Vapaaehtoisen päivä Hanoissa

Herätyskelloni pirahtaa soimaan 6.45. “Suomessa on vasta aamuyö”, ajattelen unisena. Hanoi on kuitenkin jo herännyt, kadulta kuuluu liikenteen melua, autojen torvien tööttäyksiä, huutoja ja puhetta. Vietnamissa kaikki heräävät pirteinä kukonlaulun aikaan (kirjaimellisesti!), mutta vaikka olenkin viettänyt jo lähes kolme kuukautta täällä olen yhtä aamu-uninen kuin aikaisemmin.

Huonetoverini ovat vielä unessa, joten yritän hiipiä ulos mahdollisimman hiljaa. Asumme vapaaehtoisille tarkoitetussa asuntolassa, ja jaan huoneeni kolmen muun pitkäaikaisen vapaaehtoistyöntekijän kanssa. Yhteensä talossa asuu 20–30 vapaaehtoista, toiset viipyvät vain muutaman viikon, osa viettää koko vuoden Hanoissa. Meidän huoneemme sijaitsee viidennessä kerroksessa. Siinä on omat hyvät ja huonot puolensa: toisaalta emme häiriinny oleskeluhuoneesta kantautuvasta melusta, toisaalta 5. kerrokseen kiipeäminen monta kertaa päivässä on ajoittain uuvuttavaa.

Alakerran oleskelutilassa ei ole vielä ketään, olen yleensä aina ensimmäinen töihinlähtijä. Sytytän valot keittiöön, suljen silmäni ja lasken hitaasti viiteen. Aloitin tämän rituaalin, kun yhtenä aamuna vielä unenpöpperössä kömmin keittiöön ja yllätin kolme (isoa) rottaa kipittelemässä pöydällä. Olen päätynyt tähän uuteen järjestelyyn ihan vain omaa mielenterveyttäni säästääkseni ja olen toistaiseksi välttynyt tapaamasta rottia enää uudelleen. Torakat sen sijaan eivät paljon minun läsnäolostani välitä, joten niiden kiipeilyyn astiakaapissa olen joutunut tottumaan.

Aamupalan jälkeen nappaan polkupyöräni ja sukellan aamuruuhkaan. Autot, skootterit, bussit, polkupyörät, ihmiset ja joskus eläimetkin pyrkivät eteenpäin ruuhkaista tietä. Ensikertalaisen silmin liikenne vaikuttaa kaoottiselta, mutta vietettyäni täällä jo useamman kuukauden olen oppinut kolme tärkeintä liikeneesääntöä: 1) väistä isompaa ajoneuvoa, 2) pysy liikkeessä ja 3) huolehdi vain itsestäsi.

Toistaiseksi olen selvinnyt varsin mukavasti seitsemän kilometrin työmatkastani pyörällä ja olen jopa alkanut nauttia tästä mahdollisuudesta viettää hetki aikaa yksin, omia asioitani mietiskellen.

Aamupäivällä kokkausta

Työpaikkani on nimeltään Friendship Village. Se on “kylä”, joka tarjoaa asunnon, ruoan ja koulutuksen lapislle, jotka ovat synnynnäisesti vammautuneet. Työskentelen luokassa 2. Opettajani Miss Ha puhuu englantia melko hyvin, joten siinä suhteessa olen erittäin onnellisessa asemassa muihin vapaaehtoisiin verrattuna. Lisäksi hänestä on näiden kuukausien aikana tullut minulle enemmän ystävä kuin työkaveri, joten työnteko hänen kanssaan on todella mukavaa.

Tänään menen kuitenkin auttamaan “käytännön taitojen” luokkaan oppilaita, koska Miss Thao on pyytänyt minua avukseen aamupäiväksi. Aamupäivisin lapset opettelevat kokkaamaan. Lapset rakastavat kokkaamista (ja varsinkin ruuan syömistä jälkikäteen). Minun tehtäväni on lähinnä pitää järjestystä yllä ja keksiä kaikille jotakin tekemistä. Yleensä minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä olemme valmistamassa, mutta onneksi lapset tietävät mitä tehdä.

Tunnin jälkeen siivoamme luokan. Olen melko käytännöllinen ihminen ja minulle tuottaa kovasti vaikeuksia olla osallistumatta tiskaamis- tai siivousoperaatioon. Mis Thao kuitenkin haluaa, että lapset tekevät kaiken itse, koska heidän tulee oppia käytännön taitoja tulevaisuutta varten.

Matematiikkaa ja Ti-Ti Nalle -muistipeliä

Lounastauolla minä ja muut vapaaehtoiset kokoonnumme ruokasaliin syömään. Minä ja toinen pitkäaikainen vapaaehtoinen Tom olemme lupautuneet opettamaan henkilökunnalle englantia kolme kertaa viikossa lounastauolla. Oppilaamme eivät ole ihan aloittelijoita, joten tuntien suunnittelu ja pitäminen on osoittautunut minulle melko haastavaksi. Onneksi Tom on kotoisin Englannista, ja suunnittelemme ja pidämme tunnit yleensä yhdessä, joten toistaiseksi kaikki on sujunut varsin mukavasti.

”Lounastauolla minä ja muut vapaaehtoiset kokoonnumme ruokasaliin syömään. Minä ja toinen pitkäaikainen vapaaehtoinen Tom olemme lupautuneet opettamaan henkilökunnalle englantia kolme kertaa viikossa lounastauolla.”

Oppilaamme ovat kaikki todella mukavia, ja välillä tunnit menevät yleiseksi keskusteluksi. Kaikki oppilaamme ovat kuitenkin todella motivoituneita ja innokkaita, joten vaikka opettaminen ei minun kutsumustyöni olekaan, nautin silti siitä, että tiedän oppilaiden todella arvostavan opetustamme.

Iltapäivällä opetamme luokassa matematiikkaa. Suurin osa ajasta menee tehtävien kirjoittamiseen oppilaiden vihkoihin. Yritän myös (yleensä tuloksetta) komentaa oppilaita istumaan paikoillaan ja olemaan heittelmättä toisiaan pyyhekumeilla ja liituväreillä. Aluksi luulin, että ongelma on kielitaitoni puute, ja että lapset eivät ymmärtäneet käskyjäni, mutta nyt opittuani vietnamiksi tärkeitä lauseita (“Istu alas, Tee tämä tehtävä, Älä tee sitä! Pyydä anteeksi”) olen käsittänyt, että kielellä ei ole väliä vaan äänensdävy ratkaisee. Niinpä englanninkieliset käskynikin ovat alkaneet (ajoittain) mennä perille.

Viimeinen tunti on lapsilla yleensä vapaata aikaa. Minut raahataan heti pelaamaan suuren suosion saavuttanutta tuliaistani Suomesta: Ti-Ti Nalle -muistipeliä. Eräs lapsista yrittää saada minut samanaikaisesti kokoamaan kanssaan palapeliä. Opettaja laittaa musiikkia soimaan tietokoneelta, ja yhtäkkiä luokka on täynnä hälyä ja ääntä. Tunnin lopuksi harjottelemme vielä muutaman kerran pää-olkapää-polvet-varpaat-koreografiaa lasten kanssa. Tarkoitus on esittää se naistenpäivän juhlassa, ja minulla on ollut hauskaa ideoidessani uusia liikkeitä koreografiaan. Lapset alkavat osata sen jo aika hyvin!

