vaihtovuoden 1993-94. Tuolloin ICYE:llä oli vielä kouluvaihto-ohjelma, jonka kautta vaihtoon lähti useita nuoria. Meitä Suomen ICYEn eli silloisen Kansainvälisen kristillisen nuorisovaihdon kautta Saksaan menijöitä oli viisi – neljä suomalaista ja yksi ruotsalainen. Me suomalaiset menimme kaikki koulu-vaihtoon ja ruotsalainen Anna, hieman vanhempana, suuntasi vapaaehtoistöihin.

Kotikaupunkini Saksassa oli Achern. Se on pieni, noin kymmenen tuhannen asukkaan kaupunki Schwarzwaldissa, aivan Vuoristosairaalan naapurissa. Tai jos aivan rehellisiä ollaan, niin kyllä sitä välimatkaa taisi tunnin automatkan verran olla. Olin toivonut pääseväni isoon kaupunkiin, Berliini oli tuolloin toiveeni. Sen sijaan kaverini Hanna pääsi Berliiniin, vaikka oli toivonut pääsevänsä maaseudulle tai ainakin pienemmälle paikkakunnalle.

Suomeen palattuani kävin sattumalta katsastamassa Helsingin alueryhmän toimintaa. En muista milloin sitten jämähdin, mutta kun kielileirille 1995-96 haettiin tiimiläisiä, olin jo innolla mukana. Leiri pidettiin Ruotsinpyhtäällä. Aurinko kruunasi mahtavan leirin ja sen vuoden vaihtareista on tullut minulle hyviä ystäviä. Taisi olla sama syksy, kun Helsingin alueryhmän toiminta haluttiin virallistaa ja saada se Helsingin yliopiston oppilaskunnan alaiseksi järjestöksi. Marsun (Marja-Riitta Rautaparta) johdolla laadittiin perustamispapereita ja järjestettiin kaikenlaisia aktiviteetteja Suomessa oleville vaihtareille ja samalla tehtiin ICYEtä muutenkin kaikille tutuksi.

”Puuhailin kaikenlaista Helsingin alueryhmässä ennen kuin uskaltauduin mukaan Suomen ICYEn hallitukseen.”

Puuhailin kaikenlaista Helsingin alueryhmässä ennen kuin uskaltauduin mukaan Suomen ICYEn hallitukseen. Hallituksessa aloitettuani otin aika pian vastuun ICYEn taloudesta. Taloudenhoito tarjosi käytännön kokemusta omalta alaltani, sillä opiskelin HELIAssa talouden ja hallinnon koulutusohjelmassa laskentatoimea. Toiminkin talousvastaavana koko hallitusaikani. Tuolta kaudelta ovat mieleeni jääneet haasteelliset ajat, jolloin markat, eli euron edeltäjät, olivat tiukassa. Taloutta painoivat kansainvälisen ICYEn hallintomaksut ja EVS-ohjelman hankalat tilitykset. Menimme jopa niin pitkälle, että laskin toimiston palkat säästääksemme kirjanpitokuluissa.

”Hallitustyöskentely oli näin jälkikäteen muisteltuna yhtä pitkää kokousta, joiden aikana sai aina syödäkseen.”

Hallitustyöskentely oli näin jälkikäteen muisteltuna yhtä pitkää kokousta, joiden aikana sai aina syödäkseen. Tarjoilut olivat lähes aina samat: kahvia, teetä, leipää, juustoa, kurkkua ja jälkiruokana tarjottiin suklaapisarakeksejä. Aloittaessani hallituksen jäsenenä kokouskulttuurimme oli hyvin keskusteleva. Myöhemmin kokousten painopiste siirtyä epävirallisempaan suuntaan, kun tavaksi otettiin siirtyä läheisiin kuppiloihin kokouksen jälkeen. Pääpiirteittäin kokouksille oli kuitenkin vuodesta toiseen tyypillistä se, että asialistalla oli aina käytettävään aikaan nähden aivan liikaa asioita.

Yksi mieleenpainuvimmista päätöksistä, joita hallitusvuosinani tehtiin, oli ehkä ICYEn nimen vaihto. Muistan vielä yleiskokouksen, jossa nimenvaihdosta päätettiin. Paikalle oli saapunut muutamia ICYEn ”dinosauruksia”, mikä merkitsi sitä, että asia oli vakava ja tärkeä. Ehdotuksia oli tullut ja niistä keskusteltiin. Lopuksi äänestettiin suljetulla lippuäänestyksellä. Alussa ehkä hieman kummalliselta tuntunut ”Maailmanvaihto” on löytänyt paikkansa ja avartanut toivotulla tavalla ICYEtä kaikille avoimeksi järjestöksi muuttamatta kuitenkaan sen alkuperäisiä tavoitteita. Minun hallitusaikanani Maailman-vaihto päätti luopua kouluvaihto-ohjelmasta. Kouluvaihtoon kyllä vastaanotettiin, mutta ei enää lähetetty vaihto-oppilaita. Taustalla oli monen muun ICYEn kansalliskomitean työn painottuminen vapaaehtoistyöhön, EVS:n tulo ja halu erikoistua suhteessa suuriin kouluvaihtojärjestöihin. Muutos oli suuri ja lisäsi silloin Eurooppa-keskeisyyttä ja riippuvuutta EVS:stä.

Olen kasvanut paljon ICYEn toiminnassa ja siksi olenkin kiitollinen siskolleni vinkistä hakea vaihtariksi. Tuo vuosi, ja se mitä se on antanut minulle, vaikuttaa yhä 14 vuotta paluuni jälkeen päivittäin elämääni. Tutustuin vuonna 2000 ICYEn Euroopan Assosiaation yleiskokouksessa partneriini, jonka kanssa olen ollut yhtä siitä lähtien. Myös moneen ystävääni olen tutustunut ICYEn kautta. Lisäksi vuosi antoi kimmokkeen ja rohkeutta lähteä ulkomaille. Olen ollut ulkomailla töissä vuodesta 2005, ensiksi Prahassa ja nyt Saksassa. Vuosi ja sen aikana tapahtunut kasvu on ehkä tärkeimpiä kouluja mitä olen käynyt.

Mika Salovaara
Saksa 1993-94
Hallitus 1996-2005 (pj. 2001-05)

 

Heini Lekander: Elämänmittaisia kokemuksia vapaaehtoistyöstä

Olen Heini Lekander, o.s. Siirola. Olen 34-vuotias. Olen asunut eri puolilla Suomea, lapsena muun muassa Kiskossa ja Sonkajärvellä. Tällä hetkellä asun Jyväskylässä. Ammatiltani olen diakoni ja opiskelen myös Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa. Minulla on virka Jyväskylän kaupunkiseurakunnan diakoniasihteerinä. Tällä hetkellä kuitenkin päällimmäisenä asiana ovat lähiaikoina syntyvät kaksoset, minun ja Timon ensimmäiset lapset.

Olin ICYE-vaihtarina Boliviassa vuonna 1998. Olin silloin valmistunut juuri diakoniksi. Lähdin poikkeuksellisesti tammikuussa ja palasin saman vuoden joulukuussa Suomeen. Palattuani asuin Helsingissä ja olin hyvinkin aktiivisesti pari vuotta mukana Maailmanvaihdon toiminnassa. Olin, mukana leireillä, toimin mentorina, suunnittelin ja järjestin tiedotusta sekä erilaisia tapahtumia ja toimin hallituksen puheenjohtajana vuonna 2000. Koska olin palannut Boliviasta talvella ja alussa olin työttömänäkin, oli kivaa olla mukana ICYEn kuvioissa. Sain uusia kavereita, oli hyviä bileitä ja sai puhua espanjaakin! Järjestötoiminnasta opin paljon, mistä on ollut hyötyä myöhemmin ihan työelämässäkin, koska olen joutunut vastaamaan muun muassa vapaaehtoistoiminnan koordinoimisesta ja tiedotuksesta, sekä toimijoiden koulutuksesta.

”Järjestötoiminnasta opin paljon, mistä on ollut hyötyä myöhemmin ihan työelämässäkin, koska olen joutunut vastaamaan muun muassa vapaaehtoistoiminnan koordinoimisesta ja tiedotuksesta, sekä toimijoiden koulutuksesta.”

Boliviaan lähteminen oli jännittävää, mutta olinhan asiaa jo kauan harkinnut ja siitä haaveillut. Hankin ennen lähtöäni sähköpostiosoitteen (se oli ihan uutta silloin 10 vuotta sitten!), mikä olikin hyvä tapa pitää yhteyttä perheeseen ja ystäviin. Isäni säilytti kaikki lähettämäni kirjeet, ja niitä on ollut hauska lukea jälkeenpäin. Lähtemiseen oli suurimpana syynä tarve pitää välivuosi opiskelujen jälkeen, mutta olihan siinä mukana myös seikkailunhalua. Ajatuksissani oli myös mahdollisesti hakeutua myöhemmin ulkomaille töihin, minkä takia halusin ensin kokeilla pidempää asumista toisessa maassa vaihtarina. Tuo vaihtoehto on edelleen olemassa, vaikka nyt lähtisimme enemmänkin mieheni työn vuoksi. Ehkä jonakin päivänä lähdemme vielä vuodeksi tai pariksi jonnekin.

Mielestäni minulla oli melko realistiset odotukset vaihtovuotta kohtaan. Haastavinta oli asua isäntäperheessä, koska olin jo 16-vuotiaana lähtenyt musiikkilukioon toiselle paikkakunnalle ja oppinut asumaan itsenäisesti. Vaihtarivuosi oli valtavan monipuolinen ja tapahtumarikas vuosi. Minulla oli vuoden aikana kaksi isäntäperhettä, joista jälkimmäiseen pidän edelleen silloin tällöin yhteyttä sähköpostitse. Olin töissä saksalaisten rahoittamassa Naira-projektissa. Mielenkiintoista siellä oli muun muassa se, että toiminta perustui Paulo Freiren vapautuksen pedagogiikkaan, ajatuksiin, jotka olivat minulle tuttuja jo opinnoistani Järvenpäässä. Erityisesti on jäänyt mieleen 1998 järjestetty lasten marssi lapsityövoimaa vastaan. Samanlaisia marsseja järjestettiin silloin muissakin maissa.

Boliviassa on paljon juhlapäiviä ja kulkueita. Karnevaalien aikaan olin työpaikkani lasten kanssa kävelemässä kulkueessa La Pazin pääkadulla, Pradolla. Tällaista vaaleaa eurooppalaista heiteltiin vesi-ilmapalloilla niin, että olin kotiin päästyäni kuin uitettu koira! Osallistuin myös kahden työkaverini kanssa yliopiston avajaiskulkueeseen sosiaalityön opiskelijoiden ryhmässä. Tanssimme koko pitkän, monen kilometrin matkan, perinteistä ”kullawada”-tanssia. Pitkinä naisina minulle ja saksalaiselle Bettinalle eivät kuitenkaan paikalliset naisten asut sopineet, joten tanssimme miesten vaatteissa (ja varsinkin kengissä, molemmilla on 41 numeron jalat!) Taas oli paikallisilla hauskaa, kun he bongasivat meidät tanssimassa miesten vaatteissa!

Hienoa oli myös se, että sai tutustua muihin vaihtareihin. Opin monta asiaa esimerkiksi Turkista, Islannista tai Japanista. Boliviassa matkustaminen oli niin hidasta, että matkusteluun annettiin töistä enemmän aikaa. Yksi haaveeni toteutui, kun pääsin näkemään Machu Picchun. Neljän päivän inkavaelluksen maisemat olivat huiman upeita, vaikka toki käveleminen vuoristossa oli myös raskasta.

Bolivian ICYE toimi pääasiassa mielestäni hyvin. Jouduin käyttämään vakuutusta, sillä sairastin ameeban aiheuttaman taudin ja putosin hevosen selästä, mutta siihen liittyvät asiat hoituivat moitteettomasti. Tosin jotkut ICYEn paikalliset vapaaehtoiset taisivat osallistua toimintaan lähinnä eurooppalaisiin nuoriin tutustumisen takia – eurooppalaisethan ovat tunnetusti vapaamielisempiä kuin paikalliset nuoret. Kuulin jopa, että tytöt jaettaisiin valokuvien perusteella jo etukäteen.. Tiedä häntä, itsekin lankesin samaan ansaan. Toisaalta en sitten mennyt ihastumaan kovin vakavasti, toisin kuin ne, jotka ovat löytäneet puolisonkin vaihtarivuoden aikana.

”Vapaaehtoisena toimiminen voi tuoda monipuolista sisältöä elämään, sen kautta voi tutustua ihmisiin ja oppia uutta. On ollut mukava seurata, että vuosi vuoden jälkeen palanneista vaihtareista osa löytää paikkansa Maailmanvaihdon toiminnassa!”

Vaihtarivuosi on varmasti muuttanut minua. En osaa sanoa, mikä olisi merkittävintä. Ainakin olen pyrkinyt kutsumaan myös Suomessa vierailevia tai asuvia ulkomaalaisia kotiini. Kulttuurien välinen oppiminen ja keskustelu eri taustoista tulevien kanssa on edelleen minusta todella mielenkiintoista! Siinä joutuu peilaamaan myös omia arvojaan, tapojaan ja tottumuksiaan. Erilaisten kulttuurien välinen oppiminen ja erilaisuuden kunnioittaminen ovat niitä tärkeitä asioita, joita haluan tulevaisuudessa opettaa myös omille lapsilleni.

