30.10.Maailmanvaihdon syyskokous. Helsinki, Maailmanvaihdon toimisto. Klo 17.15 alkaen.
31.10. Viimeinen päivä hakea elo–syyskuussa alkavaan ICYE-vapaaehtoistyöhön Aasiaan, Afrikkaan, Latinalaiseen Amerikkaan ja Oseaniaan (ensimmäinen haku).
…vuoden kaudella 2012–13 Turrialban pikkukaupungissa, Costa Rican terveysministeriön ylläpitämässä päiväkodissa. Tällaisia päiväkoteja on Turrialbassa muitakin. Paikka tarjosi vähävaraisten perheiden lapsille päivähoitoa sekä mahdollisuuden ruokailla, jälkimmäisen myös raskaana oleville äideille. Joka kuukausi päiväkoti jakoi lisäksi maitoa perheille.
Vapaaehtoistyöpaikassani työskentelin neljän hengen tiimissä, johon kuuluivat lastentarhanopettaja, kaksi keittiötyöntekijää ja minä. Päiväkodin vanhempaintoimikunta osallistui toimintaan järjestämällä varainkeruuta, sekä auttamalla tapahtumien järjestelyissä. Päiväkodin tilat olivat varsin pienet lasten lukumäärään nähden ja virikkeet siellä rajallisia, mutta kuitenkin päiväkoti tarjosi lapsille huolenpitoa ja paikan olla.
”Jokapäiväinen maisemani kotikylässäni tavallisena iltana. Illan pimeneminen oli joka ilta todella kaunis hetki, kun tulivuoren rinteillä olevien kylien valot alkoivat näkyä.”
Kuvailisin Turrialbaa pieneksi, kotoisaksi kaupungiksi. Keskustan läpi pystyy kävelemään kymmenessä minuutissa. Vieressä siintää tulivuori. Kun kerroin muualla päin maata tapaamilleni costaricalaisille, missä asun, vastaus kuului usein: ”Siellä on tosi kaunista!” Maisemat olivat tosiaan kauniit. Elämänrytmi noin 36 000 asukkaan kaupungissa oli rauhallinen.
Arkiaskareisiini vapaaehtoistyöntekijänä kuului…
…pääasiassa avustaa ja ohjata kahta lapsiryhmää. Nuorimmat ryhmässä olivat kolmevuotiaita ja vanhimmat eskari-ikäisiä. Piirtelimme, askartelimme, leikimme ulkona, tanssimme ja lauloimme lastenlauluja. Muistan yhä monia lastenlauluja, jotka kaikuivat salsarytmissä. Toisinaan, joskin harvoin, avustin myös paperitöissä, siivouksessa ja huoltotoimissa.
Parasta tehtävissäni oli yksinkertaisesti saada viettää aikaa päiväkodin väen – lasten ja työkavereiden – kanssa. Tykkään olla lasten parissa ja kuunnella heidän juttujaan. Vein lapsille tuliaisiksi espanjankielisen version Mauri Kunnaksen kirjasta Joulupukki. He pitivät siitä kovin ja luimme sitä usein yhdessä.
Vuosi tuntui…
…etukäteen pitkältä ajalta. Ehkä siksi, etten ollut koskaan asunut ulkomailla, kaukana perheestäni. Tuntui jännittävältä lähteä paikkaan, josta kyllä tiesin asioita, mutta josta en tuntenut ketään.
Vuosi meni valtavan nopeasti. Puolen vuoden jälkeen olin onnellinen ja helpottunut siitä, että sain jäädä vielä puoleksi vuodeksi, sillä viihdyin hyvin päiväkodissa ja olin kotiutunut isäntäperheeseeni. Olin myös ehtinyt oppia kieltä ja arkeni oli ehtinyt rutinoitua. Toisaalta tunteeni selittyy ehkä osin myös sillä, että olin alusta saakka orientoitunut viettämään Costa Ricassa vuoden.
“Kuva on Monterverdestä, jossa kävin yhdessä Costa Rican monista kansallispuistoista. Vuorten takaa siintää meri. Maisemat ympäri Costa Ricaa ovat pysäyttävän kauniita ja monipuolisia.”
Costa Ricasta oli vaikeaa lähteä: yhtäältä oli ihanaa palata kotiin, sillä siellä minua odottivat mm. mieluisat opinnot, mutta toisaalta lähteminen tuntui haikealta. Jaksoni lähestyessä loppuaan tein työtä sen eteen, etten ajattelisi paluuta vaan nauttisin jäljellä olevasta ajasta. Kotiin palattuani huomasin, että elämä siellä oli monin tavoin samanlaista kuin ennen lähtöäni. Saman huomion tekee varmasti moni muukin palaaja. Pikkusiskoni olivat kasvaneet, mutta muutoin kaikki oli samalla tavoin kuin ennen.
Millaisista uusista asioista tuli sinulle jokapäiväisiä?
Ainakin espanjan kielestä. Muistan sen hetken, kun katsoin telkkaria ja tajusin, että ymmärrän kaiken. Kielitaito oli iso asia ja apu kulttuurin ymmärtämisessä ja hahmottamisessa – ehkä koska tykkään jutella ihmisten kanssa. Kun espanja alkoi sujua, asioiminen helpottui ja arki aukesi uudella tavalla, pääsin paremmin osalliseksi paikalliseen elämään. Kieli tuntui yhdeltä avaimelta kulttuuriin.
Arkipäiväistä tuli myös esimerkiksi bussin odottamisesta. Aiemmassa elämäntyylissäni oli tuntunut ikuisuudelta odottaa bussia seitsemän minuuttia, kun taas Costa Ricassa täytyi tottua siihen, että bussi tulee, kun se tulee. Tähän oli jokseenkin helppoa sopeutua, sillä pääsin suoralla bussiyhteydellä päiväkotiin. Monien vaihtojen reitin kanssa olisi saattanut olla hankalampaa.
”Kotikyläni auringonnousun aikaan.”
On tärkeää yrittää olla avoin ja haastaa jatkuvasti stereotypioitaan. Kaikessa toiminnassa ja kulttuurien välisessä ymmärtämisessä on tärkeää muistaa, etteivät esimerkiksi costaricalaiset tai suomalaiset ole sitä tai tätä – jokainen ihminen on omanlaisensa, ja ihmiset tekevät kulttuurin. Jokaisen yksilölliset piirteet ja tavat ovat osa kulttuuria. On myös tärkeää kuunnella, mitä toinen sanoo, vaikka ajattelisi asioista voimakkaastikin eri tavalla.