Koulupäivän päätteeksi jään auttamaan vielä Miss Hata puutarhatöissä. Friendship Villagen alueella on runsaasti tilaa erilaisille istutuksille, ja jokaisella opettajalla on myös oma pieni kasvimaa, jossa he voivat viljellä kasveja omaan käyttöönsä. Minusta on mukavaa jäädä työpäivän päätteeksi juttelemaan Miss Han kanssa, ja kasvimaan kitkeminen hoituu samalla kätevästi.

Kotiin auringon laskiessa

Pyöräilen kotiin auringon laskiessa ja ostan matkalla tutulta rouvalta eksoottisia hedelmiä. Rakastan hedelmiä ja täältä on helppo ostaa edullisesti niistä mitä eksoottisimpia. Ainoa ongelma on, että aina en tiedä kuinka ne tulisi syödä.

Kotona päivällinen on jo valmis, mutta vastustan vielä ruoan houkutusta ja suuntaan joogatunnille vastapäiseen taloon. Suomessa jooga kuului ainoastaan satunnaisesti harrastuksiini, mutta täällä olen löytänyt sen ihan uudella tavalla. Kävisin mieluusti vaikka päivittäin joogatunneilla, jos vain aikatauluni antaisi periksi.

Joogatunnilla kaikki jo tuntevat minut ja uteliaiden katseiden sijaan saan vastaani iloisia käden huiskautuksia ja tervehdyksiä. Tunnin jälkeen jään vielä juttelemaan joogaopettajani kanssa. Hänen tyttärensä opiskelee Suomessa, joten hän on erityisen kiinnostuut kuulemaan asioita Suomesta ja kertomaan minulle myös tyttärensä opiskeluista.

Illalla valmistelemme vielä Tomin kanssa seuraavan päivän englannin tuntia. Lisäksi suunnittelemme muiden vapaaehtoisten kanssa seuraavan viikonlopun reissua. Sitten kapuan huoneeseeni.

Suomalaisena kaipaan ajoittain omaa rauhaa ja joskus on uuvuttavaa, kun talosta ei tahdo löytyä paikkaa, jossa saisi viettää hetken yksin, vain itsensä kanssa. Toisaalta varmasti suurin syy siihen, etten ole vielä juurikaan potenut koti-ikävää on se, että olen jatkuvasti ystävieni ympäröimänä. Jos jokin asia mietityttää, harmittaa tai surettaa, aina löytyy joku, joka jaksaa kuunnella.

Vaikka kaikki talomme asukkaat ovat kotoisin muualta kuin Vietnamista, elämme silti vietnamilaiseen tapaan yhteisöllisesti. Vaihdamme vielä päivän kuulumiset huonetoverieni kanssa ennnen kuin hiljaisuus laskeutuu huoneeseemme ja vaivun uneen öiseltä kadulta kantautuvia ääniä kuunnellen.

Pauliina Myöhänen
Vapaaehtoistyössä Vietnamissa 2014–15

International Cultural Youth Exchange -ohjelmassa (ICYE) työskennellään vapaaehtoisena 6 tai 12 kuukautta Aasiassa, Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa tai Oseaniassa. ICYE-vapaaehtoisena näet maailmaa ja pääset rakentamaan kulttuurien välistä ymmärrystä ruohojuuritasolla. Tutustu ja hae mukaan!

Lue myös

Yhteisölle antamista ja kulttuurien kohtaamista

Mitä kuuluu Maailmanvaihdon vapaaehtoistyöntekijöille? Kaksi heistä jakaa terveisiään. Elizabeth Njeri...

Terveisiä maailmalta: Ammattikoulussa avustamista ja futistreenien ohjaamista

Mitä kuuluu Maailmanvaihdon vapaaehtoistyöntekijöille? Kaksi heistä jakaa terveisiään. Joya Ferrinini...

Volunteering around the world: Interview with Vietnam Friendship Village

  What kind of organisations welcome ICYE volunteers on different...

Intia ja nuoruuteni tärkeimmät kuusi kuukautta

Jo vapaaehtoiseksi lähtöä suunnitellessani minulla oli selkeänä mielessäni ajatus siitä, että aikani Intiassa tulisi olemaan ennen kaikkea oman itsenäistymiseni aikaa. Tulisin asumaan ensimmäistä kertaa poissa kotoa täysin uudessa ympäristössä ja kulttuurissa vieraiden ihmisten keskellä ja vieläpä kuusi kuukautta kerrallaan palaamatta edes jouluksi kotiin.

Hyppy tuntemattomaan pelotti kovasti, mutta olin vakaasti päättänyt haastaa itseni, kokeilla rajojani ja varsinkin oppia ja ymmärtää uusia asioita vieraasta maasta, kulttuurista ja elämästä yleensä. Enempää odotuksia minulla ei vapaaehtoistyöjaksoltani oikeastaan ollut; tavoitteenani oli loppujen lopuksi vain selvitä kunnialla puolesta vuodesta Intiassa.

Hyppy uuteen elämään

Asuin ja työskentelin Mysoressa, joka sijaitsee eteläisessä Intiassa Karnatakan osavaltiossa. Tämä vajaan miljoonan asukkaan kaupunki on maaseutumainen ja mielestäni ihana ja myös turvallinen paikka asua. Vapaaehtoistyöpaikakseni Mysoressa sain ilmapiiriltään ja työyhteisöltään hyvän CP-vammaisille lapsille tarkoitetun koulun, jossa järjestettiin lapsille opetusta sekä mm. puhe- ja fysioterapiaa. Pääsin asumaan isäntäperheessä toisen vapaaehtoisen kanssa vain muutaman kilometrin päässä työpaikastani. Isäntäperheemme eli erään vanhan pariskunnan kodista, jossa heidän lapsensa eivät enää asuneet, tuli minulle koti ja heistä ikään kuin vanhemmat minulle; kutsuinkin heitä kannadaksi äidiksi ja isäksi.

Kuvassa: Mysoren keskustan hulinaa.

Arki isäntäperheessä alkoi heti Mysoreen saavuttuani, ja se vaati erityisesti tiettyjen käytäntöjen hyväksymistä siitä huolimatta, etten voinut niitä täysin ymmärtää. Käskettiin muun muassa pesemään jalat aina ulkoa tullessa, varaamaan vähintään tunti aamuisin ruuanlaitossa auttamiseen, syömään oikealla kädellä, syömään paljon, säästämään vettä aina kun mahdollista ja ennen kaikkea tulemaan kotiin viimeistään iltakahdeksaksi. Nämä rutiinit kuitenkin toivat ajan kuluessa kaivattua turvaa ja säännöllisyyttä, joka aina hävisi siinä samassa, kun astuin kotipihan porteista ulos kaupungin hälinän armoille.

Normaali työpäiväni koostui yleensä 7–10-vuotiaiden ryhmän englannin kielellä tapahtuvassa opetuksessa mukana olemisesta, muutamien kuukausien jälkeen jo yksinkin opettamisesta. Usein vietin myös loppupäivän pienten lasten ryhmässä, jossa lähinnä leikittiin ja kerrytettiin englannin sanavarastoa kuvakirjojen ja lelujen avulla. Koulun lapset oli jaettu ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti kuuteen eri ryhmään ja jokaiselle oli oma vastuuopettajansa, joten luokassa oli lähes aina toinenkin aikuinen. Lisäksi koululla kävi paljon puheterapeuttiopiskelijoita sekä muita vapaaehtoisia työntekijöitä, jotka myös usein auttoivat oppitunneilla. Myös toinen ICYE:n vapaaehtoinen oli puolen vuoden ajan koululla töissä, joten sain myös tarvittaessa vertaistukea koko ajan. Töissä kävimme viitenä päivänä viikossa, ja koulupäivät alkoivat klo 10 ja päättyivät useimmiten klo 15.