Myös vapaaehtoistehtäviin kannustaminen ja niihin osallistuminen on ollut minulle tärkeää. En osallistu ainoastaan työn puolesta, vaan olen aina ollut muutenkin mukana muun muassa eri järjestöjen toiminnassa tai tapahtumien talkootöissä. Vapaaehtoisena toimiminen voi tuoda monipuolista sisältöä elämään, sen kautta voi tutustua ihmisiin ja oppia uutta. On ollut mukava seurata, että vuosi vuoden jälkeen palanneista vaihtareista osa löytää paikkansa Maailmanvaihdon toiminnassa! Itselleni parasta ICYE-aktiivina oli mahdollisuus osallistua kansainvälisiin seminaareihin Strassbourgissa, Mosambikissa ja Meksikossa. Olen vielä viime vuosinakin tehnyt lähtevien valintahaastatteluja. Nuorisojärjestön toimintaan alan jo kuitenkin tuntea itseni vanhaksi, mutta niistä kokemuksista joita olen ICYEn toiminnassa saanut, olen kiitollinen ja iloinen koko loppuelämäni!

 

Heini Lekander (o.s. Siirola)
Bolivia 1998
Hallitus 1999 -2001 (pj 2000-01)

 

Virpi Harilahti-Juola: Kuinka naiivista maailmanparantajasta tuli realistinen idealisti

Suomesta Hondurasiin

Lähdin Suomesta Hondurasiin heinäkuussa 1999. Olin hakenut ja päässyt vapaaehtoiseksi työntekijäksi katulapsiprojekti Casa Alianzaan vuodeksi. Vapaaehtoistyövuosi oli ollut haaveissani ja suunnitelmissani pitkään ja nyt tuntui olevan aika toteuttaa se. Sen lisäksi, että halusin tutustua ja oppia ymmärtämään itselleni entuudestaan vierasta kulttuuria ja sen ihmisiä, nimenomaan vapaaehtoisuudessa oli se jokin porkkana, joka minua houkutteli mukaansa. Halusin realisoida omaa mielikuvaani avustustyöstä ja sen mahdollisuuksista auttaa. Halusin kohdata sen autettavan, tässä tapauksessa katulapset, joista olin kuullut ja lukenut lehdistä ja joita olin katsellut televisiosta turvallisen matkan päästä ja kaukaa. Halusin myös kokeilla itseäni ja omia rajojani; sitä mihin pystyisin omana itsenäni ja mihin sijoittuisin itselleni vieraassa ympäristössä. Vielä näiden lisäksi etsin vastausta omaan itse itselleni esittämääni kysymykseen: Miten voin auttaa?

”Pojat ovat sellaisen elämän asiantuntijoita, mistä minulla on tähän saakka ollut vain aavistus ja roppakaupalla kuviteltua tietoa. Tuntuukin, että opin koko ajan valtavasti – onhan minulla parhaat opettajat, mitä olla saattaa! Vaikka monia niistä oppimistani asioista ei toivoisi kenenkään tarvitsevan oppia tai varsinkaan elää osana omaa elämäänsä. Mutta niiden ollessa kuitenkin olemassa ja osana niin monien elämää – pahempaa olisi ummistaa niiltä silmänsä tai olla välittämättä.” (Ote kenttäpäiväkirjasta, 2000)

”Kokonaiskuva alkoi laajentua vasta, kun tunnustin ja tunnistin oman tietämättömyyteni ja siirsin puheenvuoron kaduilla eläville lapsille ja nuorille itselleen.”

Ennen lähtöäni Hondurasiin katulapset olivat minulle hyvin vieraita, toisenlaisia. He kuuluivat ’muihin’ ’meidän’ sijasta. Kun en tiennyt, olin paljolti arvailujeni, omien päätelmieni ja mielikuvieni varassa. Päätelmistä ja mielikuvista tuli kuitenkin totta siinä vaiheessa, kun tietämättömyys alkoi tuntua epämiellyttävältä. Sen jälkeen luulin tietäväni, koska halusin tietää. Kokonaiskuva alkoi laajentua vasta, kun tunnustin ja tunnistin oman tietämättömyyteni ja siirsin puheenvuoron kaduilla eläville lapsille ja nuorille itselleen.

Avun tarjoaminen ja vastaanottaminen

Auttamisenhalu ja osallistuminen katulapsityöhön asettivat minut jo alusta saakka auttajien puolelle. Olin itsekin osa sitä työtä ja prosessia, joka teki kaduilla elävistä lapsista ja nuorista autettavia ja avun kohteita. Muiden mukana tarjosin lapsille jotain muuta katujen tilalle ja pyrin muuttamaan jotain aikaisempaa ”pahaa” tai ”huonoa” uuteen ”hyvään” ja ”parempaan”.

Hyvän elämän määritelmiin liitetään onnen, vapauden sekä hyvän ja pahan käsitteet. Onnen ja onnellisuuden tavoittelun voidaan katsoa kuuluvan olennaisena ja erottamattomana osana ihmisten elämään. Auttaja helposti ottaa hyvän elämän määritteet omasta elämästään ja ympäristöstään ja olettaa niiden sopivan myös autettavan elämän muuttamiseksi. Auttaja haluaa muuttaa autettavan pahan tai huonon elämän jälleen hyväksi. Autettavan elämän jo olemassa olevat mahdolliset hyvät ja onnellisuutta tuottavat asiat saattavat jäädä kokonaan huomioimatta.

”Ihmiset, jotka elävät kaupungissa, mutta sen laitamilla. Ovat köyhiä, mutta eivät silti kaikki kuulu samaan sosiaaliluokkaan – köyhien keskuudessakin on varakkaampia, köyhempiä ja äärimmäisen köyhiä.

Sisällä kotona ei välttämättä varsinaisesti vietetä paljon aikaa. Ulkona ovat työ, koulu, sukulaiset, kaverit, naapurit jne. Kaduilla pojat pelaavat jalkapalloa ja auttavat myyntiin tarkoitettujen tavaroiden kantamisessa. Tytöt myyvät tortilloja ja mangoja. Pienet lapset ja vielä ihan vauvat seuraavat äitiään ja siskojaan töihin. Lapset istua nököttävät jalkakäytävillä, nukkuvat pahvilaatikoissa tai juuttikangassäkkien päällä. Katu onkin hyvin lähellä kotia. Kaduilla ollaan töissä, käydään ostoksilla, tavataan ystäviä ja naapureita. Iso osa elämästä tapahtuu kaduilla ja muissa julkisissa tiloissa kuten esimerkiksi toreilla, katukuppiloissa ja puistoissa.

Niinpä matka kotoa kaduille on lyhyt. Kaduille on helppo lähteä, viettää aina hiukan pidemmän aikaa ja lopulta jäädä sinne kokonaan.” (Ote kenttäpäiväkirjasta, 2000)

Katulapsiprojekti Casa Alianza haluaa auttaa ja tarjota kaduilla eläville lapsille ja nuorille vaihtoehdon ja mahdollisuuden lähteä ja jättää kadut. Koko toiminta perustuu lasten hyväksymään apuun: lapsilla on mahdollisuus valita ja päättää omaa elämäänsä koskevista asioista. Casa Alianza tekee siis erittäin arvokasta työtä ja on työllään saavuttanut paljon. Kaikkia lapsia ei koskaan saada pois kaduilta, eivätkä kaikki edes halua pois sieltä. Kaikki eivät myöskään etsi samanlaista apua, eivätkä kaikki edes halua, että heitä autetaan. Monenlaiselle avulle on siis oikeutuksensa ja tarvitsijansa. Auttajien ja autettavien kohtaaminen tai kohtaamatta jääminen ovat myös aina yhtä ajankohtaisia aiheita.

Voiko katu olla koti?

Omassa suhtautumisessani katulapsiin oli helppo huomata erilaisia vaiheita ja muotoja. Alussa sääli, hämmennys ja epävarmuus olivat päällimmäisiä tunteita heitä kohtaan. Tilanne tuntui liian epätasapainoiselta, enkä tiennyt, miten minun olisi missäkin tilanteessa pitänyt suhtautua, tehdä tai sanoa. Alussa myös suutuin, järkytyin ja ”moralisoin” helposti muita työntekijöitä, koko järjestöä ja katulapsia itseään. Vähitellen, kun lapset, nuoret ja muut työntekijät tulivat tutummiksi, omakin suhtautumiseni muuttui ja opin katselemaan asiaa useammasta eri näkökulmasta. Tein päivät töitä järjestön tiloissa ja vapaa-ajalla tapasin usein lapsia ja nuoria kaduilla ja puistoissa. Näkökulmani alkoi pikkuhiljaa kääntyä aikuisista ja heidän mielipiteistään lapsiin ja nuoriin. Halusin oppia tuntemaan heidät ja tietää heidän taustastaan. Aloin myös ensimmäistä kertaa ajatella, että ilmiössä ja elämänmuodossa on oltava jotain positiivistakin ja tavoittelemisen arvoista lapsille ja nuorille itselleen. Lasten ja nuorten kertomukset, heidän halunsa palata aina uudestaan kaduille ja heidän kanssaan viettämäni aika Casa Alianzan ulkopuolella horjuttivat aikaisemmin omaksumaani hyvin ongelmakeskeistä kuvaa katulasten elämästä.

”Toisaalta elämä kadulla näyttäytyy kauniina. Se on vapaata, kun ei ole ketään vaatimassa mitään eikä kukaan käske tekemään mitään. Voi tehdä mitä haluaa ja miltä tuntuu – voi liikkua paikasta toiseen mihin aikaan tahansa. Kaduilla lapset myös auttavat toisiaan. He suojelevat toisiaan ja varastavat yhdessä. Mutta myös silloin, kun on kylmä, lapset ovat yhdessä, jotta kaikilla olisi hiukan vähemmän kylmä. He ahtautuvat vieri viereen nukkumaan esimerkiksi ovisyvennyksiin tai myymäläkatosten alle. Tai kun he ovat nälkäisiä ja yksi joukosta löytää tai saa ruokaa jostain – kaikki jaetaan muiden kanssa. He osaavat ja haluavat pitää itse itsestään huolen.”  (Oseguera Santeli, 2000)

Muutaman kuukauden kuluttua kuitenkin väsyin niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tunsin myös turhautumista kieliongelmien suhteen ja toivottomuutta työn ”tuloksettomuuden” takia. Välillä tunsin suoranaista epätoivoa idealismini takia; se kun tuntui rapisevan pala palalta ja kaikenlainen auttaminen ja kulttuurienvälinen ymmärtäminen ja suvaitsevaisuus kuulostivat vain kauniilta sanahelinältä.

Tämän vaiheen jälkeen vasta alkoivat ne todelliset oivallukset, jotka yhdessä koettelemusten ja kokemuksien kanssa auttoivat minua hahmottamaan ympärillä olevaa yhteiskuntaa ja kulttuuria kokonaisvaltaisemmin. Aloin pelkän havainnoinnin sijasta ymmärtää. Sain vähitellen myös takaisin vanhan idealismini, joskin aivan uudessa muodossa.

Kun ajattelen koko Hondurasissa viettämääni sekä sitä edeltävää ja sen jälkeistä aikaa, saavat omat syksyllä 1999 kirjoittamani päiväkirjamerkinnät aivan uuden merkityksen. Kuinka todeksi osoittautuivatkaan silloin muistiin merkitsemäni ajatukset: ”Annan, mutta annan sen niin, että samalla saan itse”.

” Ja vaikka työ saattaa tuntua välillä hyvinkin turhauttavalta, kun tuntuu, etteivät työn tulokset tai työn tarkoitus näy missään, niin ehkä se näkyy juuri niissä pienissä hetkissä. Niissä hetkissä, kun näkee lasten hymyilevän. Kun näkee, että heillä on hyvä olla, heillä ei ole nälkä, he eivät ole koko päivänä tai viikkona haistelleet kertaakaan liimaa tai kukaan ei ole lyönyt heitä mustelmille. Ja aina silloin tällöin joku todella jättää kadut ja haluaa oppia lukemaan, kirjoittamaan, käymään koulua tai tekemään töitä jossain muualla kuin kaduilla. Työn taustalla on toki toive auttaa lapsia saamaan enemmän mahdollisuuksia elämässään, mutta päivittäinen työ on kuitenkin tarjota mahdollisuuksia niihin pieniin hyvän olon hetkiin. Työtä tehdään tässä ja nyt – ei ensi vuotta, viikkoa tai edes huomista varten.” (Ote kenttäpäiväkirjasta, 1999) Tämä on auttajalle ehkä yksi vaikeimmista asioista hyväksyä.

”[Tulevaisuus] On jotain mitä odottaa. Tulevaisuus voi olla erilainen. Menneisyys vaikuttaa tulevaisuuteen ja on olemassa, mutta huominen voi olla erilainen kuin eilinen.” (Ronal 16v, 2000)

 

Virpi Harilahti-Juola
Hondurasissa 1999-2000
Lainaukset Pro gradusta ”Voiko katu olla koti? Kulttuuriantropologinen tutkimus hondurasilaisista katulapsista ja katulasten avustusjärjestö Casa Alianzasta”

 

Materiaali on kirjasta Hallittuja kulttuurishokkeja jo viisi vuosikymmentä – Suomen ICYEn / Maailmanvaihto ry:n 50-vuotisjulkaisu (2008): Maailmanvaihto ry, Suomen ICYE, on yksi maamme vanhimmista nuorisovaihtojärjestöistä. Vuonna 2008 se juhlisti 50-vuotismerkkipäiväänsä. Näiden vuosikymmenien aikana Suomen ICYE on muuttunut kristillisestä vaihto-oppilasjärjestöstä yleishumaaniksi vapaaehtoistyöohjelmia järjestäväksi Maailmanvaihdoksi. Silti toiminnan ydinajatus on säilynyt samana: sillat kulttuurien välille rakentuvat arjen kohtaamisissa. Näistä kohtaamisista kertoo julkaisu.