Oli mielenkiintoista vertailla Costa Rican ja Suomen yhteiskuntajärjestelmiä, poliittisia tuulia ja yhteiskunnallisia muutoksia. Esimerkiksi, vapaaehtoisjaksoni alkupuolella Costa Ricassa oli ensimmäistä kertaa nainen presidenttinä. Oman, silloisen tulevan, kätilön ammattini kautta minua kiinnostivat myös terveydenhuoltojärjestelmien yhtäläisyydet ja erot. Yhä seuraan mielenkiinnolla uutisia Costa Ricasta.
Miten perehtyminen elämään ulkomailla vapaaehtoistyöntekijänä edistää ymmärrystä ja rauhaa ihmisten välillä?
Olemme kaikki erilaisia. Meidän on tarkoitus olla erilaisia, mutta elää yhdessä rauhanomaisesti. Siksi on tärkeää laajentaa ymmärrystään omien näkemystensä ulkopuolelle. Kun on kanssakäymisessä erilaisten ihmisten kanssa, pääsee pohtimaan ja kyseenalaistamaankin omaa arvomaailmaansa.
Costa Ricassa kohtasin esimerkiksi yhteisökulttuurin. Maassa ei ole lähellekään samanlaista sosiaaliturvajärjestelmää kuin Suomessa, vaan ihmisistä pidetään huolta esimerkiksi diakoniatyön kautta, ja saman katon alla asuu monesti useampi sukupolvi. Yhteisöllisyyden kohtaaminen sai minut pohtimaan sen mielekkyyttä, että Suomessa asutaan monesti kovin nuoresta alkaen itsenäisesti, vaikkei olisi pakko.
Ymmärryksen edistämisen kannalta keskeistä on avoimuus sekä halu kuulla ja kohdata. Kun isäntäperheeni yli kahdeksankymmentävuotias isoäiti kuuli, että heidän luokseen tulee asumaan ulkomaalainen vapaaehtoistyöntekijä, hänen ainut kommenttinsa oli huoli siitä, mitä tämä syö, jos ei pidäkään perheen ruoasta. Lähtökohtaisesti siis tulija oli heti tervetullut perheeseen. Valtava tuuri, että sain isäntäperheen, jolla oli tällaiset valmiudet kohdata minut.
Vapaaehtoisjakson jäljet elämässäsi?
Nykyään vuonna 2019 elän tavallista, hyvää arkea. Olen saanut päätökseen opinnot, jotka aloitin Costa Ricasta palattuani.
Joka vuosi vapaaehtoiskokemukseni muovautuu mielessäni vähän erilaiseksi. Toivon, että pystyn jatkossa osallistumaan Maailmanvaihdon toimintaan täällä Suomessa. Tunnen itseni etuoikeutetuksi, koska minun oli mahdollista kustantaa ICYE-vapaaehtoisjakso ulkomailla. On tärkeää, että nuorille tarjotaan erilaisia tapoja lähteä asumaan ulkomaille. Nuoren antoisa ulkomaankokemus vaikuttaa positiivisin tavoin moniin ihmisiin hänen ympärillään.
Seuraan nykyään maailmanpolitiikkaa ja uutisia Costa Ricasta laajemmasta näkökulmasta kuin ennen vapaaehtoisvuottani. Espanjan kielen taidosta on ollut hyötyä Suomessakin, ja koen, että kompetenssini kohdata eritaustaisia ihmisiä parantui vapaaehtoiskokemukseni kautta. Haluan alleviivata: pois boksiajattelusta. Kulttuurin kuin kulttuurin tekevät erilaiset ihmiset, siksi kulttuuriin mahtuu monia erilaisia tapoja.
Vilma Nihti
Ylin kuva: ”Olen kuvassa isäntäperheeni äidin (vas.) kanssa perheen isoäidin syntymäpäiväjuhlissa. Juhlissa oli paljon perhettä ja ystäviä, hyvää ruokaa ja yllätysnumerona mariachi-orkesteri.”
Lue myös
Merkityksellisiä kohtaamisia ja ystävyyksiä elämään – vapaaehtoisena Japanissa
Olen Juhani ja matkani Maailmanvaihdossa alkoi yli kymmenen vuotta sitten....
Touhukkaita päiviä ja arkista iloa lasten parissa – oppimisen aikaa Uudessa-Seelannissa
Lukiossa opiskellessani päätin, että vietän välivuoden ennen jatko-opintoihin hakeutumista. Halusin...
Luentosaleista tekoihin – vapaaehtoiseksi opintojen aikana naisten oikeuksien pariin Boliviaan
Vietin vuoden Boliviassa Sucren kaupungissa koronapandemian aikaan 2021–2022. Minua ei...
Pääkirjoitus: Oppimisen ulottuvuudet
kansainvälisessä vapaaehtoistyössä
Kansainvälisen vapaaehtoistyön kontekstissa oppimisessa korostuu tekeminen, kokeminen, reflektointi, luovuus, vastavuoroisuus, vuorovaikutus ja yhteistyö. Tässä yhteydessä voitaisiin puhua non-formaalisesta oppimisesta, joka ei välttämättä ole etukäteen tarkkaan suunniteltua, jolloin myös oppijalla on suurempi vapaus itse määrittää oppimisen tavoitehakuisuus. Kansainvälinen vapaaehtoistyö opettaa, kehittää taitoja sekä vahvistaa ymmärrystä omista vahvuuksista ja heikkouksista enemmän kuin osaisi arvatakaan. Niin minulle itsellenikin kävi. Tässä lehdessä kuullaankin oppimiskokemuksista eri vapaaehtoistyön toimijoiden kertomana. Lisäksi pohditaan, miten vapaaehtoisten oppimista ja hankitun osaamisen tunnistamista voitaisiin tukea.