Jokapäiväistä oppimista

Puolessa vuodessa opin paljon: keittotaitoni kehittyivät huimasti ja opin kaulimaan lähes täydellisen chapatin, pesemään pyykkini käsin ja jopa nauttimaan tiskaamisesta kahdesti päivässä sekä kylmistä suihkusta aamuisin. Opin myös, että ilman vessapaperiakin todella voi elää. Oli jännittävää huomata, kuinka täysin erilainen elämäntapa voisi olla aivan yhtä mahdollinen ja tyydyttävä kuin arkeni Suomessa. Suuri osa uusista asioista olikin lopulta vain tottumiskysymyksiä.

Kuvassa: Intiassa matkustelu oli halpaa ja erittäin kokemusrikasta!

Näin useita vuosia paluun jälkeen voin todeta, että vapaaehtoistyökokemukseni on ollut hyödyksi erityisesti ammatinvalintani kannalta: aloitin sosiaalialan opinnot keväällä 2014, ja uskon olevani oikealla alalla. Työni CP-vammaisten lasten kanssa oli hyvin opettavaista ja palkitsevaa. Olen aina tullut hyvin toimeen lasten kanssa, mutta en koskaan kuvitellut, että minusta olisi opettamaan ketään. Kuitenkin vapaaehtoistyöjaksoni aikana löysin itseni yllättävän usein yksin luokan edestä toteuttamassa itse keksimääni matematiikan tai englannin kielen tehtävää taululle lasten osallistuessa innokkaasti viitaten. Lisäksi loppuvaiheessa opetin lapsille kannadankielisiä sanoja kuvakirjan avulla ja kommunikoin jo jopa enimmäkseen kannadaksi heidän kanssaan. Nykyään olen jo autuaasti unohtanut osaamani, mutta on hienoa tietää, että noinkin lyhyessä ajassa oli mahdollista oppia edes sen verran vierasta kieltä ja pystyä myös käyttämään sitä.

”Oli jännittävää huomata, kuinka täysin erilainen elämäntapa voisi olla aivan yhtä mahdollinen ja tyydyttävä kuin arkeni Suomessa.”

Yksin matkustamisen koin ehkä kaikista kasvattavimmaksi kokemukseksi. Siitä ja oikeastaan monesta muustakin Intiassa oppimastani asiasta kertoo pätkä blogikirjoituksestani tammikuulta 2013, jolloin kirjoitin kolmen viikon matkustelun jälkeen: ”Joululomalta palattuani amma sanoi, että olen kasvanut pituutta. Siltä mustakin tuntuu, ihmiset mun ympärillä näyttää entistäkin lyhyemmiltä, näen aina vain enemmän kerralla ja maa on jossain kaukana jalkojeni alla. Viime viikot ovat venyttäneet mua sellaisiin äärimmäisyyksiin, ettei niistä tosiaankaan ole entisiin mittoihin mahdollista palata. Olen todistanut itselleni, että kykenen, jos todella jotain haluan. Tein virheitä, laskelmoin väärin, valitsin vaikeampia polkuja, mutta selvisin pää pystyssä ja omilla jaloillani seisten. Enkä ehkä ole koskaan ollut yhtä ylpeä itsestäni kuin silloin, kun laskeuduin viime perjantaiaamuna junasta Mysoren asemalla rinkkoineni tukka pystyssä, selkä särkevänä ja kärsineen näköisenä. ’Mä selvisin!’”

Maria Hurmerinta
Vapaaehtoistyössä Intiassa kaudella 2012–13

International Cultural Youth Exchange -ohjelmassa (ICYE) työskennellään vapaaehtoisena 6 tai 12 kuukautta Aasiassa, Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa tai Oseaniassa. ICYE-vapaaehtoisena näet maailmaa ja pääset rakentamaan kulttuurien välistä ymmärrystä ruohojuuritasolla. Tutustu ja hae mukaan!

Lue myös

Yhteisölle antamista ja kulttuurien kohtaamista

Mitä kuuluu Maailmanvaihdon vapaaehtoistyöntekijöille? Kaksi heistä jakaa terveisiään. Elizabeth Njeri...

Terveisiä maailmalta: Ammattikoulussa avustamista ja futistreenien ohjaamista

Mitä kuuluu Maailmanvaihdon vapaaehtoistyöntekijöille? Kaksi heistä jakaa terveisiään. Joya Ferrinini...

Terveisiä maailmalta: Suomesta Keniaan ja Intiasta Suomeen

Mitä kuuluu Maailmanvaihdon vapaaehtoistyöntekijöille? Kaksi heistä jakaa terveisiään. Laura Korhonen...

Kansanopistossa Saimaan rannalla

Vararehtori Soili Isotalon mukaan opisto on kansainvälinen oppilaitos, jossa on kristilliset arvot. Opiskelijoista yli puolet on maahanmuuttajataustaisia, ja oppilaitos toimii myös hostellina, johon tulee majoittujia kaikkialta maailmasta.

Opistossa työskentelee tällä hetkellä noin 25 henkilöä. Jo muutamina vuosina opisto on ottanut vastaan työyhteisöönsä ulkomaalaisia vapaaehtoistyöntekijöitä. He ovat solahtaneet helposti mukaan opiston värikkääseen arkeen. Henkilökunta toivottaa tervetulleeksi kaikenlaiset ihmiset, joten vapaaehtoistyöntekijöiden saapumisen takia ei ole tarvinnut tehdä erityisiä järjestelyjä.

Isotalo kertoo, että on joitakin asioita, jotka ovat askarruttaneet häntä aina ennen uuden vapaaehtoisen saapumista. Hän on miettinyt, miten kommunikointi vapaaehtoisen kanssa tulee luistamaan ja miten työaikojen noudattaminen tulijalta sujuu. Hän on silti aina luottanut siihen, että kaikki menee hyvin.

”Henkilökunta toivottaa tervetulleeksi kaikenlaiset ihmiset, joten vapaaehtoistyöntekijöiden saapumisen takia ei ole tarvinnut tehdä erityisiä järjestelyjä.”

Valokuvia ja videoita

Viime elokuussa opistoon saapui vapaaehtoistyöhön Po-Ching Huang eli Popo, joka on 34-vuotias ja kotoisin Taiwanista. Vuoden mittaisesta vapaaehtoistyöjaksosta on nyt takana kahdeksan kuukautta.

Popo sai ajatuksen vapaaehtoistyöhön hakemisesta miltei kaksi vuotta sitten. Hän oli hieman kyllästynyt työhönsä, sillä hän oli ollut töissä samassa paikassa seitsemän vuotta.

”Eräs ystäväni ehdotti, että tekisin vaihteeksi jotain erilaista, kuten matkustaisin. Mietin matkustamista, mutten halunnut käyttää rahaa siihen, että lähtisin johonkin suosittuun kohteeseen muutamaksi yöksi”, Popo muistelee. ”Kansainväliseen vapaaehtoistyöohjelmaan osallistuminen tuntui heti sopivalta vaihtoehdolta, sillä osallistujat asuvat kohdemaassa pidemmän aikaa. Lisäksi olin aina halunnut tehdä vapaaehtoistyötä.”