Muut materiaalit juhlajulkaisusta:
1950- ja 1960-luku
1970-luku
1980-luku
2000-luku

>> Lue 50-vuotisjuhlajulkaisu kokonaisuudessaan (Issuu.com)

Suomen ICYEn 70-luku – kasvun ja aatteellisen keskustelun vuosikymmen

Suomen ICYEn 1970-luvun kehityspiirteistä leimallisin on vaihto-oppilasmäärien, niin suomalaisten kuin ulkomaalaistenkin, huomattava kasvu. ICYEn stipendiaattien määrä oli 1970-luvulle tultaessa kasvanut merkittävästi ensimmäisen vuosikymmenen muutamista rohkeista pioneereista. 1960-luvun lopulla vaihtoon lähtijöitä oli jo kaksikymmentä vuodessa, ulkomaalaisten tulijoiden määrän jäädessä vielä alle kymmeneen. 1970-luvulla vaihtomäärät kuitenkin kasvoivat huomattavasti, sekä suomalaisten että ulkomaalaisten ”stipendiaattien” (kuten vaihto-oppilaita tuolloin kutsuttiin) osalta. Suomalaisia lähtijöitä oli keskimäärin 29 vuodessa, ja huippuvuonna 1979 lähtijöiden määrä oli 46. Ulkomaalaisten määrä kasvoi vastaavalla tahdilla, vaikka määrät jäivätkin lähtijöitä vähäisemmiksi.

Samalla vaihdon alueellisessa jakaumassa tapahtui muutoksia. Vaikka vaihto-oppilaita tuli Suomeen yhä määrällisesti eniten perinteisistä lähtömaista USA:sta ja Länsi-Saksasta, mukana oli nyt myös runsaasti uusia lähettäjiä, kuten Brasilia, Costa Rica, Uusi-Seelanti ja Japani. Lähtijöiden osalta tilanne oli sama, vaikka etenkin USA:n kohdalla lähtijöitä oli säännöllisesti enemmän kuin tulijoita.

”Suomen ICYEn 1970-luvun kehityspiirteistä leimallisin on vaihto-oppilasmäärien, niin suomalaisten kuin ulkomaalaistenkin, huomattava kasvu.”

Yhä useammalla suomalaisella stipendiaatilla oli nyt mahdollisuus tutustua kolmannen maailman arkeen. Huimien ilmastollisten erojen lisäksi myös yhteiskunnallisen tilanteen eroavaisuudet saivat osakseen huomiota. Tätä uudenlaisen globaalin tietoisuuden heräämistä kuvastaa Brasiliassa vaihto-vuoden 1975–76 viettäneen icyeläisen kommentti:

”Tuntuu muuten hölmöltä lukea Suomen Kuvalehdestä ihmisten itkua, kun mikään ei ole hyvin. Olisi aihetta suomalaistenkin vaikuttajien katsella välillä muu-takin kuin omaa pientä napaa. Latinalainen Amerikka huutaa apua ja kiehuu ja kuohuu pitkin mannerta. Saapi näkyä kuinka kauan.” (Lauri Hätösen kirje Brasiliasta, ICYE-info, Helmikuu 1976)

Vaihtomäärien kasvu lisäsi myös luonnollisesti ICYE-aktiivien työmäärää. Virpi ”Vipu” Iso-Mustajärvi aloitti 1975 ICYE-toimikunnan osa-aikaisena sihteerinä, ja myöhemmin hänestä tuli Suomen ICYEn ensimmäinen ko-kopäivätoiminen sihteeri. Samana vuonna ICYE muutti Kirkon Nuorisotyön Keskuksen tiloista omaan toimistoon Liisankadulle: rahaa kalusteisiin ei kuitenkaan ollut, joten niitä etsittiin lahjoituksina. Merkittäviä ICYEn toi-minnassa olivat aktiivien muodostamat aktiiviryhmät, jotka muun muassa hoitivat paikallista tiedotusta ja mainostusta, harjoittivat varainhankintaa ja järjestivät isäntäperhevierailuja sekä alueorientaatioleirejä lähteville vaihto-oppilaille. Aktiivista toimintaa oli muun muassa Tampereella, Jyväskylässä, Kuopiossa ja tietysti Järvenpäässä, joka Virpi Westin sanoin oli 70-luvun ICYE-pääkaupunki.

”Merkittäviä ICYEn toi-minnassa olivat aktiivien muodostamat aktiiviryhmät, jotka muun muassa hoitivat paikallista tiedotusta ja mainostusta, harjoittivat varainhankintaa ja järjestivät isäntäperhevierailuja sekä alueorientaatioleirejä lähteville vaihto-oppilaille.”

Uusia ICYE-aktiiveja pyrittiin rekrytoimaan etenkin palanneiden vaihto-oppilaiden joukosta. Tätä tarkoitusta varten oli 1969 perustettu ICYNDEX, palanneiden vaihto-oppilaiden järjestö, joka aktivoi palanneita mukaan ICYEn toimintaan ja järjesti ohjelmaa ulkomaalaisille vaihto-oppilaille. ICYE-infon, Newsletterin edeltäjän, sivuilla käyty keskustelu heijastelee aikakauden huolenaiheita: miten kasvaville vaihto-oppilasjoukoille pystytään tarjoamaan heidän odotuksiaan vastaava vuosi ja miten saada lisää isäntäperheitä vaihto-oppilaille. Ainakin isäntäperheasian osalta painittiin siis hyvin samanlaisten ongelmien kanssa kuin nyt 30 vuotta myöhemminkin!

Ideologian tulkintojen ristiaallokossa

Vaihtomäärien nopeaan kasvuun liittyneiden käytännön kysymysten lisäksi ICYEn ideologian tulkinta aiheutti 70-luvulla kiivasta keskustelua. Vaikka vaihto-oppilaiden valinnassa ei enää korostettu kristillistä vakaumusta yhtä paljon kuin alkuaikoina, ”kiinnostus kirkolliseen ja seurakunnalliseen elämään sekä ekumeniaan” sekä aktiivisuus seurakuntatoiminnassa oli kuitenkin etu valintatilanteessa. ”C:n” merkitystä Suomen ICYEn toiminnassa haluttiin korostaa, ja sen katsottiin myös olevan tärkeä järjestöä kohtaan tunnettua luottamusta synnyttävä tekijä Suomessa:

”ICYEssä täytyy olla myös C. Ja se on otettava huomioon, sitä on seurattava.” (Panu Laukkasen raportti ICYEn European Council Meetingistä 8-16.2.1975)

”Vaihtomäärien nopeaan kasvuun liittyneiden käytännön kysymysten lisäksi ICYEn ideologian tulkinta aiheutti 70-luvulla kiivasta keskustelua.”

Kansainvälisen ICYEn piirissä Suomi edustikin vanhoillista käsitystä kris-tillisyydestä. Tämä johti ristiriitoihin ICYEn ideologian tulkinnassa monien Keski- ja Länsi-Euroopan ICYE-järjestöjen kanssa, joilla oli yhden aikalaisar-vioijan mukaan ”vallankumouksellinen” käsitys ICYEn tavoitteista ja toiminnasta. Suomen icyeläisten aatemaailmaa näyttäisi hallinneen maltillisempi, yhä vahvasti kristilliseen arvomaailmaan nojaava käsitys yhteiskunnallisesta muutoksesta.

”Minun mielestäni ICYE ei ole vasemmistolainen, eikä vallankumouksellinen järjestö kuten jotkut esittävät sen olevan. Asioista ICYEn piirissä on todellakin lähes yhtä monta mielipidettä kuin on ICYE-maitakin.” (Kimmo Rasila, kokemuksia ICYEn European Council Meetingistä Hollannista, toukokuu -76)

Aatteellinen keskustelu jatkui läpi 70-luvun, ja vuosikymmenen lopulla pyrittiin luomaan kompromissia ”aktivismin” ja kristillisyyden välillä yhdistämällä kristillisyys aktiiviseen toimintaan maailmassa havaittujen epäkohtien muuttamiseksi.

Itä ja Länsi

Vaikka ICYEn toiminta laajeni 70-luvulla huomattavasti varsinkin kolmannessa maailmassa, rautaesirippu pysyi edelleen merkittävänä yhteistyötä rajoittavana tekijänä. Vaihtoyhteyksiä pyrittiin jossain määrin luomaan myös Itä-Eurooppaan, vaikkakin huonolla menestyksellä: Esimerkiksi syyskuussa 1970 Suomen ICYEn puheenjohtaja tiedusteli Unkarista maan mahdollisuuksia liittyä ICYEn piiriin, mutta vastausta ei saatu.

Vuodesta 1969 alkaen Suomeen tulleille vaihto-oppilaille tarjottiin kuitenkin mahdollisuus kurkistaa idän puolelle vuosittaisen Neuvostoliiton-matkan muodossa. Etenkin monelle amerikkalaiselle vaihto-oppilaalle (sekä heidän vanhemmilleen) astuminen ideologisen vihollisen maaperälle oli pelkoa herättävä ajatus. Kokemus saattoi kuitenkin olla, ICYEn parhaiden periaatteiden mukaisesti, maailmankuvaa avartava kurkistus vieraan kulttuurin todel-lisuuteen, propagandan ja ennakkoluulojen taakse:

”Vuodesta 1969 alkaen Suomeen tulleille vaihto-oppilaille tarjottiin kuitenkin mahdollisuus kurkistaa idän puolelle vuosittaisen Neuvostoliiton-matkan muodossa.”

”I would greatly urge anyone who has never been behind the iron curtain to travel there one day to see that the average Russian is not a super human, demon with an iron heart and a burning desire to conquer the world. He is just an ordi-nary person like anyone else.” (Uusiseelantilaisen vaihto-oppilaan Margaretin kirjoitus Neuvostoliiton-matkasta, ICYE-info, helmikuu 1976)

Mikko Lipsanen
Siviilipalvelusmies Maailmanvaihto ry:ssä 2008-2009

Lähteet:
Lauri Hätösen kirje Brasiliasta, ICYE-info, Helmikuu 1976
Kansainvälisen Kristillisen Nuorisovaihdon Suomen toimikunnan toimintaohje 1973
Questionnaire to all ICYE committees & cooperating organizations; Preparation for General Assembly 1979Panu Laukkasen raportti ICYEn European Council Meetingistä 8-16.2.1975 Matti Sippo, ”ICYE 60-luvulla”, ICYEn 30-vuotisjulkaisu (1978)
Panu Laukkasen raportti ICYEn European Council Meetingistä 8-16.2.1975
Kimmo Rasila, kokemuksia ICYEn European Council Meetingistä Hollannista, toukokuu -76
ICYE-info 3/1979
Hallituksen kokouksen pöytäkirja 14.12.1970
Uusiseelantilaisen vaihto-oppilaan Margaretin kirjoitus Neuvostoliiton matkasta, ICYE-info, helmikuu 1976

Rytköset ja Packalénit – ICYEn moniottelijat

Rytkösen ja Packalénin perheet olivat 1970- ja -80 -luvuilla monin tavoin mukana Suomen ICYEn toiminnassa. Heidän kertomustensa kautta aukeaakin näköala paitsi ICYEn 70-luvun kehitykseen, myös niihin moninaisiin roolei-hin joita ICYE-aktiiveilla on vuosikymmenien saatossa ollut.

Artikkeli perustuu Järvenpäässä 28.4.2008 tehtyyn haastatteluun, jossa haastateltavina olivat Heimo Rytkönen, Anneli Packalén ja Leena Packalén ja haastattelijoina Topias Hirvonen ja Mikko Lipsanen.

Isäntäperheenä

Heimo Rytkönen kertoo Rytkösen perheen ICYE-yhteyden syntyneen 1970-luvulla halusta ryhtyä isäntäperheeksi ulkomaalaiselle vaihto-oppilaalle. He etsivät tietoa eri mahdollisuuksista, ja päätyivät lopulta ICYEen. Kalifornialainen vaihto-oppilas Mark asui Rytkösten perheessä 1978–79. Hän oli ensimmäinen vaihto-oppilas koulussaan Nurmijärvellä, eikä vaihto-oppilaita muutenkaan ollut tuohon aikaan Suomessa paljon. Mark antoi jon-kin verran englannintunteja Nurmijärven kansalaisopistossa, ja ICYE järjesti hänelle töitä sosiaalialan työpaikoissa. Hän työskenteli vapaaehtoisena muun muassa pari viikkoa Hämeenlinnassa kehitysvammaisten hoitokeskus Ilon-pisarassa ja kuukauden verran Uuden Valamon luostarissa.

Rytköset ovat myöhemmin käyneet kaksi kertaa vierailulla Markin luona Kaliforniassa. Toisella kerralla Mark jopa lähetti Rytkösille matkaliput, kun ei ollut saanut näitä muuten suostuteltua reissuun. Mark on käynyt Suomessa useita kertoja vaihtovuotensa jälkeen, edellisen kerran kesällä 2006 perheensä kanssa. Yhteys on siis säilynyt tiiviinä jo 30 vuotta.

”Rytköset ovat myöhemmin käyneet kaksi kertaa vierailulla Markin luona Kaliforniassa. Toisella kerralla Mark jopa lähetti Rytkösille matkaliput, kun ei ollut saanut näitä muuten suostuteltua reissuun.”

Packalénien perheessä on ollut vuosien mittaan kolme amerikkalaista, yksi japanilainen ja yksi saksalainen vaihto-oppilas. Perheen ensimmäiset, amerikkalaiset vaihto-oppilaat Nancy (vaihdossa 1974–75) ja Diana (vaihdossa 1975–76) kävivät koulua koko vaihtoajan. Steve, joka oli vaihdossa 70-luvun lopulla, asui osittain Packaléneilla, osittain kansanopistossa Keuruulla. Hän kävi myös työssä Mustalaislähetyksen lastenkodissa. Steve palasi vaih-tovuoden jälkeen Suomeen opiskelemaan yliopistoon ja väitteli myöhemmin tohtoriksi.