Itse lähestyn teemaa vieraan kielen oppimisen näkökulmasta. Kohdemaan kielen oppiminen edesauttaa ymmärtämään syvällisemmin erilaisia tapoja hahmottaa ympäröivää maailmaa, nopeuttaa sopeutumista vieraaseen kulttuuriin, auttaa ymmärtämään erilaisia viestintätapoja, haastaa etsimään uusia näkökulmia ongelmanratkaisuun kuin myös vahvistaa ymmärrystä kielen, kulttuuriin ja identiteetin välisestä suhteesta. Usein sanotaan osuvasti, että ”kieli on avain kulttuuriin.”
Arkipäivän tervehdyksillä pääsee jo pitkälle ja paikalliset myös osaavat arvostaa, että ainakin yrittää, vaikka lausuminen ei aina ihan oikein menisikään eikä tarvitsekaan. Vapaaehtoistyöjaksoni aikana Ghanassa sain monesti hämmentyneen iloisia katseita, kun vastasin tervehdykseen paikallisella kielellä ja samalla koin, että siteeni paikallisväestöön vahvistui kuin huomaamatta. Pitää vain rohkeasti uskaltaa tarttua haasteisiin avoimin mielin, ja hyödyntää hieno mahdollisuus uuden oppimiselle, sillä juuri sitä vapaaehtoistyö parhaimmillaan tarjoaa.
Toivotan sinulle inspiroivia lukuhetkiä lehden parissa!
Fabienne Zogg
MaailmanVaihtoa-lehden vastaava toimittaja
Viime syksystä lähtien Taru Itälinna on ollut mukana Maailmanvaihdon hallituksessa. Lue, mitä hän kertoo mietteistään hallitustyöskentelystä kuluneen vuoden ajalta!
Miten päädyit mukaan Maailmanvaihdon toimintaan ja hallitustyöhön?
Päädyin mukaan Maailmanvaihdon toimintaan puolivahingossa ja sattumalta. Bongasin somessa ilmoituksen Maailmanvaihdon järjestämistä kiinnostavilta kuulostaneista koulutuksista ja ilmoittauduin mukaan. Melko pian pääsin mukaan hallitustyöhönkin, ja nyt olen vuoden alusta ollut mukana tiedotustiimissä, päävastuualueenani sosiaalinen media.
Minkälaisten tehtävien parissa olet hallituslaisena työskennellyt?
Suunnittelemme yhdessä some-tiimin kanssa muutaman kerran vuodessa tulevia sisältöjä ja erilaisia tapoja tuoda näitä sisältöjä esiin. Tänä vuonna olemme pyrkineet lisäämään videoiden osuutta viestintäkanavissamme, ja saamaan jäsenistöämme ja vapaaehtoisia mukaan sisällöntuotantotyöhön.
Mikä hallitustyössä on antoisaa ja mielenkiintoista?
Hallitustyössä antoisaa ja mielenkiintoista on yhteistyö erilaisten ihmisten kanssa kiinnostavien asioiden parissa. Joskus ”oikean työn” ja muun kiireisen arjen ohessa on vaikea järjestää aikaa tapaamisille, mutta jälkeenpäin olo on aina inspiroitunut hedelmällisen vuorovaikutuksen lopputuloksena. Välillä vapaaehtoistyö joutuu jäämään päivätyön varjoon, mutta Maailmanvaihdon toimiston huipputiimin kanssa on aina ongelmatonta sopia asioista ja järjestää hommat niin, että mukana pysyy, vaikka joutuisikin olemaan vähän aikaa paitsiossa. Hallituslaisten välinen solidaarisuus on tässä ehkä hienointa. Yllätyn aina siitä, miten mutkattomasti asiat lopulta järjestyvät, vaikka etukäteen jännittäisi, että saadaanko kaikki hoidettua. Maailmanvaihdon toiminnassa ja hallitusaktiiveina on mukana todellisia kultakimpaleita, ja heidän kanssaan toimiminen on tässä parasta!
Haastattelu: Fabienne Zogg
Kuva: Minna Räisänen
Lue myös
Harjoittele kieliä Maailmanvaihdon kielikahvilassa syksyllä
Haluaisitko harjoitella puhumista espanjaksi tai suomeksi rennossa ilmapiirissä? Oletko...
27.10. etäinfo: Vapaaehtoistyöhön ulkomaille
Kiinnostaako vapaaehtoistyö ulkomailla? Haluaisitko tutustua tarkemmin Maailmanvaihdon ohjelmiin ja kuulla...
Vastaa MaailmanVaihtoa-lehden lukijakyselyyn
Luetko MaailmanVaihtoa-lehteä? Vastaa lehden lukijakyselyyn! Palautteesi on arvokasta lehden kehittämiseksi....
Työpaikka: Maailmanvaihto etsii pääsihteeriä
Maailmanvaihto ry – Suomen ICYE (International Cultural Youth Exchange) on...
Jannimaija Tuomala vietti vuoden Marokon pääkaupungissa Rabatissa vapaaehtoisena Nahda Center -nimisessä keskuksessa, jossa jokainen päivä oli samanlainen ja yhtä aikaa yllätykset seurasivat toisiaan. Kymmenen kuukautta työskentelyä lasten ja muutamien aikuisten kanssa oli täynnä oppimista itsestä ja opettajan työstä.
Projektikseni Marokossa valikoitui työ Nahda Centerissä. Keskus oli pieni paikka erään kujan päässä Medinan eli vanhan kaupungin uumenissa. Paikka toimi päiväkotina sekä oppimiskeskuksena naisille, jotka olivat kiinnostuneita ompelemisesta tai leipomisesta.
Uskon päätyneeni tähän projektiin lähinnä siksi, että en osaa ranskaa, jolla on Marokossa hyvin vahva asema. Myöskään paikallista arabian murretta darijaa en hallinnut paljoakaan vapaaehtoisvuoden alussa. Projektissani ei vaadittu kummankaan kielen taitamista toisin kuin jokaisessa muussa vapaaehtoistyöpaikassa. Alusta asti näyttäytyi selvänä, että työni Nahda Centerissä olisi englannin opettaminen.
”Pohjoisen Marokon kauneutta ensimmäisiltä päiviltä, jolloin suuntana oli aloitusleiri ja koko seikkailu vasta edessä.”