Popo tekee opistolla monenlaisia töitä. Hän ottaa valokuvia ja kuvaa videoita. Lisäksi hän auttaa keittiö- ja siivoustöissä, avustaa toimistotehtävissä ja vetää kerhoja.

”Popo tekee ihmeitä kamerallaan”, Isotalo kommentoi ja jatkaa, että Popon kädenjälki näkyy kuvakokoelmina opiston juhlissa, kotisivuilla, esitteissä ja opiston pääaulassa.

Isotalon mukaan työtehtävät kannattaa valita vapaaehtoisen vahvuuksien mukaan ja varata aikaa sopeutumiseen. Vapaaehtoisen ensimmäiset kuukaudet kuluvat kieltä opiskellen ja suomalaiseen työympäristöön totutellen. Koti-ikävä voi myös iskeä sekä suomalainen ruoka ja ilmasto aiheuttaa kauhistusta.

Yksi vapaaehtoistyöjakson haaste Isotalon mukaan on se, miten työntekijät ottavat vapaaehtoisen mukaan arjen puuhiinsa.

”Onnellinen vapaaehtoinen tuntee olonsa työpaikalla kotoisaksi, hyväksytyksi ja iloiseksi. Hän tuntee itsensä tarpeelliseksi juuri tässä työpaikassa”, Isotalo tiivistää.

Vapaaehtoistyöntekijä myös antaa työyhteisölle paljon. Työskentely eri kulttuurista tulevan ihmisen kanssa opettaa paljon paitsi vieraasta myös omasta kulttuurista. Lisäksi se antaa luontevan mahdollisuuden aitoon verkostoitumiseen sekä lisää kielitaitoa ja avoimuutta uusille asioille.

”Henkilökunta saa lisäkoulutusta ihan huomaamatta, pienellä rahalla ja työpaikalta poistumatta”, Isotalo iloitsee.

Popo asuu opistolla soluasunnossa, jonka hän jakaa afrikkalaisen ja brasilialaisen naisen kanssa. Popo kertoo viihtyvänsä heidän kanssaan. Iltaisin, päivän kuhinan hiljennyttyä, naiset juttelevat monenlaisista asioista, kuten opiston arjesta ja kulttuurien välisistä eroista.

Popo sanookin, että parasta vapaaehtoistyöjaksossa on uudet ystävät. Hän on ystävystynyt eri-ikäisten ja eri maista tulevien ihmisten kanssa. Myös suomen kielen opiskelu on ollut mukavaa.

Kokemusta erilaisista kulttuureista

Vapaaehtoistyöjaksoa Suomessa harkitsevia Popo kehottaa miettimään, ovatko he valmiita asumaan ilman perhettään ja ystäviään. Puoliksi leikillään ja puoliksi tosissaan Popo suosittelee vapaaehtoistyötä Suomessa niille, jotka pitävät luonnosta ja hiljaisuudesta.

”Täällä näkee kauniita asioita kuten puita ja järviä. Ne eivät kuitenkaan osaa puhua, ja suomalaiset ovat hiljaisia ja ujoja.” hän naurahtaa.

Popo on sitä mieltä, että jos suomalaisiin haluaa tutustua, täytyy toisinaan tehdä itse aloite. Hän kuitenkin lisää, että suomalaiset ovat hänestä ystävällisiä ja suloisia, eivätkä työkaverit ole arkailleet tutustua vapaaehtoiseen.

ICYE-ohjelmaan hakevia Popo rohkaisee kertomaan erityistaidoistaan, sillä niitä voi päästä hyödyntämään.

Popon mukaan hänen viimeiset terveisensä ovat ne tärkeimmät:

”Lähde matkaan avoimin ja rennoin mielin ja yritä nauttia kaikesta. Näin saat enemmän irti kokemuksestasi.”

Entä Soili Isotalon terveiset työyhteisölle, joka harkitsee vapaaehtoistyöpaikaksi ryhtymistä?

Hän kannustaa ottamaan vapaaehtoisen työpaikalle siitä huolimatta, ettei kaikki aina välttämättä suju odotusten mukaisesti. Parhaimmillaan vapaaehtoinen tuo työpaikan arkirutiineihin mielenkiintoisia uusia asioita ja työyhteisö saa vapaaehtoistyöjakson myötä tuhdin kokemuksen erilaisesta kulttuurista.

”Rohkeasti mukaan toimintaan ja reilu peli molemmin puolin – siitä on paljon iloa koko työyhteisölle!”

Kuvassa: Popo (vas.) sekä työkaverit Marika, Jaana ja Soili. Kuvakollaasi: Po-Ching Huang

Maailmanvaihdon kautta Suomeen saapuu vuosittain vapaaehtoistyöhön 6–12 kuukaudeksi kolmisenkymmentä nuorta eri puolilta maailmaa. Vapaaehtoisjaksojen tarkoituksena on luoda ruohonjuuritason kontakteja ja ymmärtämystä eri taustaisten ihmisten välille. Vapaaehtoistyöntekijöitä ovat tervetulleita vastaanottamaan yleishyödylliset tahot ympäri Suomea. Lue lisää ja hae vapaaehtoistyöpaikaksi!

Lue myös

Harjoittele kieliä Maailmanvaihdon kielikahvilassa syksyllä

  Haluaisitko harjoitella puhumista espanjaksi tai suomeksi rennossa ilmapiirissä? Oletko...

Maailmanvaihdon etäinfo kansainvälisestä vapaaehtoistyöstä to 16.1. Zoomissa

Kiinnostaako vapaaehtoistyö ulkomailla? Tule Maailmanvaihdon etäinfoon! Torstaina 16.1.2025 klo 18–19.30...

Maailmanvaihdon info kansainvälisestä vapaaehtoistyöstä ke 22.1. Helsingissä

Kiinnostaako vapaaehtoistyö ulkomailla? Tule Maailmanvaihdon infoon! Keskiviikkona 22.1.2025 klo 18–19.30...

Olemme mukana Opinlakeus-messuilla 15.–16.1.2025!

Kiinnostaako vapaaehtoistyö ulkomailla? Tule tapaamaan meitä Opinlakeus-messuille Seinäjoelle!🌍 Osallistumme messuille...

Kulttuurivaihtoa kangaspuiden lomassa

Millaista on vastaanottaa nuori ulkomaalainen vapaaehtoistyöntekijä mukaan käsityöpajan arkeen? Aleksander Kämärä ja Sini Grönroos Kisälli-Harjulanmäestä kertovat.

Vihdissä Sipilänmäen harjalta kantautuu iloista puheensorinaa. Siellä sijaitsee Kisällin käsityöpaja. Pajassa kehitysvammaiset ja osatyökykyiset käsityöläiset yhdistävät voimansa ammattitaiteilijoiden ja -suunnittelijoiden kanssa. Lopputuloksena syntyy upeita, käsin valmistettuja laatutuotteita sekä uusia oppimiskokemuksia. Käsityöpajan läheisyydessä on Harjulanmäen koti kehitysvammaisille.