Anneli Packalén muistelee, että saksalainen vaihto-oppilas Taimi puhui jo tullessaan erinomaisesti suomea, jota hän oli opiskellut kotimaassaan. Hän asui syksyn Packaléneilla, mutta haaveena oli päästä Lappiin töihin. Tämä to-teutuikin, ja Taimi sai vapaaehtoispaikan Utsjoen vanhainkodista, jossa vietti loppuvuoden. Viimeinen Packalénien isännöimä vaihto-oppilas oli amerikkalainen cp-vammainen Kris, joka tuli Suomeen ICYEn vammaisvaihdon kautta. Hän kävi koulua kristillisessä kansanopistossa, ja vietti siellä myös suurimman osan viikoista. Anneli on myöhemmin vieraillut myös Krisin kotona Yhdysvalloissa.

Vaihto-oppilaana

Rytkösten kaksi lasta, Hanna ja Jussi, olivat 1980-luvun alkuvuosina yhtä aikaa vaihdossa ulkomailla. Jussi oli vaihto-oppilaana Japanissa, jossa hän kävi koulua ja osallistui myös lyhytkestoisiin sosiaalialan työprojekteihin. Heimo Rytkönen muistelee, kuinka hänelle tuli täytenä yllätyksenä se, että myös perheen tytär Hanna oli hakenut vaihtoon samaan aikaan kuin veljensä. Hän vietti vaihtovuoden Sveitsissä, ja yhteys sveitsiläiseen isäntäperheeseen on säilynyt tiiviinä samoin kuin Jussin kontaktit Japanin perheeseen.

”Heimo Rytkönen muistelee, kuinka hänelle tuli täytenä yllätyksenä se, että myös perheen tytär Hanna oli hakenut vaihtoon samaan aikaan kuin veljensä.”

Heimo Rytköselle keskeinen motivaatio lasten lähettämisessä vaihtoon oli mahdollisuus kansainvälistyä ja avartaa näkökulmaansa siihen miten muualla eletään. Suomi oli vielä 70-luvulla kulttuuriltaan ja yhteiskuntarakenteeltaan hyvin homogeeninen valtio. Heimo kertookin huomanneensa vaihto-vuoden positiivisen vaikutuksen lapsissaan heidän palattuaan ulkomailta. Jussi esimerkiksi oli omaksunut Japanissa paikallisen kohteliaisuuskulttuurin ja kiitteli perheenjäseniä runsaasti kaikissa tilanteissa – mikä ei normaalisti kuulunut perheen tapoihin. Tämä huvitti Heimoa ”miellyttävällä tavalla”. Toisaalta myös amerikkalaisen Markin avoimuus jätti jälkensä Rytkösten perheeseen: aiemmin perheen lapsilla ei ollut tapana halata äitiään, mutta Mark esitteli tavan perheeseen ja se jatkuu edelleen.

Myös Packalénit halusivat antaa lapsilleen mahdollisuuden elää ja kokea toinen kulttuuri pelkkää lomailua syvemmin. He etsivät sopivaa järjestöä vaihtoa organisoimaan, ja päätyivät ICYEen, johon he törmäsivät ensimmäistä kertaa kristillisessä aikakauslehdessä. Matti Sippo, Järvenpään seurakunnan nuorisopappi, oli aktiivinen icyeläinen ja vaikutti myös vahvasti järjestön valintaan. Annelin isälle ajatus lapsenlasten lähettämisestä merten taakse oli aluksi outo ja pelottava. Kun kuitenkin selvisi, että isänmaallisuus ei ulkomailla karissut vaan ehkä jopa voimistui, isoisäkin antoi vaihto-ajatukselle siunauksensa.

”Vaihtokausi avasi uudella tavalla myös näköaloja keskieurooppalaisuuteen ja havahdutti maailmansotien ja niiden seurausten merkitykseen Euroopassa.”

Packalénien lapset ovat kaikki olleet vaihto-oppilaina. Perheen poika Jukka vietti vaihtovuoden 1974–75 Texasissa, Leena taas vuoden 1975–76 Saksan liittotasavallassa ja Pekka vuoden 1980–81 Uudessa-Seelannissa. Vaihto-oppilasaikana Saksan liittotasavallassa Leena Packalénin huomiota herätti erittäin vahva poliittinen kulttuuri, joka ilmeni muun muassa erilaisten kansanliikkeiden ja mielenosoitusten muodossa. 1970-luvun Suomessa varttunut 16-vuotias vaihto-oppilas oli tässä ympäristössä ”kuin Liisa Ihmemaassa”. Vaihtokausi avasi uudella tavalla myös näköaloja keskieurooppalaisuuteen ja havahdutti maailmansotien ja niiden seurausten merkitykseen Euroopassa.

Suomen ICYE 1970-luvulla

Sekä Rytkösten että Packalénien mielestä aatteellisuus oli 1970-luvun ICYElle tärkeä markkina-arvo. Sana ”kristillinen” järjestön nimessä avasi yllättävän paljon ovia, se oli jonkinlainen laadun ja luotettavuuden tae.  Se vaikutti myös siihen, että vaihto-oppilaita rekrytoitaessa hakijat olivat jo jonkin verran valikoituneet järjestön nimen ja taustan mukaan. YFU ja AFS, kaksi muuta merkittävää vaihto-oppilasjärjestöä, nähtiin ICYEen verrattuna kaupallisina.

”Isäntäperheiden hankkiminen tuotti ongelmia myös 1970-luvulla. Anneli Packalén houkutteli aikanaan ”puolipakolla” mukaan useita isäntäperheitä, sillä näiden hankkiminen oli usein vaikeaa.”

Isäntäperheiden hankkiminen tuotti ongelmia myös 1970-luvulla. Anneli Packalén houkutteli aikanaan ”puolipakolla” mukaan useita isäntäperheitä, sillä näiden hankkiminen oli usein vaikeaa. Oli tilanteita, joissa vaihto-oppilaille ei ollut löydetty isäntäperhettä edes heidän saavuttuaan Suomeen. Sama tilanne tuli joskus eteen myös suomalaisilla ulkomailla. Yhdessä tapauksessa Islantiin vaihtoon lähetetyn suomalaispojan vanhemmat nostivat oikeusju-tun, koska poika joutui olemaan jonkin aikaa Islannissa ilman perhettä. Heimo Rytkönen selvitti tapausta lakimiestuttavansa kanssa.

ICYEn hallituksessa oli 70-luvulla 6–7 jäsentä, ja järjestöllä oli yksi palkkaa nauttiva toimistonhoitaja. Heimo Rytkönen, joka on koulutukseltaan ekonomi, oli ICYEn hallituksessa mukana aikuisjäsenenä hoitamassa järjestön tilejä. Budjetti oli pieni eikä valtionapua saatu, mutta onneksi seurakunnalta tuli vuosiavustuksia. Vaikka taloudellisia resursseja oli vähän, akuutin rahapulan ei ainakaan muisteta missään vaiheessa kohdanneen ICYEtä.

Hallitukseen pyrittiin saamaan mukaan myös isäntäperheiden edustajia. Anneli Packalén oli juuri tässä roolissa mukana vuonna 1976. Kun Leena palasi vaihdosta, Järvenpäässä toimi aktiivisesti ICYEn alueryhmä, jonka kautta palanneita rekrytoitiin mukaan leireille, Moskovan matkoille sekä viemään ja tuomaan vaihto-oppilaita Eurooppaan. Leena lähti mukaan toimintaan ja myöhemmin hänet pyydettiin mukaan hallitukseen. Aikanaan hänestä tuli myös Suomen ICYEn ensimmäinen naispuheenjohtaja.

”Kun Leena Packalén tuli mukaan toimintaan 1976–77, ICYE:llä oli vahvoja aluejärjestöjä muun muassa Jyväskylässä, Tampereella, Järvenpäässä, Helsingissä ja Oulussa.”

Kun Leena Packalén tuli mukaan toimintaan 1976–77, ICYE:llä oli vahvoja aluejärjestöjä muun muassa Jyväskylässä, Tampereella, Järvenpäässä, Helsingissä ja Oulussa. Toiminta oli jaettu aluejärjestöjen ja johtokunnan kes-ken: aluejärjestöt vastasivat esimerkiksi lähtö- ja paluuleirien järjestämisestä. ICYEn työntekijät ja hallituksen jäsenet olivat hyvin nuoria, mutta kantoivat kuitenkin paljon vastuuta järjestön toiminnasta:

”Oli tilanteita, joissa hyvinkin vaikeita asioita joutui hoitamaan 25-vuotiaan ko-kemuksella ja auktoriteetilla. Mutta päivääkään en vaihtaisi pois! ICYEn kautta syntyi elinikäisiä ystävyyssuhteita paitsi maailmalla myös Suomessa.”

Suomi ja ICYE-federaatio 1970-luvulla

Suomen ICYE oli sekä lähettäjänä että vastaanottajana yksi suurimmista kan-sainvälisen federaation jäsenistä. Saksassa oli myös vahva organisaatio, kun taas Hollannin ICYE oli ihan oma lukunsa. Leena Packalénin mukaan jär-jestöä pyörittämässä oli underground-porukkaa, joiden tempausten johdos-ta federaation kokouksessa jouduttiin vakavalla naamalla tekemään muun muassa seuraavanlaisia päätöksiä: ”Myös hollantilaiset joutuvat käyttämään maansa virallisia postimerkkejä lähettäessään kirjeitä, tupakka-askien vero-merkit eivät tähän tarkoitukseen kelpaa.”

”Yhdysvallat oli 1970- ja 80-luvuilla hyvin vahva jäsen ICYE-federaatiossa, samoin kuin Uusi-Seelanti. Leena Packalénin lähtiessä vaihtoon 70-luvulla juuri nämä maat olivat hallitsevia vaihtokohteita Keski-Euroopan lisäksi.”

Yhdysvallat oli 1970- ja 80-luvuilla hyvin vahva jäsen ICYE-federaatiossa, samoin kuin Uusi-Seelanti. Leena Packalénin lähtiessä vaihtoon 70-luvulla juuri nämä maat olivat hallitsevia vaihtokohteita Keski-Euroopan lisäksi. 1980-luvun alussa myös Afrikan maat ja Intia alkoivat tulla mukaan vaihtotoimintaan. Latinalaisen Amerikan maita oli pienimuotoisesti mukana jo 70-luvulla, mutta varsinaisen ”maihinnousun” ne tekivät 70-luvun lopulla ja 80-luvun alussa. Leena Packalén muistelee, että 1970-luvulla USA oli lähtevien vaihto-oppilaiden keskuudessa yhä ehdoton ykköskohde, ja muualle lähteviä pidettiin hieman ”erilaisina”.

Virpi West: Vaihto-oppilaasta pääsihteeriksi

Olin vaihtarina Uudessa-Seelannissa, Christchurchissä, 1971–72. Siellä toi-minta ja toimihenkilöt olivat yleensä Pohjoissaarella, Eteläsaaren toiminta oli ihan uutta. Enhän minäkään edes nähnyt toimikuntaa tai aktiiveja kuin tullessani ja lähtiessäni.

Vuosi oli upea! Kolmisen viikkoa ennen Suomeen paluuta aloin puhua matkasta isäntäperheelleni, ja he loukkaantuivat minulle – ilmeisesti he olivat kuitenkin pohjimmiltaan olettaneet, että kyseessä olisi joku siirtolaisohjelma! Myös pari opiskelupaikkani Canterburyn yliopiston professoria suhtautui lähtööni samoin.

”Monistamassa saimme käydä Poikien Keskuksen toimistossa. Silloinhan todella monistettiin vahaksien kanssa, valokopioita kun ei vielä ollut kuin muutamilla pankeilla. Puhelut omassakin maassa olivat kalliita Helsingin ulkopuolelle – ulkomaille soitettiin vasta kun oli tosi kyseessä.”

Olin aikanani ICYEn ensimmäinen päätoiminen pääsihteeri eli silloin ainoa palkattu (edeltäjäni olivat osa-aikaisia). Toimistokin oli ennen ollut pieni koppero Seurakuntatyön Keskusliiton tiloissa, mutta aloittaessani saimme oman toimiston Liisankadulta – tai yhden oikein ison huoneen, jossa ei aluksi ollut kuin rivi mappeja! Monistamassa saimme käydä Poikien Keskuksen toimistossa. Silloinhan todella monistettiin vahaksien kanssa, valokopioita kun ei vielä ollut kuin muutamilla pankeilla. Puhelut omassakin maassa olivat kalliita Helsingin ulkopuolelle – ulkomaille soitettiin vasta kun oli tosi kyseessä. Vaihtareiden vanhemmat soittivat koko aikanani vain muutaman kerran. Mieleenjäävin oli kalifornialainen jenkki-isä, joka kyseli ummet ja lammet tulevasta Moskovan-matkastamme. Kuulin hänen äänestään, että jokin asiassa vaivasi. Vasta kun tiedustelin asiaa suoraan, hän kysyi, onko matkamme todellinen tarkoitus tehdä nuorista kommunisteja! Naurahdin ja kerroin, että jos siihen kykenisin vajaassa viikossa olisi työnantajani varmasti joku toinen ja palkkanikin aivan eri tasoa! Isä oli helpottunut ja nuori pääsi mukaan.

Muistaakseni aloitin palkkatyöt ICYEllä 1975 ja lopetin ne 1979. Vaihtarien määrä kasvoi sinä aikana rajusti. Aloittaessani vaihtareita taisi olla alle parikymmentä ja lopussa jo nelisenkymmentä. Samoin lisääntyi vaihto-op-pilasvuoden ohjelma Suomessa monipuolistui: aloittaessani oli maassa vaih-tareille pari vuosittaista tapaamista, osin matkojen yhteydessä. Kun lopetin, oli valtakunnallisia ”leirejä” jo useampia; kielileirit, hiihtoleirit, teemaleirit, työleirit, evaluaatioleirit. Nämä ICYE maksoi matkoineen. Lisäksi olivat Moskovan-matkat ja alueryhmien järjestämät tapahtumat.

”Alueryhmistä aktiivisin oli varmaankin Järvenpää. Monet kysyivätkin maamme rajojen ulkopuolella esimerkiksi osoitelistoja tutkittuaan, onko Järvenpää kovinkin suuri ja tärkeä kaupunki.”