Työpäiväni olivat rakenteeltaan selkeitä. Työaikaa päivässä oli viisi tuntia, joista puolet suoritin aamulla ja loput iltapäivällä parin tunnin lounastauon jälkeen. Päivä jakaantui puoliksi myös tehtävien suhteen niin, että reilut pari tuntia olin lasten kanssa ja toisen puoliskon opetin yhtä tai kahta aikuisopiskelijaani. Viimeiset neljä kuukautta puuhastelin ainoastaan lasten kanssa.
Erityisesti tein töitä 3–5-vuotiaiden parissa. Keskuksessa kuitenkin vipelsi myös pienempiä taaperoita, mutta heitä viihdytin harvemmin. Aikuiset, joita sain opettaa, olivat 18-vuotias Laila ja 31-vuotias Noura. Laila saapui tunnille joka päivä, mutta Noura piipahti vain silloin tällöin. Lisäksi vastuullani oli 9-vuotiaan Rimen opettajana toimiminen. Hän tuli keskukselle kerran viikossa tai kahdessa ja lopulta heinäkuussa hän vietti siellä kaikki päivät.
Hyppy tuntemattomaan
Lastentarhankaltainen ympäristö oli minulle täysin hyppy tuntemattomaan. En voi sanoa, että minulle olisi suotu erityisiä lahjoja toimia pienten lasten kanssa. Kuitenkin vuosi opetti, että taitoja kyllä karttuu. Joka tapauksessa olin siis uudella maaperällä monessakin mielessä, kun lokakuun alussa projektiini astelin ensimmäistä kertaa.
Työni keskuksessa ei ollut rakkautta ensi silmäyksellä, kun en aina ymmärtänyt opettajien tapoja toimia lasten kanssa. Tunsin, että istuimme ja odotimme hirveästi. Virikkeitä ei ollut liikaa tarjolla. Onneksi sentään englannin opettamisesta aikuisille ja erityisesti oppituntien suunnittelusta nautin alusta alkaen kovasti. Lailan kanssa työskentely oli todella antoisaa, eikä yhteisen kielen puute haitannut meitä kumpaakaan. Roolini lasten kanssa vaati enemmän pohdintaa.
Englannin opettaminen lapsille tarkoitti käytännössä laulamista ja leikkimistä. Ohjelmaan sisältyi myös paljon värittämistä ja muita sopivia pikkutehtäviä, joilla täytin erityisesti aiempia odottelutuokioita. Ajatuksenani oli opettaa sanastoa aihepiireittäin mukavalla puuhastelulla höystettynä. Esimerkiksi hedelmiä käytäessä läpi pelasimme bingoa sekä maistelimme sokkona erilaisia hedelmiä. Eläinten kohdalla taas näyttelimme ja etsimme niiden kuvia keskuksen keskipihalta.
”Medinaa omalta kotikatolta kuvattuna. Taustalla yksi naapuruston kolmesta moskeijasta, joiden rukouskutsut rytmittivät päiviä.”
Lapset olivat taitavia omaksumaan uusia sanoja sekä hyviä tulkitsemaan, mitä milloinkin yritin kertoa. Usein tuntuikin, että lasten kanssa kommunikaatio sujui helpommin kuin itse opettajien. Ajan kanssa löysin oman paikkani projektissa myös lasten kanssa. Vaikea sanoa, miten se tapahtui – hiljalleen vain opin tuntemaan opettajat ja lapset sekä ymmärtämään paikan ja ihmisten toimintaa. He vuorostaan oppivat tuntemaan minut. Yhtäkkiä huomasin, että olin osa Nahda Centeriä.
Muut vapaaehtoiset ja muutamat harjoittelijat, joita vuoden aikana tuli, vaikuttivat paljon projektini luonteeseen. Ensimmäisen kuukauden työskentelin täysin yksin, mutta sitten muita ihmisiä alkoi tipahdella keskukseen maailman eri kolkista. Suurin osa toimi vapaaehtoisena vain viikon tai pari, mutta osa viipyi pari kuukautta. Uudet ihmiset olivat aina hyviä tuoreiden ajatusten tuojia. Samalla välillä tuntui raskaalta, kun jatkuvasti täytyi ensin ottaa uudet tyypit sisään ja jo pian sanoa hyvästit. Uusi energia oli kuitenkin aina tervetullutta, sillä omat ideavarastoni uhkasivat välillä tyhjentyä kokonaan.
Taitoja ja tunteita laidasta laitaan
Omatoimisuus oli hyödyllisin ja samalla tärkein taito, jonka opin projektissani. Vapaaehtoistyöpaikkani oli täynnä vapautta ja vastuuta. Hyvin harvoin kukaan pyysi tekemään tiettyä tehtävää, mutta ehdotukset ohjelmasta otettiin innolla vastaan. Esimerkiksi aikuisopiskelijoiden oppimateriaalit hankin tai tein itse. Vuoden aikana sainkin laittaa paljon luovuutta peliin. Lisäksi suunnittelutaitoni hioutuivat. Pitkän aikavälin tavoitteiden luominen nimittäin lisäsi työn mielekkyyttä, sillä koin, että improvisointi viikosta toiseen ei olisi ollut lopulta hedelmällistä.
”Ajan kanssa löysin oman paikkani projektissa myös lasten kanssa. Vaikea sanoa, miten se tapahtui – hiljalleen vain opin tuntemaan opettajat ja lapset sekä ymmärtämään paikan ja ihmisten toimintaa. He vuorostaan oppivat tuntemaan minut.”
Töissä koki kaikenlaisia tuntemuksia turhautumisesta puhtaaseen iloon. Palkitsevinta oli ehdottomasti nähdä Lailan ja lasten oppimista. Mikään ei saanut niin hyvälle mielelle kuin kuulla, kuinka lapset käyttivät oppimiaan englannin sanoja leikeissään arabian keskellä. Lailan motivaatio ilahdutti minua yhä uudestaan, koska tiesin, että ei ole helppoa opetella ensimmäistä kertaa elämässään vierasta kieltä. Kielteiset tunteet usein liittyivät tilanteisiin, kun omat suunnitelmat kariutuivat.
Työ opetti, että joustavuus on kultaa. Marokkolaiseen tapaan ei kuulu kertoa mistään liian aikaisin, joten tiedot remonteista tai lomista tulivat aina viime hetkillä. Lisäksi yhä uusille vapaaehtoisille täytyi antaa tilaa saada hyvä vapaaehtoiskokemus, mutta samalla taata, että itsellä säilyy hyödyllinen olo. Tasapainoilu näiden tavoitteiden välissä asetti haasteita, mutta niitä ei ollut mahdotonta ylittää.