Kisälli-Harjulanmäki on vastaanottanut ulkomaalaisia vapaaehtoistyöntekijöitä Maailmanvaihdon kautta jo vuosia. Ranskalainen Marika Alvin työskenteli Kisälli-Harjulanmäessä EVS-vapaaehtoisena vuoden elokuusta 2015 alkaen. Kesällä 2016 käsityöläiset Sini Grönroos ja Aleksander Kämärä kertoivat lehdellemme yhteistyöstään Marikan kanssa.

Sini ja Aleksi, millaisia tehtäviä teette yleensä Kisällin työpajalla?
Sini: Kudon kangaspuilla melkein päivittäin mattoja ja kaitaliinoja. Kutomiseen liittyy loimen rakentaminen, niisiminen ja pirtaan pistely sekä töiden viimeistely, kuten maton hapsujen solmiminen. Lisäksi olen tehnyt esimerkiksi kanavatöitä ja erilaisia ompelutöitä. Välillä teemme myös painotöitä.

Aleksi: Maton, pannualusen ja kaitaliinan kutomisen lisäksi olen tehnyt tilkkutöitä. Hoidan myös pyykit ja vastaan ruoan kuljetuksesta.

Mitä olette tehneet yhdessä Marikan kanssa?

Sini: Olen auttanut Marikaa käsitöiden teossa ja opettanut, miten loimi laitetaan puihin. Yleensä ruokailun yhteydessä juttelemme kaikista asioista.

Aleksi: Käyn Marikan kanssa päivisin kävelylenkillä työn lomassa. Välillä myös käyn hänen kanssaan kaupassa ostoksilla. Tarvittaessa hän auttaa minua kutomiseen liittyen mittaamisessa tai pingottimen siirrossa.

Sini Grönroos.

Mikä on ollut mukavinta yhteistyössä Marikan kanssa?

Sini: Marikan kanssa on mukava työskennellä. Marika on hyvällä tuulella ja auttaa aina tarvittaessa. Hän osasi tullessaan töihin Kisälliin jo jonkin verran suomea, mikä teki tutustumisesta helppoa.

Aleksi: Marika on auttanut minua, kun minulla on ollut ongelmia selvitä itse työtehtävissä. Hän on ollut mukana myös minun vapaa-ajallani, esimerkiksi tansseissa ja urheilutapahtumissa.

Millä kielellä puhut Marikan kanssa?

Sini: Puhumme yhdessä yleensä suomea. Jos Marika puhuu englantia, pystyn ymmärtämään hänen asiansa, mutta en itse kuitenkaan puhu englantia hänen kanssaan. Kuuntelemalla englanninkielistä puhetta olen selvästi oppinut lisää englantia.

Aleksi: Puhun Marikan kanssa suomea. Olen oppinut muutamia fraaseja englanniksi ja ranskaksi.

”Puhumme yhdessä yleensä suomea. Jos Marika puhuu englantia, pystyn ymmärtämään hänen asiansa, mutta en itse kuitenkaan puhu englantia hänen kanssaan. Kuuntelemalla englanninkielistä puhetta olen selvästi oppinut lisää englantia.”

Millaisia kosketuksia olet saanut Marikan kotimaahan Ranskaan? Entä mitä olet opettanut Suomesta?

Sini: Marika on kertonut omasta kotimaastaan. Olen tutustunut hänen vanhempiinsa, sisareensa ja mieheensä. Erityisesti Marika on oppinut suomalaista käsityötä. Ollessaan mukana retkillä taidenäyttelyissä hän on myös tutustunut suomalaisiin taiteilijoihin.

Aleksi: Marika on tuonut meille tuliaisia, kuten keksejä ja karkkeja, käydessään kotimaassaan. Minä olen opettanut Marikaa kuuntelemaan suomalaista musiikkia ja vienyt hänet mukaville patikointiretkille suomalaiseen luontoon.

Marika Alvin ja Aleksi Kämärä.

Mitä ylipäätään olet oppinut yhdessä Marikan kanssa?

Sini: Marikan, kuten muidenkin vapaaehtoistyöntekijöiden, kanssa olen huomannut että vaikka meillä ei ole yhteistä kieltä voimme ymmärtää toisiamme. Luulen, että Marika on oppinut suvaitsevaisuutta. Ja tietysti kutomaan.

Aleksi: Marika on ollut minulle tärkeä työkaveri, jonka kanssa kävelen päivittäin työmatkani ja juttelen hänen kanssaan kaikista asioista.

Elokuussa 2016 Kisälli-Harjulanmäkeen tulee uusi ranskalainen vapaaehtoinen, Elodie. Millä mielin odotat häntä?

Sini: Odotan jo Elodieta, mutta toisaalta on haikeata, että Marika lähtee pois. Kuitenkin tiedän, että Marika varmasti tulee pitämään meihin yhteyttä.

Aleksi: Odotan jo, että Elodie tulee ja voin esitellä hänelle taitojani ja omaa huonettani.

Kuvat: Kisälli-Harjulanmäen ja Marika Alvinin albumista
Jutun ovat koonneet Annamari Pajunen, Anna Lemström ja Minna Räisänen

Juttu on ilmestynyt MaailmanVaihtoa 2/2016 -lehdessä.

Lue myös Näkökulma: Kisälli ja Euroopan kokoinen ystäväpiiri, kirjoittajana Kisällin toimitusjohtaja Mauri Pajunen.

Maailmanvaihdon kautta Suomeen saapuu vuosittain vapaaehtoistyöhön 6–12 kuukaudeksi kolmisenkymmentä nuorta eri puolilta maailmaa. Vapaaehtoisjaksojen tarkoituksena on luoda ruohonjuuritason kontakteja ja ymmärtämystä eri taustaisten ihmisten välille. Vapaaehtoistyöntekijöitä ovat tervetulleita vastaanottamaan yleishyödylliset tahot ympäri Suomea. Lue lisää ja hae vapaaehtoistyöpaikaksi!

Lue myös

MaailmanVaihtoa 2/2023: kansainvälisen vapaaehtoistyön dekolonisaatio

Lue lehden pdf-versio Tässä lehdessä 4 Pääkirjoitus / Editorial 6...

MaailmanVaihtoa 1/2023: kieli ja kommunikaatio

 Tässä lehdessä Lue lehden pdf-versio. 4 Pääkirjoitus / Editorial...

MaailmanVaihtoa 2/2022: Kestävä vapaaehtoistyö

 Tässä lehdessä Lue lehden pdf-versio. 4 Pääkirjoitus 6 Kutsu...

Vapaaehtoistyöpaikaksi sattumalta

Rehtori Timo Kotiranta Kirkonseudun koulusta kertoo, miksi heidän oppilaitoksensa vastaanottaa ulkomaalaisia vapaaehtoistyöntekijöitä.

1. Miksi koulunne ryhtyi nuoren ulkomaalaisen vapaaehtoisen työpaikaksi?

Se tapahtui aika tavalla sattumalta. Erään oppilaamme perhe oli päättänyt ryhtyä vapaaehtoistyöntekijän isäntäperheeksi. Puuttui vain työpaikka, ja kun minulta kysyttiin koulumme valmiutta ottaa vastaan työntekijä ulkomailta, tämä tuntui kiinnostavalta mahdollisuudelta.

2. Miten valmistauduitte vapaaehtoistyöntekijän vastaanottamiseen?

Kovin paljon ennakkovalmisteluja ei ehditty tehdä, sillä aikaa oli vain kesä. Tuo aika kuluu koulumaailmassa lomaillessa, ainakin luokkien opettajien osalta. Valitsimme kuitenkin vastuuhenkilön ja aloimme sitten vain odottaa vapaaehtoista saapuvaksi.