Alueryhmistä aktiivisin oli varmaankin Järvenpää. Monet kysyivätkin maamme rajojen ulkopuolella esimerkiksi osoitelistoja tutkittuaan, onko Järvenpää kovinkin suuri ja tärkeä kaupunki. No, olihan se ICYE-pääkaupunki! Var-maan osaltaan johtuen ICYEn historian alusta maassamme seurakuntaopiston (Luther-opiston) ja Simo Palosuon hoivissa.

Vaihtareilla oli hauskaa myös yhteisellä matkamme, yleensä Saksaan, josta Amerikan charterit lähtivät. Mukana oleville parille vapaaehtoiselle avustajalle ja minulle ne tiesivät laiva- ja junamatkaa, joka kesti liki viikon. Mukana oli Suomen lähtevien ja palaavien lisäksi Ruotsin vaihto-oppilaat, ja loppumat-kasta vielä tanskalaisetkin – parhaimmillaan pitkälti toistasataa nuorta. Perillä Saksassa yötkin kuluivat lähes kokonaan staff-meetingissä. Mutta olivat ne kyllä hauskojakin. Ja upeita avustajia löytyi aina jostakin, erikoisin oli var-maan Valamossa palvellut amerikkalainen munkki-veli!

Virpi West
Uusi-Seelanti 1971-72
Pääsihteeri 1975-79

 

Materiaali on kirjasta Hallittuja kulttuurishokkeja jo viisi vuosikymmentä – Suomen ICYEn / Maailmanvaihto ry:n 50-vuotisjulkaisu (2008): Maailmanvaihto ry, Suomen ICYE, on yksi maamme vanhimmista nuorisovaihtojärjestöistä. Vuonna 2008 se juhlisti 50-vuotismerkkipäiväänsä. Näiden vuosikymmenien aikana Suomen ICYE on muuttunut kristillisestä vaihto-oppilasjärjestöstä yleishumaaniksi vapaaehtoistyöohjelmia järjestäväksi Maailmanvaihdoksi. Silti toiminnan ydinajatus on säilynyt samana: sillat kulttuurien välille rakentuvat arjen kohtaamisissa. Näistä kohtaamisista kertoo julkaisu.

Muut materiaalit juhlajulkaisusta:
1950- ja 1960-luku
1980-luku
1990-luku
2000-luku

>> Lue 50-vuotisjuhlajulkaisu kokonaisuudessaan (Issuu.com)

 

1980-luku: Maailman nuoriso toimintaan kohti maailmanrauhaa*

(*Otsikko Kotimaa-lehdessä ICYEn rauhankasvatusseminaarista 28.4.1981)

Vuosikymmenen alkuun mennessä erityisesti Yhdysvaltoihin suuntautuvasta vaihto-oppilastoiminnasta oli tullut kasvava liiketoiminnan ala Suomessa. Vaihto-oppilaiksi lähti yhteensä noin tuhat nuorta vuodessa 1980-luvun alussa. ICYE säilytti kasvunkin vuosina omaleimaisuutensa ja pysytteli erossa ihmismassojen vaihdosta. Halukkaita lähtijöitä kuitenkin riitti; kristilliseen nuorisovaihto-ohjelmaan hakijoita saattoi 1980-luvulla olla jopa sata nuorta vuodessa. ICYEn lähetettävien kiintiö pysytteli noin 40 henkilön tuntumassa vuosittain. Valinnassa painoivat lähtijän henkilökohtaiset valmiudet selviytyä vaihtovuoden vaatimuksista koulumenestystä ja kielitaitoa enemmän.

Aikakauden ICYE-aktiivit muistavat keskustoimiston osoitteesta Liisankatu 27 B, perinteikkään hautaustoimiston naapurissa. Toiminnan vahvistuessa kasvoi toimistokin, ja vuonna 1984 järjestöön perustettiin kasvatusasiain sihteerin toimi, jonka ensimmäisenä haltijana toimi Seppo Tunturi.

”Kouluvaihdon rinnalla vapaaehtoistyön rooli järjestön toiminnassa vahvistui ja moninaistui. Yhä useampi vaihtari vietti ainakin osan vuodesta vapaaehtoistyössä.”

Kouluvaihdon rinnalla vapaaehtoistyön rooli järjestön toiminnassa vahvistui ja moninaistui. Yhä useampi vaihtari vietti ainakin osan vuodesta vapaaehtoistyössä. ICYE laajeni kehitysmaihin ja 80-luvulla mukaan tuli uusia Latinalaisen Amerikan ja Afrikan maita sekä Intia. Kasvavat kontaktit kehitysmaihin vaikuttivat järjestön sisäiseen kulttuuriin ja ihmisten välisiin keskusteluihin. Puheenjohtaja Leena Packalén kuvasi vuonna 1985 Suomessa järjestetyn ICYEn yleiskokouksen tunnelmia: ”Täällä ehkä tärkeimmäksi asiaksi puhtaasti käytännöllisten kysymysten rinnalle on noussut maailman kahtiajako. Kolmannen maailman edustajat ovat esiintyneet hyvin yksissä tuumin. He halusivat tuoda esiin kysymyksen oikeudenmukaisuudesta kolmansia maita kohtaan. Mikä on näiden maiden nuorison rooli?” (Kotimaa-lehti 10.12.1985)

ICYEn kansainvälisen federaation sisällä Suomi oli nuorisovaihdon pieni suurvalta, joka oli sekä lähettäjänä että vastaanottajana kolmen suurimman maan joukossa. 1980-luvulla järjestettiin useita ICYEn kansainvälisiä yleiskokouksia Suomessa. Sähköisiä asiakirjoja edeltävällä aikakaudella kokouksia pystyttiin valmistelemaan ennakkoon varsin vähän, päätösten lobbaamisesta puhumattakaan. Paperitulva oli uuvuttavissa kokousmaratoneissa melkoinen ja vanhemmat kollegat neuvoivat kokousedustajaa pakkaamaan mukaan ennen kaikkea rei´ittimen, kertoi ICYEn pitkäaikainen pääsihteeri Marja Vuorinen Maailmanvaihdon 50-vuotisjuhlissa. Vammaisvaihto kuului 1980-luvun uusiin avauksiin. Japanin ICYEn tekemä aloite liittyi YK:n teemavuoteen, jonka innoittamana ICYE nimesi vaihtovuoden 1981–82 ’vammaisten vuodeksi’. Suomi oli ensimmäisten maiden joukossa aloittamassa uutta toimintaa Japanin, Ruotsin ja Sveitsin rinnalla. Seuraavina vuosina mukaan tuli muutamia ICYE-maita lisää. Suomesta vammaisvaihtoon osallistuivat jo ensimmäisenä vuonna kuurot vaihtarit Topi Sandholm ja Kimmo Leinonen, jotka lähtivät Yhdysvaltoihin. Seuraavana vuonna pyörätuolilla liikkuva Marita Tiri matkasi Australiaan ja kuuro Rainer Randell Yhdysvaltoihin. Kansainvälisen ICYEn piirissä pohdittiin, tulisiko vammaisvaihtoon osallistuville olla oma kiintiö vai pitäisikö heidät sisällyttää kunkin maan kokonaiskiintiöön. Valinnassa päädyttiin erilliskiintiöön, mutta kaikkeen muuhun toimintaan vammaiset osallistuivat muiden rinnalla. Moni icyeläinen piti heidän osallistumistaan leireille ja kokouksiin rikastuttavana kokemuksena. Vastuuntunto ja asioiden jakaminen ovat astuneet nuorten ryhmissä entistä enemmän etualalle yksittäisten, itsekkäidenkin ”hienojen” kokemusten tilalle, arvioi ohjelman kehittämiseen osallistunut Eeva Laukkanen Lapset ja yhteiskunta -lehteen vuonna 1981 kirjoittamassaan artikkelissa. Vammaisvaihtoa pyöritettiin viitisen vuotta.

”Erilaiset rauhanillat ja väkivallattoman konfliktinratkaisuntyöpajat olivat näkyvä osa järjestön toimintaa, olipa kyse pienimuotoisesta paikallistoiminnasta tai kansainvälisen federaation tapahtumista.”

YK:n rauhanlähettilään arvonimellä ICYE palkittiin vuonna 1987. Rauhanliike olikin kylmän sodan kahtiajaon ja ydinvarustelun hallitsemalla 80-luvulla kansalaisliikehdinnän megatrendi Euroopassa. Ajatus rauhanrakentamisesta oli toki ollut ICYEssä mukana alusta saakka, mutta 80-luvun vuosina rauhanaate saavutti myös valtakulttuurin. Aikakauden ICYE-toimintaa käsittelevien lehtijuttujen otsikoissa ”rauha” esiintyy kerta toisensa jälkeen. Erilaiset rauhanillat ja väkivallattoman konfliktinratkaisuntyöpajat olivat näkyvä osa järjestön toimintaa, olipa kyse pienimuotoisesta paikallistoiminnasta tai kansainvälisen federaation tapahtumista. Järjestön kulttuurille ominainen käytännönläheisyys ja henkilökohtaisuus korostuivat rauhanasiaa koskevissa icyeläisten kommenteissa. Liian idealistisiksi tai teoreettisiksi ei haluttu leimautua. ”Emme toimi maailmanparantajina vaan yritämme löytää käytännön ratkaisuja siihen, miten nuoret voisivat toimia”, totesi pääsihteeri Packalén vuonna 1985 eräässä lehtihaastattelussa. ”Henkilökohtainen kokemus eri maiden ihmisistä antaa vahvan perustan rauhantyölle”, sanoi puolestaan Ismo Heikinheimo Lapin Kansa -lehdelle vuonna 1982.

Kristillisillä piirteillä oli ICYEn toiminnassa edelleen vakiintunut asemansa. Leireillä pidettiin säännöllisesti iltahartaus ja veisattiin ruokavirsi. Jumalanpalvelukset kuuluivat vaihtarien lähtörituaaleihin ja järjestön merkkipäivän juhlintaan. Rukouspiiri toimi vielä pitkälle 1990-luvulle saakka. Aktiivit ko rostivat kuitenkin ekumeniaa, eikä kristillisyyden haluttu rajoittavan toimintaan osallistumista. Näkemykset järjestön perimmäisestä luonteesta jakoivat jäseniä jonkin verran. Osa heistä pohdiskeli onko ICYE pikemminkin osa vaihtoehtoliikkeiden kenttää: ”Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että Suomen ICYE olisi antautumassa jonkinlaiselle vaihtoehtoaikakaudelle. Vaihtoehtoliikkeet ovat kuitenkin pieni vähemmistö Suomessa – usein perin tarpeellinen vähemmistö – ja ne eivät aina edes nouse suomalaisesta kulttuurista vaan ovat pelkkiä kansainvälisen muodin oikkuja. Mutta toisaalta ICYE on itsekin vaihtoehtojärjestö: se tarjoaa mahdollisuuden kohdata maailma ja maailman ihmiset juuri sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat”, pohdiskeli puheenjohtaja Seppo Holm vuonna 1983 järjestön täyttäessä 25 vuotta.

Yleisen rauhanhyminän vaiennuttua vuosikymmenen loppua kohden elettiin taloudellista nousukautta ja alettiin puhua juppiaatteesta, yksilöllisyydestä ja kovien arvojen esiinmarssista. Jotkut icyeläiset alkoivat jo pohtia, mahtavatko urasuuntautuneet nuoret enää haluta käyttää kokonaista vuotta vapaaehtoistyön kaltaiseen ”hyväntekeväisyyteen”.

Sanna Rummakko
Etelä-Korea 1992-93
Järjestösihteeri 1998-2000

Katriina Similä: “Liisankadulla, samassa talossa kuin Matti Makkosen ruumisarkkuliike..”

Olen kotoisin Etu-Töölöstä, Fredan ja Arkadian kulma on suvun kantakoti. Olen kohta 50-vuotias ja työskentelen projektijohtajana kansainvälisessä kulttuuriperinnön konservointijärjestössä ICCROM:issa.

Ennen vaihtoon lähtöäni olin tavannut ICYE-vaihtareita Mustasaaressa, ja minulle oli jäänyt heistä mielikuva ”kulttuurishokissa ylpeästi uivina nuorina”. Heissä oli jotain erilaista, jotain suuren maailman halausta.. Olen so-siaalinen eläin, ja erilaiset heimot aina vetävät minut imuunsa. En ajatellut erityisen laskelmoivasti plussia ja miinuksia toiminnan kannattavuudesta.

”Ennen vaihtoon lähtöäni olin tavannut ICYE-vaihtareita Mustasaaressa, ja minulle oli jäänyt heistä mielikuva ’kulttuurishokissa ylpeästi uivina nuorina’.”

Olin lähtöhaastattelun jälkeen huolestunut, kun Packaleena tai joku muu raadin kauhistuttava jäsen kysyi olisiko paikkaa mihin en lähtisi vaihto-oppilaaksi. Vastasin ”Saksa!” niin nopeasti, että ajattelin heidän varmasti lähettävän minut Saksaan puhtaasti kouluttavin perustein. Minulla on monta hyvää saksalaista ystävää, mutta en vieläkään haluaisi mennä sinne vaihto-oppilaaksi.

Mutta ei minua Saksaan lähetetty. Kuultuani, että tulisin viettämään vaihtovuoteni Boliviassa, olin aivan eksistentiaalisesti hengästynyt. Menin Tukholmaan kesätöihin siivoojaksi ansaitakseni edes osan silloin suurelta tuntuneesta 9800 markan maksusta. Olin yrittänyt hätäpäissäni opiskella espanjaa ja osasin sanoa, että “isoisä on vanha” ja “lyijykynä on pöydällä”. Onneksi perheen isoisä oli vanha ja kynänkin sai aina keskustelunaiheeksi pöydälle.