Haluan päättää tämän tekstin sanoihin, jotka eräs englantilainen kollega sanoi minulle viimeisenä työpäivänäni heinäkuussa. Hän tituleerasi minua nimikkeellä ”mother of all volunteers”. Se on liioiteltu kunnianosoitus, mutta itselleni se kertoi, että olin ottanut projektin omakseni ja pystynyt myös jakamaan muille vapaaehtoisille tietotaitoani edes vähäsen. Sain siis päättää vapaaehtoistyöni onnistumisen tunteeseen, mikä oli parasta ikinä.
Teksti ja kuvat: Jannimaija Tuomala
Juttu on ilmestynyt MaailmanVaihtoa 2/2019 -lehdessä.
Jannimaija työskenteli ICYE-vapaaehtoisena Marokossa kaudella 2018–19.
Lue myös
Merkityksellisiä kohtaamisia ja ystävyyksiä elämään – vapaaehtoisena Japanissa
Olen Juhani ja matkani Maailmanvaihdossa alkoi yli kymmenen vuotta sitten....
Touhukkaita päiviä ja arkista iloa lasten parissa – oppimisen aikaa Uudessa-Seelannissa
Lukiossa opiskellessani päätin, että vietän välivuoden ennen jatko-opintoihin hakeutumista. Halusin...
Luentosaleista tekoihin – vapaaehtoiseksi opintojen aikana naisten oikeuksien pariin Boliviaan
Vietin vuoden Boliviassa Sucren kaupungissa koronapandemian aikaan 2021–2022. Minua ei...
Ehkä se alkaa, kun sormet naputtelevat hakemusta. Tai ehkä sittenkin jo aiemmin, kun syntyy ensi ajatus siitä, että vapaaehtoistyö maailmalla voisi olla juttuni ja päässä pyörii mietteitä siitä, millaisia taitoja voisin jaksollani hyödyntää ja kehittää. Oppiminen, siis.
Vapaaehtoisjakso ulkomailla on arvokas oppimiskokemus, josta voi olla hyötyä esimerkiksi työnhaussa. Maailmalta jää matkaan paljon muutakin kuin kielitaitoa – mutta miten huomata ja sanoittaa tätä niin itselle kuin toisille? Tässä viisi poimintaa tavoista, joilla Maailmanvaihto ja yhteistyötahot tukevat oppimisen tunnistamista.
Alussa kannattaa pohtia, millaisia asioita tahtoisi oppia sekä millaisin tiedoin ja taidoin kohti näitä suuntaa. On myös hyödyksi taltioida – vaikkapa päiväkirjamerkinnöin – oppimiskokemuksiaan. Tähän Maailmanvaihto kannustaa vapaaehtoisiaan valmennusleireillään.
Maailmanvaihdon valmennus- ja arviointileirit tarjoavat vapaaehtoisille myös työpajoja kokemusten reflektointiin ja jakamiseen. Voi olla, että joku toinen vapaaehtoisista pukee sanoiksi omat fiilikset. ”Huomaan ongelmanratkaisutaitojeni kehittyneen” tai ”osaan nyt paremmin toimia osana tiimiä.”
Vapaaehtoistyöpaikassa oppimista tukee, jos mentori hihkaisee kiitoksen hyvin tehdystä työstä ja istahtaa säännöllisesti keskustelemaan yhdessä oppimisen tavoitteita ja etenemisestä. Maailmanvaihto kutsuu vuosittain ulkomaalaisten vapaaehtoistensa mentorit pohtimaan yhdessä erilaisia tukitapoja.
Passi kertoo osaamisesta. Vapaaehtoisjaksonsa kuluessa Euroopan solidaarisuusjoukkojen vapaaehtoispalveluun osallistuvat vapaaehtoiset täyttävät mentorinsa tuella Euroopan komission osallistumis- ja oppimistodistus Youthpassin. Siinä vapaaehtoisjakson aikana kertynyttä osaamista tarkastellaan kahdeksan elinikäisen oppimisen avainpätevyyden, kuten oppimaan oppimisen sekä kulttuurisen tietoisuuden ja ilmaisukyvyn, kautta.
Maailmanvaihto järjestää ulkomailta palanneille ICYE-vapaaehtoistyöntekijöillensä koulutusta maailmalla kertyneen osaamisen tunnistamisesta ja sanoittamisesta. Tänä vuonna työpaja pidetään osana palanneiden tapaamista ja parhaillaan sitä varten kerätään aiemmilta vapaaehtoisilta esimerkkejä osaamisen sanoittamisesta ansioluettelossa ja työhakemuksessa.
Hei minä! Kirje itselle jakson alussa
Viime elokuussa Suomeen Maailmanvaihdon kautta vapaaehtoistyöhön juuri saapuneet nuoret aloittivat jaksonsa tulovalmennusleirillä, jolla orientoiduttiin tulevaan monin tavoin. Yhtenä tehtävänä oli kirjoittaa kirje itselle ja kertoa siinä omista tunteista, odotuksista ja tavoitteista. Puolen vuoden kuluttua vapaaehtoiset saavat kirjeen itseltään. Tuolloin on aika palata tunnelmiin vapaaehtoisjakson alussa ja pohtia tapahtunutta ja opittua alun terveisten valossa.
Osaamista ja Youthpass Itävallasta
Kuva: Eeva Airikkalan albumista
”Vapaaehtoisjakso kehitti ammatillista osaamistani järjestökentällä: toiminnan suunnittelu, toteutus ja raportointi sekä budjetista huolehtiminen tulivat tutuiksi. Lisäksi sain hurjasti lisää itsevarmuutta ja rohkeutta liikkua vieraissa paikoissa yksin.”
Näin kertoo Eeva Airikkala, joka vietti neljä vuotta sitten Maailmanvaihdon kautta vapaaehtoistyössä puoli vuotta itävaltalaisessa nuorisovaihtojärjestö Grenzenlosissa. Hän avusti Grenzenlosissa hallinnollisissa tehtävissä sekä erilaisten leirien suunnittelussa ja ohjaamisessa. Kertyneen osaamisen tunnistamisessa auttoi eniten Youthpass-todistukseen kuuluvan itsearvioinnin täyttäminen.