3. Mitä tulee huomioida, kun vastaanottaa nuoren ulkomaalaisen vapaaehtoiseksi lasten pariin kouluun?

Nyt kun meillä on jo kolmas vapaaehtoinen nuori koulussamme, tuntuu, että oma avoimuus on melkein ainut tarvittava asia. On melkoinen seikkailu nuorelle lähteä kauas outoon kulttuuriin vapaaehtoistöihin. Tähän ei uskaltaudu kuka tahansa, vaan lähtijältä vaaditaan aika paljon. Uskallusta, oma-aloitteisuutta, kielitaitoa, halua kohdata erilaisia olosuhteita… Ne nuoret, jotka ovat tulossa vapaaehtoistyöhön tuntuvat olevan valmiita ja sopivia myös kouluympäristöön ja lasten pariin. Ongelmat ja tarvittavat järjestelyt ovat olleet aivan minimaalisia.

4. Miten kuvailisit vapaaehtoisten roolia koulussanne?

Meillä vapaaehtoistyöntekijät työskentelevät lähinnä koulunkäyntiavustajan roolissa. Heillä on oma päivittäinen aikataulunsa, jonka mukaan he osallistuvat opettajien mukana oppitunneille. Siellä he tukevat oppilaita heidän työskentelyssään, valmistelevat materiaaleja ja toki omien erityisosaamistensa puitteissa myös opettavat lapsille uusia taitoja, ovatpa osallistuneet jopa kerhon pitämiseen.

5. Mikä yhteistyössä vapaaehtoisten kanssa on ollut antoisinta? Entä haasteellisinta?

Tämä yhteistyö on antanut jopa enemmän kuin osasimme odottaa. On kuin olisimme avanneet ikkunan ulkomaailmaan. Nämä meillä työskennelleet nuoret ovat tuoneet kukin omanlaisensa tietopaketin siitä, miten jossakin muualla toimitaan samojen asioiden kanssa kuin meillä. Kun ollaan oltu kuukausia yhdessä, on ehditty keskustella useista asioista ja tilanteista. Aluksi meistä monet, niin lapsista kuin aikuisista, olivat varovaisia puhumaan vieraalla kielellä. Nyt siitä on tullut luonnollinen osa päivää ja englanninkielistä puhetta kuuluu vähän väliä.

Antoisaa on ollut myös tutustua näihin nuoriin ihan vain ihmisinä. Heidän kanssaan on syntynyt todellisia ystävyyssuhteita ja monia ikimuistoisia hetkiä on vietetty työajan ulkopuolellakin. Myös oppilaat ovat tottuneet siihen, että englanninkielisiä avustajia on luokissa. Monet ovat rohkaistuneet juttelemaankin ja saavat siinä konkreettisen kokemuksen vieraalla kielellä ymmärretyksi tulemisesta.

”Tämä yhteistyö on antanut jopa enemmän kuin osasimme odottaa. On kuin olisimme avanneet ikkunan ulkomaailmaan.”

Haasteellisuus, hmm.. Haasteellisinta oli ylipäätään heittäytyä tähän järjestelmään mukaan. Kun sen askeleen uskalsimme ottaa, haasteet ovat olleet aika pieniä. Motivoituneen ulkomaalaisen vapaaehtoistyöntekijän oleminen koululla ei meille suurta tuskaa ole onnistunut tuomaan. Heille itsellensä on oppimista meidän tavoissamme ja olosuhteissamme. Mutta sitä vartenhan he ovat tulleet, joten ei sekään ongelma ole.

6. Entä yhteistyössä Maailmanvaihdon kanssa?

Järjestö on hionut toimintatapansa kuntoon niin, ettei meillä ole ollut mitään erityistä haastetta. Kaikki on suunniteltu ja toteutettu hyvin ja toimivasti.

7. Miten oppilaat ovat mielestäsi vastaanottaneet vapaaehtoiset?

Oppilaat ovat olleet innoissaan uusista työntekijöistä, jotka ovat ikään kuin muun henkilökunnan ja oppilaiden välimaastossa. Kun nämä nuoret viettävät paljon aikaa oppilaiden kanssa, lähinnä välitunneilla, kohtaamisista on tullut arkipäiväisiä ja helppoja. Monet ovat alkaneet puhua heille ja kynnys kontakteihin on laskenut todella matalalle. Oppilaat saavat varmasti sellaisen kokemuksen, että vieraskielisenkin kanssa voi tulla toimeen ja vaihtaa ajatuksia. Ja tämä onnistuu sillä kielitaidolla, joka heillä on!

8. Millä kielillä vapaaehtoisten kanssa on poristu?

Englanti on luonnollisesti yleisin käytetty kieli, mutta kun meidänkin kokoisessamme joukossa on monien kielten taitajia, niin saksaa ja espanjaakin on kuultu. Nykyisen taiwanilaisen nuoren äidinkieltä ei meistä kukaan kyllä taida osata.

9. Ketkä ovat mielestäsi hyötyneet vapaaehtoisjaksoista?

Olen aivan varma, että kyllä me kaikki olemme hyötyneet. Niin oppilaat, avustajat ja opettajat kuin kaikki muutkin. Uudet kontaktit rikastuttavat aina elämää ja tällainen vähän kauempaa tuleva erityisesti. Tottakai myös nämä vapaaehtoiset nuoret hyötyvät myöskin runsaasti tilanteesta. On lisäksi sanottava, että koulu hyötyy siinäkin mielessä, että vapaaehtoistyöntekijät tekevät ihan oikeasti työtä ja heillä on tehtäviä, joissa heitä tarvitaan.

10. Terveisesi vapaaehtoistyöpaikaksi ryhtymistä harkitseville kouluille?

Tämä on aivan mahtava tapa lisätä kansainvälisyyttä koulussa. Pieni askel rehtorille, mutta suuri askel koko kouluyhteisölle. Haittoja on hankala keksiä.

Kuvassa: Timo Kotiranta ja vapaaehtoistyöntekijä Meksikosta, Jorge Lara.

Haastattelu on ilmestynyt MaailmanVaihtoa 3/2015 -lehdessä.

Maailmanvaihdon kautta Suomeen saapuu vuosittain vapaaehtoistyöhön 6–12 kuukaudeksi kolmisenkymmentä nuorta eri puolilta maailmaa. Vapaaehtoisjaksojen tarkoituksena on luoda ruohonjuuritason kontakteja ja ymmärtämystä eri taustaisten ihmisten välille. Vapaaehtoistyöntekijöitä ovat tervetulleita vastaanottamaan yleishyödylliset tahot ympäri Suomea. Lue lisää ja hae vapaaehtoistyöpaikaksi!

Lue myös

MaailmanVaihtoa 2/2023: kansainvälisen vapaaehtoistyön dekolonisaatio

Lue lehden pdf-versio Tässä lehdessä 4 Pääkirjoitus / Editorial 6...

MaailmanVaihtoa 1/2023: kieli ja kommunikaatio

 Tässä lehdessä Lue lehden pdf-versio. 4 Pääkirjoitus / Editorial...

MaailmanVaihtoa 2/2022: Kestävä vapaaehtoistyö

 Tässä lehdessä Lue lehden pdf-versio. 4 Pääkirjoitus 6 Kutsu...