Kuulosti romanttiselta seikkailulta mennä valokuvaaja Castron perheeseen Cochabambaan. Mielessä häilyi latinalaisen synkkä ja hieno sosiaalidokumenttivalokuvauksen pioneeri – joka kuitenkin paljastui Cochabamban keskustorilla passivalokuvaamoa pitäväksi hauskaksi perheenisäksi.

Perheen kaksi tytärtä olivat samaan aikaan vaihtareina USA:ssa ja Saksassa. Perhe oli huolestunut siitä, että tyttäret halveksisivat kotiaan moisten sfäärien jälkeen joten koko vaihtovuoteni ajan kotitaloa paranneltiin vähän väliä ja uusia kodinkoneita osteltiin. Ainoa tyylinsä säilyttänyt oli isoisä Joaquin, entinen Cochabamban kaupunginpuutarhuri, joka muisti vielä, kun ensimmäinen piano tuotiin kaupunkiin. Lisäksi hänellä oli heitukka, 70-vuotias tyttöystävä Inez, jolle hän puhui hellittelysanoja quechuaksi puhelimessa ajatellen, ettei hänen tyttärensä, rouva Castro, ollut kuunteluetäisyydellä. Hän myös ajoi öisin kiimaisia kissoja katoilta väijyen pitkin taloa ja piti pahempaa mölinää kuin kissat konsanaan.

Menin Boliviaan poliittisesti aivan tietämättömänä, ja Lattareissa kuohui silloinkin. En hahmottanut Che Guevaraa sen enempää kuin Allendeakaan, mikä jälkeenpäin tuntuu hyvältä lähtökohdalta. Lienee terveellisempää lähteä hahmottamaan poliittisia kuvioita tavallisen perheen jokapäiväisen elämän kautta kuin lähteä matkaan moiset kartat päässä ja yrittää sovittaa perheparka paikalleen omissa mielikuvissaan.En odottanut Bolivian-vuoden kehittävän uraani merkittävästi. Olin kiikkumassa yliopistossa pääaineeni englanninkielen ja kansatieteen vaiheilla. Ajattelin, että olisi hyödyllistä mennä johonkin antropologiseen maailmankolkkaan ennen kuin hylkään englanninopettajan uraputken. Bolivia kuulosti hyvin antropologiselta. Myöhemmin kysyin pomoltani Perun UNESCO -projektissa, miksi hän oli valinnut juuri minut kyseiseen tehtävään. Hän sanoi, että jos selvisin hengissä vuodesta Cochabamban museossa, selviäisin varmaan Perussakin.

1980-luvun alussa Bolivia oli kuin toinen planeetta. Olin vapaaehtoisena Cochabamban museossa, ja sielläpä haastettiin Töölön tytön monet ennakko-oletukset. Museo sijaitsi yliopiston kampuksella. Sotilasjohto oli sulkenut yliopistot, mikä minua tietysti ällistytti: yliopistothan ovat itsenäisiä tiedon temppeleitä! Yliopiston portilla seisoivat tankit julistaen, että yliopisto oli suljettu. Ovelasti pääsin kuitenkin sisälle yliopistoon ja museoon näyttämällä HKL:n kausilippua, koska sotilaat tankin päällä eivät halunneet myöntää etteivät osanneet englantia, jota luulivat kortin tekstin olevan. Museon johtajana toimiva Sara Geraldine oli myös Englannin konsuli, ja konsulaattina museo oli ainoa toiminnassa oleva osa yliopistoa.

Nyt vuosikymmenien päästä huomaa kuinka monia perustuksia laskettiin vaihtovuonna. Oli korvaamattoman hienoa olla yhteydessä erilaisiin ulkomaalaisiin, jotka olivat ajautuneet Cochabambaan. Pelattiin Scrabblea tähtien alla, kaverit olivat kaikenikäisiä ja -näköisiä, väitöskirjaa tekeviä tai ei. Ei ollut ollenkaan merkittävää, olinko aloitteleva opiskelija Helsingissä, vaan sanomisiani arviointiin sellaisinaan. Tuli rohkeutta luottaa jämähtämättä kategorioihin.

”Silloin ei ollut Skypea tai muita halpoja kommunikointikeinoja. Soitin kotiin Fredalle tai he soittivat minulle lähinnä syntymäpäivinä tai jouluna.”

Silloin ei ollut Skypea tai muita halpoja kommunikointikeinoja. Soitin kotiin Fredalle tai he soittivat minulle lähinnä syntymäpäivinä tai jouluna. Eräässä vaiheessa äiti huolestui, kun ei ollut yli kuukauteen kuullut minusta mitään ja otti yhteyttä ICYE-Bolivian pomoihin. Minä vinguin, että ei ollut rahaa postimerkkeihin. Vähän ajan kuluttua saapui ilmoitus, että Cochabamban postitoimistoon oli tullut postiosoitus minulle. Vaihtarikollegat kerääntyivät kulmille odottaen jäätelöbaarisessiota, joka oli solidaarinen tapamme jonkun saadessa ylimääräistä rahaa suvulta. Sain äidiltäni 10 dollaria. Viitteessä luki ”postimerkkeihin”.

Luulen, että suurin kulttuurishokki osui isäntäperheelleni Boliviassa. Olin varmaan hauska mutta sietämätön vieras. Vaihtari on niin keskittynyt omaan kokemukseensa; joka hetki on ainutlaatuinen ja laatuvaatimukset rullaavat vaihtarin päivittäisen pulssin mukaan. ”Tämä on Minun Vuoteni!” Oltiin niin ylpeitä, että ei oltu “vain” turisteja vaan ymmärrettiin paikallista kulttuuria sisältäpäin. Puoli vuotta Boliviassa oltuamme lähdimme italialaisen Claudian kanssa Brasiliaan. Luulin ymmärtäväni Latinalaista Amerikkaa näin pitkän oleskelun jälkeen. Junasta Sao Paolon rautatieasemalle tölvähtäneenä ymmärsin heti, etten tiedä oikeastaan yhtään mitään.

ICYE-vapaaehtoistyö oli intensiivistä. Marssittiin rauhan puolesta – vaikka oltiinkin huolestuneita, voivatko vaihto-oppilaat osallistua. Marssiminen oli ikään kuin poliittista toimintaa eikä vaihto-oppilasviisumin kattamaa. Tietääkseni kukaan ei joutunut vankilaan, ainakaan rauhanmarssilta. Mehän olimme kaikki niin hauskoja ja omintakeisia! Miten taistelutovereita nyt kuvaisi… sama pätee kuin sotakokemuksiin tai hyviin bileisiin: kerrottuina tarinat kalpenevat! You had to be there.

Vanhoilla päivilläni olen yrittänyt tarrautua joihinkin hetkiin. Muistan, että olimme Tunturin Sepon kanssa 80-luvun alussa Ruotsissa ICYE-seminaarissa, jossa taitettiin peistä voimallisesti yökaudet jostain huipputärkeästä aiheesta. Muistan maisemat ja sessiot joissa muotoiltiin lauselmia, mutta en kuollaksenikaan muista taiston aihetta.

”Hauraasti ja idealistisesti ajattelen, että vaihtarius liittyi johonkin elämää suurempaan maailmanlaajuiseen veljeyteen.”

Hauraasti ja idealistisesti ajattelen, että vaihtarius liittyi johonkin elämää suurempaan maailmanlaajuiseen veljeyteen. Moskovan-retket Euroopan kattavine osallistujineen olivat käsittämättömän suuria operaatioita. Kuikka-Koposen kanssa Gorkin puistossa hokkareilla luistelut ovat legendaarisia. Tai Turkan kanssa Jyväskylään leirille liftaaminen ainoana osviittana Kansakoulun kartasto. Hauhon kielileiri. Sanoisin, että järjestötoiminta oli jatkuvasyöttöistä virikettä. Aina oli jotain uutta haastetta piipussa.

Nuoria oltiin – nyt kaksoseni ovat saman ikäisiä kuin minä ICYEssä toimiessani ja hehän ovat vielä aivan pieniä – mutta haasteet otettiin vastaan tyylillä. Niin rahoitusongelmat, isäntäperheiden jatkuva puute kuin ”Missä on C ICYEssä?” -keskustelutkin. Oli tärkeää päästä nuorella iällä vastuullisille paikoille ja pyörittämään toimintaa, jonka kuviot hahmottuivat pienoisyhteiskuntana. Hienoa oli myös, että olimme kaikki niin erilaisia. Eihän ole mitenkään ihmeellistä, jos tulee toimeen itsensä kaltaisten kanssa. Sen sijaan on merkittävää jos pystyy rakentamaan jotain joskus sietämättömän erilaisten ihmisten kanssa.

Ehkä tärkeintä oli, että vuoden aikana ainoana tehtävänä oli selvitä hengissä toisessa kulttuurissa, olla rauhaa ja ystävyyttä rakentava. On ollut arvaamattoman arvokasta, että ei ollut paineita auttaa ja kehittää ketään. Oli tilaa ja aikaa yrittää ymmärtää Boliviaa ja bolivialaisia sekä minua itseäni sen kaiken keskellä. Tuntui aivan käsittämättömältä katsoa vierestä, kun aivan pystymetsästä reväisty idealistinen maailmanparantaja tuotiin paikalle kolmeksi kuukaudeksi, ja toimenkuvaan liittyi tavoite konkreettisesta tuloksesta niissä kuukausissa. Oli tuskaisaa katsoa auttajaa, joka ei käyttänyt hetkeäkään ”vain” yleiseen ymmärtämiseen vaan ryhtyi heti oikeuttamaan olemassaoloaan hyvillä teoilla.

Olen sittemmin jämähtänyt kansainväliseen työhön ja ICYEn aikaiset opit tulevat hyödyllisinä vastaan päivä toisensa jälkeen. On myös kiinnostavaa huomata, että erimaalaiset kollegat, joiden kanssa synkkaa erityisen hyvin, ovat vaihto-oppilastaustaisia. Olen ollut jo vuosikymmeniä Lattareihin liittyneissä töissä. Viime vuosina Aasia on osunut kiihtyvällä tahdilla lautaselleni, ja on kuin olisin uudestaan vaihto-oppilaana. Kerran sen läpikäytyään ei ole moksiskaan kun lähtee uusiin kulttuurishokkeihin. Vaihto-oppilas toivoakseni oppii jotain merkittävää kulttuurien kohtaamisesta elämänvaiheessa, jolloin se voi vielä vaikuttaa jonkunlaisiin perusvirityksiin asenteissa. Kai se oli vaihtovuoden tarkoituskin. Olen lähdössä ensi kuussa Cartagena de Colombiaan, jossa tapaan työn merkeissä Claudian, saman italialaisen, jonka kanssa liftattiin Brasiliassa 25 vuotta sitten, papuja kuljettavien rekka-autojen katoilla nukkuen. The more it changes, the more it remains the same.

Katriina Similä
Bolivia 1980–81
Hallituksen jäsen 1981–84

Muistoja kesäsirkuksesta

ICYEn perinteistä riemukkaimpiin kuului kesäsirkuksen nimellä tunnettu tapahtuma. Sekä lähtevien että kotimaahan palaavien vaihtareiden heinäkuiset kokoontumisajot Brysselin ja Berliinin lentokentillä jatkuivat 1980-luvun loppuun saakka. Lentokentälle matkustettiin busseilla eri puolilta Eurooppaa, ja siitä matka jatkui kohti vaihtovuoden määränpäätä – tai kotia. Seuraavassa kolme vanhaa ICYEläistä muistelevat kokemuksiaan kesäsirkuksesta, Virpi Virpi West/pääsihteeri 1975-79, Uusi Seelanti 1971-72, Katriina Similä/Bolivia 1980-81 sekä Marja-Riitta ”Marsu” Rautaparta/Saksa 1989-90.

♦♦♦♦

Virpi West:

70-luvun loppupuolella kesäsirkuksen kokoontumispaikkana oli Frankfurt. Matka tapahtui yleensä ensin Helsingistä Tukholmaan, josta jatkettiin junalla Ruotsin icyeläisten kanssa Kööpenhaminaan ja napattiin loppumatkalle mukaan myös Tanskan lähtijät. Frankfurtissa oloaika ei ollut pitkä: lähtevät vaihtarit matkasivat eteenpäin joko tulopäivänä tai yhden yön jälkeen. Henkilökunta vietti paikalla kaksi yötä, jotka vierähtivät henkilökunnan ja/tai vaihtarien kesken pidetyissä palavereissa. Mitään varsinaista ohjelmaa vaihtareille ei järjestetty, tarkoitus oli lähinnä vain saada heidät jatkoyhteyden mukana kohdemaihin.

Samalla reissulla mukaan otettiin pohjoismaiset vaihdosta palaajat. Juna, jolla Tanskan suuntaan matkattiin, pysähtyi asemalla saksalaisella täsmällisyydellä vain kaksi minuuttia, ja tuossa ajassa piti kyytiin saada yli 100 vaihtaria kaikkine matkatavaroineen. Saksan ICYEn edustajat yrittivät useita kertoja neuvotella rautatieviranomaisten kanssa pysähtymisajan jatkamisesta, kun sama ongelma kohdattiin joka vuosi uudestaan. Viranomaiset eivät kuitenkaan taipuneet, ja juna pysähtyi yhä täsmälleen 2 minuuttia. Niinpä kehitettiin seuraavanlainen strategia: vaihtarit hajautettiin asemalaiturin koko pituudelle ja junan pysähtyessä osa ryntäsi sisään vastaanottamaan laukkuja jotka laiturille jääneet heittivät ikkunoista junaan. Näin kaikki vaihtarit tavaroineen saatiin junaan alle kahdessa minuutissa.

Kesäsirkuksessa oli Suomen ICYEstä mukana lisäkseni aina 2-3 avustajaa. Erikoisin avustaja oli Valamon luostarin munkki. Hän tuli mukaan, koska 70-luvulla ICYE järjesti keväisin vaihtareille vapaaehtoisen työleirin (n. 10pv), joka pidettiin usein Valamossa. Kyseinen kielitaitoinen munkki toimi heidän yhteyshenkilönään, ja ilmoittautui sitten myös vapaaehtoiseksi mukaan kesäsirkukseen.