”Vapaaehtoisjaksolla paineensietokykyni parani, ja jakso myös auttoi huomioimaan paremmin moniaisuutta ja ympäristöasioita työelämässä sekä astumaan rohkeammin oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Olen pystynyt hyödyntämään oppimaani työelämässä paljon. Kertynyt osaaminen on antanut erittäin hyvät edellytykset pärjätä monenlaisissa työtilanteissa”.
Auringonsäteet lämmittävät kasvojani. Kuulen autojen ajavan ja koirien haukkuvan. Alkaa laulu ”el gaso”. Ääni kuuluu kaasua myyvästä kuorma-autosta, joka ajaa joka aamu ikkunani ohi tasan kello 6.30. Laulu on herätyskelloni. On aika nousta. Nousen sängystä pienessä huoneessa, jota olen kutsunut omakseni viime kuukaudet.
Asun perheen vierashuoneessa ylimmässä kerroksessa. Huoneeni on ainoa kolmannessa kerroksessa. Perheeni eli host-vanhempieni ja heidän kahden aikuisen tyttärensä huoneet ovat toisessa kerroksessa. Toinen tyttäristä opiskelee parhaillaan Saksassa. Perheellä on myös kaksi koiraa, jotka toivottavat minut aina tervetulleeksi kotiin hyppimällä päälleni.
Heitän päälleni ensimmäiset vaatteet, jotka löydän: farkut ja collegepaidan. Pidän joka päivä aika samantyylisiä vaatteita, sillä vaikka Quitossa ei sää vaihtele päivästä toiseen juurikaan, saattaa päivän aikana sää vaihdella kaatosateesta kolmenkymmenen asteen helteeseen.
Aamurutiinien jälkeen menen alakertaan syömään aamupalaa host-äitini kanssa. Tänään hän on laittanut minulle hedelmäsalaattia, munakasta, leivän sekä ”tomate de árbol” -mehua. Ecuadorissa on paljon hedelmälajikkeita, joita en koskaan ole nähnyt Suomessa tai muilla matkoillani. Syötyäni aamupalan ja tiskattuani on aika lähteä töihin.
8.30 Poskisuudelmia työkavereiden kanssa
Kun tulen töihin, tervehdin heti ensiksi kollegoitani poskisuudelmalla oikealle poskelle. Tämä on tärkeä tapa Etelä-Amerikassa. Kun tulin Ecuadoriin, en aluksi tuntenut oloani aina erityisen mukavaksi vieraille poskisuudelmia antaessa, mutta nyt olen alkanut pitää tavasta erittäin paljon. Tulen kaipaamaan yleisestikin sitä, kuinka lämpimiä ja mukavia ihmiset täällä ovat ja sitä, kuinka avoimesti ihmiset ilmaisevat tunteitaan.
Työni alkaa 8.30, kun suurin osa lapsista ei vielä ole paikalla. Vapaaehtoistyöpaikkani Camp Hope tarjoaa kuntoutukseen ja lääkinnälliseen apuun keskittyvää päivähoitoa kehitysvammaisille lapsille. Noin puolet lapsista asuu kotona vanhempiensa kanssa kun taas puolet ovat orpoja ja asuvat ”Casa Jugar” -nimisessä orpokodissa, joka sijaitsee vain vähän matkan päässä päivähoitokeskuksesta.
Kun kello on yhdeksän, tulee auto Casa Jugarista ja viemme lapset pyörätuoleilla ryhmiinsä. Ryhmiä on viisi, lapset ovat jaettu niihin ikänsä ja tasonsa mukaan. Tällä hetkellä työskentelen ryhmässä nimeltä ”Amor”, jossa hoidan vauvoja.
Kun kaikki vauvat ovat saapuneet, aloitamme aamun yleensä tekemällä fysioterapeuttisia harjoituksia. Yksi tyypillinen harjoitus on vauvojen jalkojen ja käsien taivuttelu, jotta ne eivät jäykistyisi. Kymmeneltä on välipalan aika. Koska ryhmässä on yhdeksän lasta mutta vain yksi hoitaja ja kaksi vapaaehtoista (minä ja saksalainen vapaaehtoinen), menee yleensä noin tunti ennen kuin kaikki lapset ovat syötetty. Syömisen jälkeen viemme lapset keskuksen tiloissa olevaan puistoon, jotta lapset saavat vähän raikasta ilmaa sekä virikkeitä. Puolilta päivin on lounastauko, jolloin juttelen muiden vapaaehtoisten kanssa leipäkeiton ja riisin syönnin lomassa.
15.30 Kun lapset nukkuvat, työpäiväni päättyy
Syötyämme itse viemme lapset lounaalle. Lounaan jälkeen on päiväunien aika, ja kun lapset ovat nukahtaneet, loppuu myös minun työpäiväni. Tänään tapaan töiden jälkeen kaverini Julian ja menemme kuntosalille. Julia on tullut vapaaehtoistyöhön Ecuadoriin Itävallasta. Tutustuimme toisiimme VASE:n (paikallisen ICYE-järjestön) juuri saapuneiden vapaaehtoistyöntekijöiden aloitusleirillä Quitossa. Nyt tapaamme useamman kerran viikossa ja myös matkustamme usein viikonloppuisin yhdessä. Treenaamme salilla pari tuntia samalla reggaetonia kuunnellen. Reggaeton on ehdottomasti suosituin musiikkityyli täällä. Minäkin olen pikkuhiljaa alkanut tykästyä siihen, varsinkin kielitaitoni parannuttua.
Salilla käynnin jälkeen haluamme hieman hemmotella itseämme ja suuntaamme Uberilla kolumbialaiseen kahvilaan nimeltä Crepes & Waffles. Menen sinne usein, kun minun tekee mieli jotain hieman paikallisesta ruokakulttuurista poikkeavaa. Tilaamme molemmat vohvelit nutellalla ja banaanilla ja syödessämme suunnittelemme tulevaa reissuamme Otavalo-nimiseen kaupunkiin, joka sijaitsee noin kahden tunnin tunnin ajomatkan päässä Quitosta.