Oppimista Nepalissa puolin ja toisin

Vaikka omasta vapaaehtoiskokemuksestani on vierähtänyt jo tovi, viipyvät ajatukseni usein Nepalissa. Makoilen sängyssä, suljen silmäni ja muistelen nepalilaista arkeani: Sitä, kuinka aamulla herään saastepilvien ja älämölön keskeltä Kathmandussa. Iltapäivällä istun Pangan kylässä olkimatolla yhdeksänkymmentävuotiaan isoisoäidin kanssa, joka kertoo minulle tatuoiduista nilkoistaan newarin kielellä, jota osaan noin viiden lauseen verran. Illalla juhlitaan jatraa, festivaalia, varmaan jo kolmatta kertaa tälle kuulle.

Seuraavana päivänä hikoilen Terain alavilla mailla Etelä-Nepalissa metsästäessäni katseellani tiheän tummanvihreässä viidakossa lymyilevää tiikeriä. Viikonloppuna taas untuvatakkikaan ei tunnu riittävän, kun hytisen neljän kilometrin korkeudessa Himalajan vuoriston kahdeksankilometristen huippujen ympäröimänä.

Sellainen on Nepal. Noin kolmasosan Suomen pinta-alasta käsittävällä alueella asuu maastaan ylpeä kansa, joka puhuu yli sataa eri kieltä. Reilun puolen vuoden aikana ehdin vain oppia, kuinka vähän minä Nepalista vielä tiedänkään.

Uutta arkea koulussa ja kotona

Lukion viimeisenä vuonna päätin, että haluan ennen korkeakouluun jatkamista pitää taukoa koulunpenkkien kuluttamisesta. Siispä kevään lakkiaisten ja lokoisan kesäloman jälkeen pakkasinkin laukkuni ja matkustin Nepalin Kirtipuriin, jossa työskentelin apuopettajana Shree Vaishnavi Secondary Schoolissa.

Toimenkuvaani on kuului pääsääntöisesti englannintuntien pitäminen – niin yksin kuin paikallisen opettajan kanssa. Varsinaisen opettamisen lisäksi laadin myös tehtäviä ja kirjoitin pieniä englanninkielisiä tarinoita, joita pystyi hyödyntämään opetuksessa. Pääsinpä pariin otteeseen osallistumaan myös opettajainkoulutuksiin, joissa kerroin nepalilaisille opettajille Suomen koulujärjestelmästä.

”Nepalilaisen isäntäperheeni ansiosta pääsin sisälle tavalliseen paikalliseen arkeen.”

Opettamisen ja englannin kielen kiemuroiden lisäksi järjestin oppilaille myös kaikkea muuta mukavaa, kuten piirrustustunteja, tyttöjen jalkapalloharjoituksia tai erilaisia teemapäiviä.

Vapaaehtoistyöjaksoni aikana majoituin isäntäperheestä, josta tuli minulle hyvin läheinen: olemme yhä yhteydessä viikoittain. Ajattelenkin, että minulla on nyt kaksi perhettä: yksi Suomessa, yksi Nepalissa. Olen nepalilaiselle perheelleni hyvin kiitollinen: heidän ansiostaan pääsin sisälle tavalliseen paikalliseen arkeen ja uskonkin, että olisi ollut hyvin erilainen mikäli olisin majoittunut asuntolassa tai vapaaehtoistyöpaikan yhteydessä.

Maisemanvaihto opettaa enemmän kuin uskoisi

Vaikka kokemukseni Nepalissa oli vaikuttavampi kuin olisin uskaltanut toivoakaan, muistan, kuinka noin viikko ennen Nepaliin lähtöä koin oloni hyvin epävarmaksi. Mitä hyötyä minusta, kouluttamattomasta nuoresta, voi olla täysin erilaisessa kulttuurissa toisella puolella maapalloa? Enkö minä ole heille vain taakka?

Vaan onneksi lähdin, epäilyistä huolimatta. Nyt kokemusta viisaampana voin sanoa, ettei vapaaehtoistyö ole hukkaan heitettyä aikaa, ei vapaaehtoisen, isäntäperheen kuin vapaaehtoistyöpaikankaan puolesta.

Toki töissä oli niitäkin päiviä, kun oppitunnit menivät pelkäksi säheltämiseksi. Tuolloin teki mieli vain painua kotiin peiton alle nukkumaan. Ei huvittanut mennä kouluun, ei huvittanut yrittää puhua nepalia, teki mieli äidin jauhelihamakaronilaatikkoa, halusi skypettää suomalaisille kavereille, mutta sähköt ovat poikki eikä nettiin pääse. Se fakta, että oli ainoa länsimaalainen lähimaillakaan, tuntuu yhtäkkiä siunauksen sijaan kiroukselta.

Mutta niitä päiviähän nyt tulee aina, kaikille ja kaikkialla. Masentaa, mutta masennunpa sentään Nepalissa, argumentoin itselleni tuollaisina päivinä. Ne päivät ovat ohimeneviä – eikä pian enää muistakaan, että miltä sellainen masennus ja koti-ikävä tuntuvat.

Vaikka voin hyvällä omallatunnolla sanoa olleeni hyödyksi vapaaehtoistyöpaikassani, suurin ja merkittävin positiivinen muutos tapahtui kuitenkin minussa itsessäni. Vaikka olen edelleen pohjimmiltani sama ihminen eikä Suomeen palannut mikään boddhisattva, sytytti kokemus päässäni parikin uutta lamppua ja laajensi näkökenttääni ainakin yhdeksänkymmentä astetta. Positiivinen ajattelu ja kärsivällisyyteni ovat kehittyneet, ja olen oppinut, kuinka suhteellisia termejä vaikkapa köyhyys ja viisaus ovat. Ennen kaikkea olen oivaltanut, että kehitysmailla olisi meille länsimaalaisille niin paljon annettavaa eikä vain toisinpäin. Henkisen kasvun lisäksi opin myös monia konkreettisia taitoja – puhumaan kohtuullista nepalia sekä jonkun verran newaria, hindiä ja tamangia, kokkaamaan nepalilaista ruokaa, puimaan riisiä, lypsämään vuohia, tekemään olkimattoja ja vaikka mitä muuta.

Tuleville Nepaliin (tai muualle maailmaan) lähtijöille haluan vain sanoa, että menkää. Vuosi tai puolikas vieraassa kulttuurissa tulee antamaan jotain sellaista, jota on mahdotonta saavuttaa muuten kuin lähtemällä.

Roosa Kontiokari
Vapaaehtoistyössä Nepalissa kaudella 2014–15

International Cultural Youth Exchange -ohjelmassa (ICYE) työskennellään vapaaehtoisena 6 tai 12 kuukautta Aasiassa, Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa tai Oseaniassa. ICYE-vapaaehtoisena näet maailmaa ja pääset rakentamaan kulttuurien välistä ymmärrystä ruohojuuritasolla. Tutustu ja hae mukaan!

Lue myös

Yhteisölle antamista ja kulttuurien kohtaamista

Mitä kuuluu Maailmanvaihdon vapaaehtoistyöntekijöille? Kaksi heistä jakaa terveisiään. Elizabeth Njeri...

Terveisiä maailmalta: Ammattikoulussa avustamista ja futistreenien ohjaamista

Mitä kuuluu Maailmanvaihdon vapaaehtoistyöntekijöille? Kaksi heistä jakaa terveisiään. Joya Ferrinini...