♦♦♦♦

Katriina Similä:

Mentiin bussilla Brysseliin, jossa velloi väkeä kuin herännäiskokouksen teltassa. Boliviaan lähtevät/palaavat hälytettiin yhtäkkiä kriisikokoukseen. Boliviassa oli ollut sotilasvallankumous sillä välin kun lähdimme Suomesta ja päädyimme Brysseliin – ja mitäs nyt tehtaisiin? Muistaakseni bolivialaiset palaavat vaihtarit eivät olleet moksiskaan – vallankumouksia nyt sattuu harva se päivä – ja lähtivät hetimiten etsimään viimeisiä eurooppalaisia kaljoja. Italialaiset lähtijät (joille minut valittiin tulkiksi, koska olin opiskellut yhden lukukauden italiaa) nostivat nyrkkinsä pystyyn ja vakuuttivat seisovansa barrikadeilla bolivialaisten veljiensä kanssa. Luulen, että taiston yksityiskohdat olivat yhtä hämäriä heille kuin tulkillensakin. Skandinaavit, minä ja lilaan puettu ruotsalainen, olimme hieman sanattomia moisen haasteen edessä. Saksalaiset lähtijät olivat vetäneet taskustaan laskimet ja yrittivät arvioida kuinka paljon järjestön täytyisi palauttaa rahaa heille, jos menisimme Limaan asti (lentosuunnitelman mukaan), mutta emme sitten saisi kulkulupaa Boliviaan. Ja tämä kaikki ennen kuin edes vaihto-vuosi alkoi! Opin jo silloin, että ei ole ongelma jos on kansallisia tai kulttuurillisia erityispiirteitä – pääasia että tullaan toimeen ja saadaan jotain aikaan.

♦♦♦♦

Marsu:

Lähdin kotoa Sonkajärveltä sunnuntaina 16.7.1989 suuren suvun ja tunnekuohun saattelemana Helsinkiin. Kesäsirkukseen lähtö alkoi 18.7. perinteikkäästi Tuomiokirkon Kryptassa pidetyllä jumalanpalveluksella. Saarnassa todettiin, että tänä vuonna oli kulunut 50 vuotta toisen maailmansodan alkamisesta ja samanlaisen katastrofinvälttämiseksi oli syntynyt muiden muassa ICYE osana rauhanliikettä. Saarnan piti yhden lähtijän isä ja lähtöpuheen toisen lähtijän äiti – yhteisöllisyyden tunne välittyi koko ryhmään.

Senaatintorilla pakkasimme rinkat bussiin ja vilkutusten, kyynelten ja sateen keskeltä suuntasimme kohti Turkua. Ensimmäinen yö nukuttiin laivassa ja Tukholmasta kyytiin nousi lisää vaihtareita. Päivä ajettiin läpi Ruotsin ja illalla saavuttiin Tanskaan, metsän keskelle viikinkileiriin. Edessämme avautui suuri aukio, kaksi taloa, telttoja, paljon ihmisiä ja keskellä valtava nuotio, jonka päällä käristyi kokonainen iso sika! Pikavierailijoina emme saaneet käyttää suihkua, vaan yöpalan jälkeen punkkasimme pari tuntia laverilla ja aamuvarhaisella jatkettiin matkaa.

Pistäydyimme Kööpenhaminassa jättämässä ja ottamassa kulkijoita. Porukan nuokkuessa bussi huristi läpi Tanskan ja Pohjois-Saksan upeiden maisemien. Torstai-iltana 20.7. olimme perillä Frankfurtin kesäsirkuksessa, toisin sanoen majoituimme valtavaan nuorisomajaan, johon oli organisoitu saksalaisen täsmällisesti eri maista tulleiden ryhmien muodonmuutokset. Meitä oli yhteensä 250, joten kärsivällisyyttä tarvittiin. Lentokentälle lähti ja sieltä tuli jatkuvasti vaihtareita – vanhat lähtivät ja uudet tulivat hämmentävällä tahdilla. Pääsimme jopa suihkuun ja ehdimme jopa pistäytyä kävelyllä lämpimässä loppukesän yössä.

Perjantaiaamuna nousin taas bussiin, mutta nyt matkasimme saksalaisten ohjauksessa omalle kielileirillemme. Tässä vaiheessa hidas siirtyminen oli tehnyt tehtävänsä. Yhteinen väsymys nauratti kaikkia ja uusien ystävien kanssa lähdimme uteliaana kohti vaihtovuoden seikkailuja.

Frankfurtissa tapahtumaa kutsuttiin mini-kesäsirkukseksi, joten järjestelyä oltiin ilmeisesti jo lopettelemassa. Seuraavana kesänä matkat hoidettiin toisin: minäkin olisin päässyt kolmessa tunnissa Helsingistä Saksan kielileirille..

 

Materiaali on kirjasta Hallittuja kulttuurishokkeja jo viisi vuosikymmentä – Suomen ICYEn / Maailmanvaihto ry:n 50-vuotisjulkaisu (2008): Maailmanvaihto ry, Suomen ICYE, on yksi maamme vanhimmista nuorisovaihtojärjestöistä. Vuonna 2008 se juhlisti 50-vuotismerkkipäiväänsä. Näiden vuosikymmenien aikana Suomen ICYE on muuttunut kristillisestä vaihto-oppilasjärjestöstä yleishumaaniksi vapaaehtoistyöohjelmia järjestäväksi Maailmanvaihdoksi. Silti toiminnan ydinajatus on säilynyt samana: sillat kulttuurien välille rakentuvat arjen kohtaamisissa. Näistä kohtaamisista kertoo julkaisu.

Muut materiaalit juhlajulkaisusta:
1950- ja 1960-luku
1970-luku
1990-luku
2000-luku

>> Lue 50-vuotisjuhlajulkaisu kokonaisuudessaan (Issuu.com)

Suomen ICYEn alkutaipaleet

Kaivopuistossa Yhdysvaltain Suomen suurlähetystössä maaliskuun 12. päivänä vuonna 1957, vain muutaman sadan metrin päässä kylmän sodan toisen supervallan Neuvostoliiton lähetystöstä, oli lähetystövirkailija Ray E. White Jr hieman huolissaan. Hän oli lukenut Yhdysvaltojen ulkoasiainministeriön kiertokirjeen. Kirje sai kulttuuriasioista vastaavan Whiten kirjoittamaan kirjeen henkilölle, johon hän ei ollut pitänyt pitkään aikaan yhteyttä. White tiesi, että John H. Eberly järjesteli nuorisovaihtoa Pohjoismaihin ja päätti kysyä, voisiko Eberlyn järjestö, The Brethen Service Commission, ulottaa ohjelmansa myös Suomeen.

Whiten tyytymättömyys johtui silloisesta vaihto-ohjelmasta, joka jätti suurimman osan Suomen maaseudun nuorisosta ohjelman ulkopuolelle. Lähetystövirkailija Whitella oli kuitenkin positiivisia kokemuksia Eberlyn järjestämästä toiminnasta, sillä hän oli vuonna 1952 päässyt tapaamaan perheitä, joissa oli asunut Länsi-Saksasta ja Itävallasta tulleita nuoria. Eberly oli ollut organisoimassa toisen maailmansodan jälkeistä vaihto-ohjelmaa, jonka tarkoituksena oli saada sodan runtelemasta Euroopasta nuorisoa vaihto-opiskelijoiksi Yhdysvaltoihin.

”Eberly oli ollut organisoimassa toisen maailmansodan jälkeistä vaihto-ohjelmaa, jonka tarkoituksena oli saada sodan runtelemasta Euroopasta nuorisoa vaihto-opiskelijoiksi Yhdysvaltoihin.”

John H. Eberly organisoi omien kokemustensa pohjalta uuden järjestön nimeltään International Christian Youth Exchange (ICYE) vuonna 1957. Whiten ehdottama mahdollisuus ottaa Suomi mukaan vaihto-ohjelmaan otettiin ilolla vastaan. Saatuaan kirjeen Suomesta Eberly kirjoittikin jo samana päivänä vastauksen Whitelle ja ilmoitti, että 10–15 suomalaista 16–18-vuotiasta nuorta voitaisiin ottaa järjestön vaihto-ohjelmaan jo saman vuoden heinäkuussa. Lisäksi ICYEn puolesta toivottiin mahdollisuutta, että Suomesta löytyisi useita perheitä, jotka voisivat puolestaan vastaanottaa yhdysvaltalaisia vaihto-opiskelijoita. Vuonna 1957 ei kuitenkaan lähtenyt yhtään suomalaista vaihto-opiskelijaa ICYEn organisoimana matkaan. Eberlyn esittämä aikataulu oli liian optimistinen, sillä ohjelmasta ilmoittamiseen ja hakuprosessiin tarvittiin aikaa. Asia hankaloitti entisestään se, että Yhdysvaltojen Suomen-suurlähetystöstä ei voitu keväällä ja kesällä 1957 avustaa ohjelman järjestelyissä. Ohjelman varsinainen käynnistyminen lykkääntyikin näin vuodella. Suomesta kahden kuukauden lomalle lähtenyt White keskusteli vaihto-ohjelmasta tiettävästi Washingtonissa Yhdysvaltain ulkoasiainministeriön virkailijan Marita Houlihanin kanssa.

Eberly, joka kirjeitään kirjoittaessaan katseli ikkunastaan laajoille New Windsorin pelloille, pohti joskus millainen maa Suomi oli. Hän oli vieraillut Pohjoismaissa, mutta pientilavaltaisessa Suomessa hän ei ollut käynyt. Eberly matkusti syksyllä 1957 Eurooppaan ja osallistui ekumeeniseen nuoriso-ohjaajien konferenssiin Hampurissa. Kokouksessa Eberly keskusteli Järvenpään Seurakuntaopiston Inga-Brita Castrénin kanssa. Hampurista Eberlyn matka jatkui, Castrénin ehdotuksesta, Helsinkiin. Eberlyn Suomen-vierailu oli lyhyt, ja lukiolaisten vaihto-ohjelmaan liittyviin keskusteluihin varattiin vain yksi päivä. Yhdysvaltojen Helsingin-lähetystössä Eberly tapasi lähetystövirkailija Whiten lisäksi paikalle kutsuttuja Suomi-Amerikka yhdistyksen ja Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton edustajia. Eberly oli tyytyväinen vierailuunsa palatessaan Yhdysvaltoihin. ICYEn lukiolaisvaihto-ohjelma oli Suomen osalta avattu.

”ICYEn ohjelmaan rekrytoidut suomalaiset vaihto-oppilaat Kaija-Liisa Käyhty ja Markku Pohjola lähtivät 6. päivänä elokuuta 1958 laivalla Le Havren ja South Hamptonin satamien kautta kohti Yhdysvaltoja. Sodan jälkeisessä Suomessa kasvaneet nuoret suuntasivat kohti uusia seikkailuja.”

Eberlyn vierailun jälkeen muodostettiin toimikunta, jossa vaikuttivat Bengt Bromsin johtama Suomi-Amerikka-yhdistys ja Risto Lehtosen johtama Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto (SKY). Toimikunnan jäsenistä Suomi-Amerikka yhdistystä edustivat kouluneuvos Kauko Haahtela, herra P. Hemsing sekä neiti Maija Arola ja SKY:tä maisterit Rytkönen sekä Risto Lehtonen. Toimikunta valitsi stipendiaatit ja piti yhteyttä sekä Eberlyyn että Yhdysvaltain Suomen-lähetystön henkilöstöön vaihto-ohjelman järjestämiseksi. Vaihto-ohjelman ensimmäinen Suomeen saapunut vaihto-opiskelija oli miss Jerilee Newby, joka sijoitettiin Helsinkiin, Munkkiniemen yhteiskouluun. ICYEn ohjelmaan rekrytoidut suomalaiset vaihto-oppilaat Kaija-Liisa Käyhty ja Markku Pohjola lähtivät 6. päivänä elokuuta 1958 laivalla Le Havren ja South Hamptonin satamien kautta kohti Yhdysvaltoja. Sodan jälkeisessä Suomessa kasvaneet nuoret suuntasivat kohti uusia seikkailuja.

ICYEn uusi pääsihteeri William A. Perkins vieraili Suomessa vuonna 1960. Perkins ehdotti vierailunsa aikana toimikunnan ja SKY:n välien vahvistamista. Toimikunnan tehtäväksi tuli stipendiaattien valinnan lisäksi yhteydenpito vaihto-opiskelijoihin ja isäntäperheisiin. Toimikunta vastasi ICYEn ohjelmasta siihen asti, kunnes Suomi-Amerikka yhdistys jätti toimikunnan. Tämän jälkeen vaihto-ohjelma organisoitiin Suomessa uudestaan. Sittemmin Suomen ICYE toimi 1960-luvulla toimikuntana Suomen kirkon seurakuntatyön
keskusliitossa (SKSK).

Suomi-Amerikka seuran jääminen vaihto-ohjelman ulkopuolelle ennakoi tulevia muutoksia. Kansainvälisen ICYEn toiminnan maantieteellinen painopiste muuttui 1960-luvun puolivälissä, kun Euroopan painoarvo kasvoi. Vuonna 1965 perustettiin ICYEn Euroopan komitea, vaikka jo vuodesta 1964 lähtien oli tapahtunut pienimuotoista Euroopan maiden keskinäistä vaihtoa. Suomesta ensimmäinen Eurooppaan suuntautunut vaihto-oppilas lähti vuonna 1965 Saksaan. Yhdysvallat pysyi kuitenkin pääasiallisena vaihtomaana suomalaisille koko 1960-luvun ajan.