20.30 Kotiintulo ja omaa aikaa
Kotiin tultuani syön illallista host-siskoni Saskyan kanssa. Puhumme päivistämme ja paikallisista uutisista. Saskya kertoo, että rannikolla on ollut pieni maanjäristys ja suosittelee, etten matkustaisi sinne lähiaikoina. Kello on jo kymmenen, kun viimein menen huoneeseeni ja valmistaudun menemään nukkumaan. Otin Suomesta mukaan paljon kirjoja, ja joka ilta luen kunnes olen liian väsynyt jatkamaan. Seuraavana aamuna herään taas 6.30 kaasuautoon ja kappaleeseen ”el gaso”.
Anna Peltonen
Lue myös
Merkityksellisiä kohtaamisia ja ystävyyksiä elämään – vapaaehtoisena Japanissa
Olen Juhani ja matkani Maailmanvaihdossa alkoi yli kymmenen vuotta sitten....
Touhukkaita päiviä ja arkista iloa lasten parissa – oppimisen aikaa Uudessa-Seelannissa
Lukiossa opiskellessani päätin, että vietän välivuoden ennen jatko-opintoihin hakeutumista. Halusin...
Luentosaleista tekoihin – vapaaehtoiseksi opintojen aikana naisten oikeuksien pariin Boliviaan
Vietin vuoden Boliviassa Sucren kaupungissa koronapandemian aikaan 2021–2022. Minua ei...
27.–29.3. ICYE-verkoston rasisminvastaisen STAR E -hankkeen tapaaminen Helsingissä.
29.–30.3. ICYE-verkoston eurooppalaisten järjestöjen kokous Helsingissä.
9.–12.5. Lähtövalmennusleiri Suomesta ICYE-vapaaehtoistyöhön ulkomaille lähteville ja loppuarviointileiri vapaaehtoisvuotensa Suomessa päättäville ICYE-vapaaehtoisille. Ylöjärvi, Antaverkan leirikeskus.
25.–26.5. Maailmanvaihto Maailma kylässä -festivaalilla. Helsinki, Kaisaniemen puisto. La klo 11–21, su klo 11–19. maailmakylassa.fi
Lue osallistumismahdollisuuksista alta. Jos haluat lisätietoja tai hakea mukaan, ota yhteyttä osoitteeseen maailmanvaihto@maailmanvaihto.fi. Lue myös juttu, jossa Tiina Arosola tutustuttaa meidät isäntäperhe-elämään.
Hetki aikaa?
Leiriohjaajaksi tai keittiötiimiin!
Oletko kiinnostunut kouluttamisesta tai ruoanlaitosta? Haemme eritaustaisia henkilöitä toteuttamaan vapaaehtoisillemme järjestettäviä valmennusleirejä. >> Lue lisää
Tiedotustyöhön!
Olipa vahvuutesi kirjoittaminen, valokuvaaminen tai vaikkapa videoiden editoiminen, tiedotustiimissä pääset kehittämään viestintätaitojasi ja tutustumaan uusiin ihmisiin. >> Lue lisää
Kouluvierailijaksi!
Toisen asteen oppilaitoksiin suuntautuvilla kouluvierailuilla pyrimme tarjoamaan valmiuksia kohdata eri kulttuureja ja ehkäisemään syrjintää. Kouluvierailijana olet mukana tässä tärkeässä työssä. >> Lue lisää
Hakijoiden haastattelijaksi!
Haastattelijamme ovat tärkeässä roolissa, sillä meille on keskeistä, että ulkomaille vapaaehtoistyöhön lähtevät ovat motivoituneita ja pystyvät sitoutumaan tehtäviinsä. >> Lue lisää
Enemmän aikaa?
Maailmalle!
Maailmanvaihto lähettää Euroopan Solidaarisuusjoukkojen vapaaehtoispal-velun kautta vapaaehtoisia lähinnä Eurooppaan, ICYE-ohjelmassa puolestaan voi lähteä kauemmas. Jaksot kestävät 6–12 kuukautta ja ovat suunnattuja 18–30-vuotiaille. >> Lue lisää
Vapaaehtoisen tukihenkilöksi!
Haluatko kansainvälistyä kotikulmillasi ja solmia uusia ystävyyksiä yksin tai perheenä? Tukihenkilönä tai -perheenä pääset tukemaan ulkomaista nuorta suomalaiseen kulttuuriin tutustumisessa ja opit siinä sivussa itsekin. >> Lue lisää
Isäntäperheeksi vapaaehtoiselle!
Suurin osa vapaaehtoisista saapuu Suomeen elo-syyskuussa, mutta isäntäperheitä etsitään ympäri vuoden. Tärkeintä on halu rikastuttaa arkeaan toisesta kulttuurista tulevan henkilön kanssa. >> Lue lisää
Maailmanvaihdon hallitukseen!
Hallituksemme koostuu aktiiveistamme, joilla on oma vastuualue toimintamme toteuttamisessa ja kehittämisessä. Osallistumalla pääset kehittämään taitojasi ja järjestöämme yksin ja yhdessä tiimin kanssa. >> Lue lisää
Vapaaehtoistyöntekijällä ja hänen maailmalla kohtaamillaan ihmisillä on usein vastapuolen maahan ja kulttuuriin liittyviä stereotypioita. Missä määrin ennakkokäsitysten kannattaa antaa vaikuttaa vuorovaikutustilanteissa?
Oli heinäkuun alun päivä vuonna 2011, kun istuin alas Atlantin ylittävälle lennolle Bogotásta Madridiin. Sieltä jatkaisin vielä takaisin Helsinkiin – kaupunkiin, josta olin vuotta aiemmin lähtenyt maailmalle ICYE-ohjelman kautta kohdemaahani Kolumbiaan.
Vierustoverinani istui nuori kolumbialaisnainen, joka oli matkalla Madridiin opiskelijavaihtoon. Lyhyen esittelyn ja muutaman sanan vaihtamisen jälkeen tyttö kysyi minulta: “Mistä olet kotoisin? En aksentin perusteella osaa sanoa oletko Espanjasta vai Kolumbiasta.” Tähän naurahdin yllättyneenä, että en toki ollut kotoisin kummastakaan maasta, vaan olin matkalla takaisin kotiini Suomeen.