Terveisiä maailmalta: Suomesta Keniaan ja Intiasta Suomeen

Mitä kuuluu Maailmanvaihdon vapaaehtoistyöntekijöille? Kaksi heistä jakaa terveisiään. Laura Korhonen...

Yhteistuumin isäntäperheeksi bolivialaiselle vapaaehtoiselle

Ullamaija Luokkala epäröi aluksi ryhtyä isäntäperheeksi. Nyt hän iloitsee nuoren ulkomaalaisen vapaaehtoistyöntekijän majoittamisesta.

”Täytyy myöntää: ajatus siitä, että kotiimme tulisi vieras ihminen, ei ensin houkuttanut”, sanoo Ullamaija Luokkala, joka perheineen majoittaa Helsingissä bolivialaista vapaaehtoistyöntekijää, Carlos Villaroelia. Carlos, 22, tuli Suomeen viime elokuussa. Hän saapui vuodeksi vapaaehtoistyöhön espanjankieliseen päiväkotiin.

Isäntäperheeksi ryhtymistä ehdotti Ullamaijalle ja hänen miehelleen heidän tyttärensä Viola Luokkala, ensimmäisen kerran puolisentoista vuotta sitten. Viola oli tuolloin itse lähdössä Maailmanvaihdon kautta vapaaehtoistyöhön Boliviaan. Tilaa viiden huoneen ja keittiön kodissa olisi ollut, mutta Ullamaija vieroksui ajatusta. ”Kai kaikki uusi tuntuu ensin vaikealta.”

Kun Viola jatkoi suostuttelua, vanhempien mieli alkoi muuttua. Violan Suomeen paluun aikoihin Maailmanvaihto etsi Helsingistä isäntäperhettä bolivialaiselle nuorelle joka oli tulossa vapaaehtoistyöhön Suomeen seuraavana syksynä. Yhteistuumin perhe päätti ryhtyä isäntäperheeksi.

Kesällä Maailmanvaihdon järjestösihteeri kävi tutustumassa perheeseen ja sopimassa käytännön asioista. Tuolloin kolmikon into vastaanottaa vapaaehtoinen oli jo kova. Ullamaija muistelee huvittuneena, että puhe vapaaehtoisesta kajahteli kuin neuvolatyöntekijän sanat odottavalle: ”Poika on tulossa.” Tuntui vähän kuin perheen kolme tytärtä, joista kaksi on jo muuttanut pois kotoa, olisivat olleet saamassa veljen.

Helppoa yhteiseloa

Elokuussa vapaaehtoinen sitten saapui. Bolivialainen nuori mies solahti Ullamaijan mielestä helposti mukaan Luokkalan perheen elämään. ”Eipä siinä sen kummempia ollut. Lähinnä yritimme tukea Carlosta paikallisiin ihmisiin tutustumisessa. Viola esimerkiksi esitteli hänelle kavereitaan. Viola on myös opettanut Carlosille suomea.”

”Bolivialainen nuori mies solahti Ullamaijan mielestä helposti mukaan Luokkalan perheen elämään.”

Luokkalat ovat puuhanneet uuden perheenjäsenensä kanssa monenlaista. Perheen isä ja Carlos ovat esimerkiksi käyneet yhdessä sienimetsällä ja jääkiekko-ottelussa ja koko porukka keilaamassa. ”Pääjuonena” yhteiselossa Ullamaija kuitenkin pitää sitä, että perhe on antanut Carlosin tutustua paikallisiin oloihin ja ihmisiin omaa tahtiaan.

Nuoren ulkomaalaisen majoittaminen on Ullamaijan mukaan lähentänyt perheenjäseniä toisiinsa. ”Tämä on meidän yhteinen projektimme.” Projektissa Violan roolina on toisinaan ollut toimia kääntäjänä: Viola taitaa Carlosin äidinkieltä espanjaa, ja vaikka Luokkalat ja Carlos osaavat englantia, joskus kommunikoidaan myös siten, että Viola on kääntää vanhemmilleen Carlosin puhetta espanjasta suomeksi ja päinvastoin.

Yhteiselossa Ullamaijaa on yllättänyt lähinnä se, miten helppoa nuorta ulkomaalaista on ollut majoittaa. Carlosin kanssa kaikki on loksahtanut helposti paikoilleen – mikä ei välttämättä olisi tapahtunut jonkun toisen vapaaehtoistyöntekijän kanssa, Ullamaija pohtii. Jakson alussa Ullamaija kävi orientoitumassa isäntäperhe-elämään Maailmanvaihdon isäntäperheille järestetyssä koulutusillassa. ”Oli mukavaa, että asioita piti pysähtyä miettimään.”

Eri vinkkeleitä nuoren vapaaehtoisen majoittamiseen

Aiemmin Ullamaija on tutustunut isäntäperhetoimintaan toisesta näkökulmasta: Viola majoittui vapaaehtoistyöjaksollaan Boliviassa paikallisessa isäntäperheessä, ja kun Ullamaija jakson aikana viesti Violan kanssa, äiti ja tytär pohtivat toisinaan yhdessä myös isäntäperhe-elämän kiemuroita.

Omasta jaksostaan isäntäperheenä Ullamaija kokee saaneensa etenkin ihmistuntemusta. Hän sanoo seuraavansa Carlosin elämää samalla innolla, jolla hän seuraa tytärtensä kuvioita.

Niitä, jotka harkitsevat isäntäperheeksi ryhtymistä Ullamaija kannustaa mukaan toimintaan. ”Ei kannata pelätä ottaa nuorta vapaaehtoista luokseen asumaan vaan tulla mukaan toimintaan, jos vain on tarjota vapaaehtoiselle oma tila. Lisäksi täytyy olla varautunut auttamaan vapaaehtoista aina tarvittaessa.”

Tärkeänä huomioida jo etukäteen Ullamaija pitää myös tätä: vapaaehtoiseen kiintyy. Ullamaija ennakoi, että Carlosin paluu Boliviaan tulee surettamaan, mutta tätä ennen on onneksi edessä vielä puoli vuotta yhteiseloa, ja ajatuksissa siintää jo vierailu vapaaehtoisen kotimaahan.

Teksti: Minna Räisänen, kuvat: Luokkalan perheen albumi

Juttu on ilmestunyt MaailmaVaihtoa 1/2015-lehdessä.

Maailmanvaihdon kautta Suomeen saapuu vuosittain vapaaehtoistyöhön 6–12 kuukaudeksi kolmisenkymmentä nuorta eri puolilta maailmaa. Isäntäperheet tarjoavat nuorille vapaaehtoisille ainutlaatuisen tilaisuuden tutustua elämään paikallisessa kodissa. Kotiovensa vapaaehtoiselle avaavat perheet saavat uuden ystävän ja mahdollisuuden nähdä oman asuinympäristönsä uusin silmin. Lue lisää ja hae isäntäperheeksi!

Lue myös

MaailmanVaihtoa 2/2023: kansainvälisen vapaaehtoistyön dekolonisaatio

Lue lehden pdf-versio Tässä lehdessä 4 Pääkirjoitus / Editorial 6...

MaailmanVaihtoa 1/2023: kieli ja kommunikaatio

 Tässä lehdessä Lue lehden pdf-versio. 4 Pääkirjoitus / Editorial...

MaailmanVaihtoa 2/2022: Kestävä vapaaehtoistyö

 Tässä lehdessä Lue lehden pdf-versio. 4 Pääkirjoitus 6 Kutsu...