Teksti: Juho Kotakallio
Toimistoharjoittelija 1999

Lähteet:
Brethren Historical Library and Archives, Elgin, Illinois, USA
International Christian Youth Exchange/Volunteers Exchange International, Box 13/8, 1957–58
Finland Correspondence.
Maailmanvaihto ry, Helsinki. ICYEn aiemmat juhlajulkaisut.
Irma Ertman: Iowa 1967 – alku pitkälle ystävyydelle. Maailmanvaihto ry:n 50-vuotisjulkaisu
Kansainvälisen ICYEn kotisivut: http://www.icye.org/eng/about_history.html [Nyk. ks. http://www.icye.org/our-history]

Irma Ertman: Iowa 1967 –alku pitkälle ystävyydelle

Nimeni on Irma Ertman (o.s. Horstia), olen kotoisin Helsingistä ja olin ICYEn kautta vaihto-oppilaana Iowassa, USA:ssa 1967–1968. Tällä hetkellä toimin Suomen suurlähettiläänä Euroopan neuvostossa Strasbourgissa. Silloin, kun olin vaihto-oppilaana, pääosa vaihtareista lähti USA:han ja vain muutama Euroopan maihin. Muita maavaihtoehtoja ei silloin ollutkaan. Kaikki vaihto-oppilaat asuivat isäntäperheissä ja kävivät koulua. Meidän ryhmässämme taisi olla puolisenkymmentä lähtijää, joista kaksi meni Eurooppaan. Vaihto-oppilasvuosi oli säännönmukaisesti vuoden pituinen – meidän USA:ssa olleiden osalta oikeastaan lähes 13 kk, koska matkalle lähdettiin heinäkuun alussa 1967 ja palattiin seuraavan vuoden heinäkuun loppupuolella.

Siihen aikaan pääasialliset koululaisvaihtojen järjestäjät olivat AFS ja YFU. ICYE oli siinä rinnalla huomattavasti pienimuotoisemmin toimiva järjestö, mutta toisaalta muistaakseni myös ainoa, jonka kautta saattoi pyrkiä muuallekin kuin USA:han. Itse olin aktiivinen seurakuntanuori ja näiden kavereiden joukosta oli aikaisemminkin oltu mukana ICYE-vaihdossa. Minä kuulin asiasta Juha Koivurinnalta, joka taitaa kuulua Suomen ICYEn ensimmäisiin vaihtarivuosikertoihin. Näin rohkaistuin itsekin hakemaan mukaan ohjelmaan, vaikka minulla ei tainnut olla juuri minkäänlaista mielikuvaa siitä, millaista elämä Amerikassa tulisi olemaan. Tuolloinhan ei ollut käytössä nykyisenkaltaisia tiedotusvälineitä! Tutustuminen isäntäperheeseenkin tapahtui yksinomaan kirjeitse: vaihdoimme muutaman kirjeen ja valokuvan ennen lähtöä. Vastaavasti vaihtovuoden aikana yhteydenpito kotiinpäin tapahtui samalla tavoin. Joku harva meistä sai joululahjaksi puhelinsoiton kotoa, mahdollisuuden puhua kotiväen kanssa – olipa suuri juttu silloin!

”Tuolloinhan ei ollut käytössä nykyisenkaltaisia tiedotusvälineitä! Tutustuminen isäntäperheeseenkin tapahtui yksinomaan kirjeitse: vaihdoimme muutaman kirjeen ja valokuvan ennen lähtöä. Vastaavasti vaihtovuoden aikana yhteydenpito kotiinpäin tapahtui samalla tavoin.”

Vaihto-oppilaaksi lähtemisen motiivi oli varmasti uteliaisuus – halu nähdä toisenlaista kulttuuria ja elämää ja halu oppia englantia kunnolla. Tuskin siinä oli taustalla mitään sen määrätietoisempaa. Matkustelu ylipäätään ei ollut tuolloin tavanomaista touhua vaihto-oppilasvuodesta puhumattakaan, joten kaveripiirissä olin kyllä poikkeus. Näin jälkikäteen ajateltuna se oli perheellemme myös melkoinen taloudellinen satsaus, etenkin kun myös veljeni lähti heti seuraavana vuonna ICYEn vaihto-oppilaaksi. Olen monesti kiittänyt vanhempiemme laajakatseisuutta ja modernia ajattelutapaa tässä asiassa. Matkanteko oli silloin huomattavasti nykyistä monimutkaisempaa. Kauniina heinäkuun aamuna meidän joukkomme lensi Helsingistä Kööpenhaminaan, jossa oli aikaa katsella kaupunkia kesähelteessä. Illansuussa jatkettiin yöjunalla Bonniin, jossa oli eurooppalaisten vaihtareiden kokoontumispaikka ja jossa vietettiin ainakin yksi yö Venusbergin Jugendherbergissä. Jotain valmennusohjelmaakin taisi siellä olla. Kölnissä lastattiin koneellinen vaihtooppilaita kohti Philadelphiaa, josta bussilla jatkettiin matkaa Collegevilleen, Pennsylvaniaan. Yliopiston campuksella oli kolmipäiväinen orientaatio, jonne oli koottu vaihtarit kaikista maanosista. Hirveä helle (+30) vaivasi meitä siihen tottumattomia pohjoismaalaisia ja kävimme suihkussa varmaan viisi kertaa päivässä! (Seuraavana kesänä paluumatkalla kuumuus ei sitten enää tuntunutkaan juuri miltään…) Oli upeaa tavata ensimmäistä kertaa elämässään sellainen määrä nuoria kaikkialta maailmasta! Mieleeni on jäänyt, kuinka orientaation aikana vietetyssä ”kansojen juhlassa” kuulin ensimmäisen kerran silloin melko uutta Misa criolaa, jota edelleenkin soitetaan. Me suomalaiset taisimme esittää sinä iltana sen ajan suomalaissuosikkia letkajenkkaa! Tulo- ja paluukokoontumiset olivat ainoat kaikkien vaihto-oppilaiden yhteiset tapaamiset vuoden aikana. Sen lisäksi alueellisia Keskilännen kokouksia meillä oli vuoden mittaan muistaakseni kaksi. Oma matkani jatkui orientaation jälkeen kohti Iowaa. Perheeni tuli hakemaan minut autollaan ja kotimatka kesti vielä kolme päivää. Muistan, että olin kuolemanväsynyt päästessämme vihdoin perille.

Vaihtovuosi kului kolmen K:n merkeissä: koti, koulu, kirkko. Jonkin verran alkukankeutta aiheutti varmasti se, että jo 60-luvulla suomalaiset nuoret olivat itsenäisempiä kuin amerikkalaiset ikätoverinsa ja tottuneet liikkumaan vapaasti lähiympäristössään. Mielestäni osa koulukavereista oli tyrmistyttävän lapsellisia, mutta kaikkeen tottui. Ainahan kaikessa on sopeutumisvaiheensa, mutta viimeistään joulun tienoilla oli englanninkielikin jo hallussa. Kävin paljon erilaisissa kerhoissa ja tilaisuuksissa kertomassa Suomesta ja amerikkalaiset olivat aina uteliaita kuulemaan asioista. Se antoi myös tulevaisuutta silmälläpitäen valmiuksia ja rohkeutta esiintymiseen, mistä voi olla tyytyväinen. Ruokatottumukset eivät pääosin eronneet olennaisesti suomalaisista, paitsi että kanaa syötiin jo silloin USA:ssa paljon enemmän. Lisäksi neljään jäätelölajiin (vanilja, suklaa, mansikka, tiikeri) tottuneelle suomalaiselle kymmenien lajien jäätelöbaarit olivat tietenkin uskomaton juttu. Uusia tuttavuuksia ensialkuun olivat myös corn on the cob (maissintähkä) sekä pumpkin pie (kurpitsapiiras) – syön niitä yhä edelleen suurella mielihalulla! Paluumatka kesällä 1968 tarjosi kaikille vaihto-oppilaille mahdollisuuden majoittua muutamaksi päiväksi Washington DC:n alueelle perheisiin ja tutustua maan pääkaupunkiin. Lisäksi vierailimme myös päivän verran New Yorkissa, jossa kävimme muun muassa YK:n päämajassa. Enpä olisi voinut silloin yleiskokouksen mahtavan salin lehterillä istuessani kuvitellakaan, että jonain päivänä tulisin puhumaan saman salin podiumilta! Ennen Washingtonia kävin vielä tapaamassa veljeäni, joka oli tullut muutamaa viikkoa aikaisemmin vaihto-oppilaaksi Baltimoreen Marylandiin.

”Perustimme haastatteluryhmiä valitsemaan uusia vaihtareita, vedimme viikonloppuretkiä ulkomaisille vaihto-oppilaille Suomessa ja ylimalkaan meillä oli aina hauskaa!”

Palattuani Suomeen loppukesästä 1968 minut vedettiin mukaan Suomen ICYEn toimintaan. Muistaakseni syyllinen oli Matti Sippo, silloisen ICYE-toimikunnan sihteeri. Ensimmäiseksi sain toimia Suomeen elokuun alkupuolella saapuneiden vaihto-oppilaiden orientaatio-ohjelman ”kaupunkioppaana”. Suomen ICYE toimi tuolloin Suomen kirkon seurakuntatyön keskusliiton (SKSK) toimikuntana, puheenjohtajanaan Seurakuntaopiston silloinen rehtori, rovasti Simo Palosuo. Hänen mukanaan ICYE siirtyi Seurakuntaopiston siipien suojaan ja muodostimme eräänlaisen hallituksen, johon minäkin tulin kutsutuksi. Hallituksen kokouksia ja vaihto-oppilaille tarkoitettuja orientaatioita sekä viikonlopputapaamisia voitiin näin helposti organisoida Järvenpäässä. Näin muodostui myös ICYE-aktiivien ryhmä, joka koostui pääasiallisesti 1960-luvun puolivälin ja 1970-luvun alun vaihto-oppilaista. Perustimme haastatteluryhmiä valitsemaan uusia vaihtareita, vedimme viikonloppuretkiä ulkomaisille vaihto-oppilaille Suomessa ja ylimalkaan meillä oli aina hauskaa!

Myöhemmin ICYE irtosi Seurakuntaopistosta ja siitä tuli rekisteröity yhdistys 1970-luvun alkupuolella. Yhdistyksellä oli kolme perustajajäsentä: Juha Koivurinta, minä ja kolmantena lienee ollut Matti Sippo. Perustettiin myös
ICYEn ex-vaihto-oppilaiden järjestö ICYNDEX, joka jo edellä mainitun tavoin toimi aktiivisesti ainakin meidän aktivistien koko opiskeluajan. ICYEn toimisto sijaitsi aluksi Vuorikadulla ja siellä me icyndexiläiset iltaisin rustasimme muun muassa ensimmäisen ”ulkomaille lähtevän oppaan”. Sitten toimisto siirrettiin Liisankadulle, jossa järjestön sihteerinhommia hoitivat osa-aikaisesti minun lisäkseni ainakin A-J Heilala, Pekka Vuoristo ja Leena Haavisto.

Mitä vaihto-oppilasvuosi on elämässäni merkinnyt? No, se englannin kieli tuli ainakin opittua.. Mutta myös paljon enemmän: Pidän yhä edelleen yhteyttä eräisiin amerikkalaisiin luokkatovereihini (tänä kesänä olisi 40-vuotisluokkajuhlat), mutta ennen kaikkea rakkaus amerikkalaiseen perheeseen on saanut siirtyä seuraavallekin sukupolvelle. Kuluneena talvena olin tyttäreni kanssa ”American Mom’in” 90-vuotissynttäreillä! Koto-Suomessa ICYNDEX-ydinporukkamme pitää edelleen tiivistä yhteyttä tavaten vähintään pari kertaa vuodessa, aina siinä kokoonpanossa, joka kulloinkin sattuu olemaan kotimaassa. Vaihtarivuosi on nimittäin ilmiselvästi vaikuttanut myös siihen, että olemme olleet lähes kaikki sittemmin eripituisia jaksoja eri puolilla maailmaa. Olemme ystäviä perheittäin, toistemme lasten kummeja ja niin edelleen – miten suuri ilo se onkaan! Tähän perusjoukkoomme kuuluvat Anneli (o.s. Sainio, ICYE/Sveitsi) ja Peter Gerber, Leena (ICYEn sihteeri) ja Lauri (ICYE/Jamaika) Haavisto, Christina (o.s. Sommar, ICYE/USA) ja Pekka Harttila, A-J (ICYE/USA) ja Tarja Heilala, Helena (o.s. Mattila, ICYE/USA) ja Risto Lauriala, Heidi (o.s. Mattsson, ICYE/NZ) ja Ilkka Mäkelä, Elina Sorakunnas (ICYE/USA), Raija Wilson (o.s. Valkama, ICYE/USA) ja Maj-Lén Vuoristo (o.s. Qvist, ICYE/USA). Kaikille heille tämänkin viestin mukana lämpimät terveiset Strasbourgista – unohtamatta kaikkia muita tässä kirjoituksessa mainitsemattomia ihania ICYE-ystäviä!

 

Materiaali on kirjasta Hallittuja kulttuurishokkeja jo viisi vuosikymmentä – Suomen ICYEn / Maailmanvaihto ry:n 50-vuotisjulkaisu (2008): Maailmanvaihto ry, Suomen ICYE, on yksi maamme vanhimmista nuorisovaihtojärjestöistä. Vuonna 2008 se juhlisti 50-vuotismerkkipäiväänsä. Näiden vuosikymmenien aikana Suomen ICYE on muuttunut kristillisestä vaihto-oppilasjärjestöstä yleishumaaniksi vapaaehtoistyöohjelmia järjestäväksi Maailmanvaihdoksi. Silti toiminnan ydinajatus on säilynyt samana: sillat kulttuurien välille rakentuvat arjen kohtaamisissa. Näistä kohtaamisista kertoo julkaisu.

Muut materiaalit juhlajulkaisusta:
1970-luku
1980-luku
1990-luku
2000-luku

>> Lue 50-vuotisjuhlajulkaisu (Issuu.com)