Olin otettu, että vuoden aikana kertynyt espanjan kielen taitoni oli mennyt hetken täydestä natiivipuhujalle. Tytön erehdys oli tavallaan vielä ymmärrettävämpi ottaen huomioon, etten varmaan hänen silmissään myöskään ulkonäköni perusteella juuri poikennut tyypillisestä espanjan kielen puhujasta tummine silmineni ja hiukseni, auringonpaahteesta hyvin tarttunut rusketus vielä iholla. Minua ei kotimaassanikaan usein lähtökohtaisesti tunnisteta ainakaan tyypilliseksi etniseksi suomalaiseksi.
Tästä syystä oma vaihtokokemuksenikin poikkeaa varmasti jossain määrin tyypillisestä Suomi–Latina-lainen-Amerikka -vaihdosta. En kohdannut Bogotán kaduilla poikkeuksellisen paljon vierasnäköisyyden pällistelyä, mutta kysyttäessä kotimaatani hyvin yleinen sananvaihto, etenkin vapaaehtoisvuoteni alussa, sujui jotakuinkin seuraavasti:
Paikallinen: “Mistä olet kotoisin?” (¿De dónde es usted?)
M-E: “Suomesta.” (De Finlandia.)
Paikallinen: “Ai, Filippiineiltäkö?” (Ah, ¿Filipinas?)
M-E: “Ei, Suomesta. Se on Pohjoismaa.” (No, Finlandia. Es un país nórdico.)
Ehkä kaukainen Suomi on monelle kolumbialaiselle tuntemattomampi maa kuin Filippiinit, ehkä en vastannut keskustelukumppanin mielikuvaa suomalaisesta. Joka tapauksessa selitin aina kärsivällisesti, mikä sellainen maa kuin Suomi on. Oman kulttuuripiirin ulkopuolella liikkuessa pitkämielisyys kanssakäymisten suhteen kantaa pitkälle.
Hävettäviä stereotypioita
Toisella puolella maapalloa joutuu tänäkin päivänä helposti asemaan, jossa tajuaa olevansa usein ainoa maansa edustaja, jonka paikalliset ovat kohdanneet. Tietoisuus tästä asemasta herkästi korostuu, kun lähtee matkaan kulttuurien välistä vuorovaikutusta korostavan ohjelman kautta.
Itselläni ei matkaan lähtiessä ollut erityisiä intohimoja ryhtyä Suomi-lähettilääksi. Silti huomasin joutuvani tilanteisiin, jossa keskustelun keskiöön nousi kotimaani. Kysyjiä kiinnosti ilmasto, vuodenajat, ruoat, luonto, nähtävyydet tai tunnetut matkakohteet. Suomea ei välttämättä toisella puolella maailmaa osattu yhdistää juuri mihinkään paikallisille tuttuun, mutta yritin silti sinnikkäästi keksiä, mitä sellaiset erityisen “suomalaiset asiat” ovat.
Neljä vuodenaikaa, lumi, Lappi, sauna, Sibelius, peruna ja joulupukki… Kaikki hävettävän stereotyyppisiä Suomeen liitettyjä asioita, mutta siinä niitä huomasin toistelevani, kun minulta kyseltiin kysymyksiä, joille en aiemmin elämässäni ollut uhrannut juuri ajatusta. Näitä jutusteluja en silti pannut pahaksi, sillä huolimatta siitä, että ajatustenvaihto pyöri usein kotimaani vierauden ympärillä, tutummaksi käyvien ihmisten kanssa keskustelut pian alkoivat täyttyä myös tavallisesta arkeen tai muihin ajankohtaisuuksiin liittyvistä asioista.
Yritin itse olla soveltamatta kolumbialaisiin ennakkokäsityksiä ja tutustua sen sijaan avoimesti kuhunkin tapaamaani yksilöön. Usein paikalliset kuitenkin mielellään kertovat kulttuuristaan ja tavoistaan oma-aloitteisesti, joten kulttuuripuhetta tuli tästäkin näkökulmasta väistämättä tehtyä. Toisinaan paikallisten jutut vahvistivat ennakkokäsityksiäni “kolumbialaisista asioista”, toisinaan esimerkiksi nuoriso toimi varsin toisin.
Yksilönä vai maansa edustajana?
Olen tarkoituksella tässä kirjoituksessa jättänyt rakentamatta lukijalle kuvaa siitä, minkälainen on tyypillinen kolumbialainen ihminen kulttuuriperinteineen ja arvokkaine asioineen. Annan mieluummin seuraavan kohtaamasi kolumbialaisen kertoa omasta näkökulmastaan itsestään tai kotimaastaan ja sinun tehdä omat johtopäätöksesi.
Tyypillisellä tavalla etenevissä ja ennakkokäsityksiin pohjautuvissa kulttuurien välisissä keskusteluissa ei ole sinänsä mitään väärää, etenkään kun omien kokemusmaailmojen vertaileminen toimii ensikosketuksena ja edellytyksenä syvemmän vuorovaikutuksen syntymiselle. Kenelläkään ei ole velvollisuutta toimia kotimaansa imagonkohentajana, mutta matkalla saattaa huomata, että kotimaansa erityisominaisuuksien pohtiminen avaa oven myös parempaan itseymmärrykseen ja itsensä kartalle sijoittamiseen. Itselleni kävi juuri näin: maailmalla matkustelun jälkeen arvostan erityisen paljon Suomen kaunista luontoa ja yhteiskuntajärjestystämme.
Maailmanvaihdon kautta maailmalle lähdettäessä lähtijällä on hyvä olla mukana aimo annos halua haastaa omia ennakkokäsityksiä ja rohkeutta. Kun kohtaa vieraassa maassa erilaisista taustoista tulevia ihmisiä, on lähes väistämätöntä, että törmää puolin ja toisin myös ennakkoluuloihin. Tämä voi olla hyväkin asia, jonka kohtaamiseen vaaditaan rohkeutta. Kulttuurien väliset kohtaamiset ovat tilaisuuksia pohtia, mitä todella voi tietää ihmisistä muutamien yksittäisten taustatietojen perusteella ja toisaalta sitä, miten paljon ulkoiset tekijät vaikuttavat kokemuksiimme ja käsityksiimme. Valmiita vastauksia ei ole.
Kirjoittaja Mia-Elina Aintila on ollut vapaaehtoistyössä Kolumbian etelärajan tuntumassa ja toimii tätä nykyä Maailmanvaihdon aktiivina ja hallituksen jäsenenä.
